Onko siellä ketään? Juhlavuoden lopuksi pikku yhteenveto, vaikka varsinaisesti blogi toki päättyi Michael Jacksonin 50-vuotispäivänä ykkössijan julistamiseen. Tuolloin 29. elokuuta sivulatauksia kertyi hurjat 700, mihin osaltaan vaikutti Ylen Pop-sivuston puffiartikkeli. Kiitos kaikille, etenkin kehujille.
Videolinkit tulevat ja menevät, ja tämänkertaisessa tarkistuksessa niistä oli kadonnut tasan 20. Päivitin melkein kaikki, mutta tästedes en sitä enää tee. Tekstejäkin voisi ajanmukaistaa ainakin yhdessä asiassa: The Jacksonsin Destiny- ja Triumph-albumit julkaistiin syksyllä lopultakin remasteroituina. Cd-vihoista kylläkin katosivat sanoitukset, mutta taatusti hankkimisen väärtejä kumpikin.
Jos verrataan Jacksonin albumeita viiden parhaan biisin yhteenlasketuilla sijaluvuilla, saadaan tällaiset tulokset: Destiny 290, Off the Wall 98, Triumph 140, Thriller 84, Bad 155, Dangerous 71, History 83, Invincible 204. Mutta painotan edelleen, että blogissa arvioitiin koko ajan yksittäisiä biisejä, ei niiden osuutta albumikokonaisuudessa. Omakohtaisesti.
Music’s takin’ over (sija 59), mutta myös tekstit säilyvät ja ovat yhä kommentoitavissa. Hyvää uutta vuotta blogini lukijoille.
keskiviikkona, joulukuuta 31, 2008
perjantaina, elokuuta 29, 2008
1) Who Is It (1991
| Michael Jackson |
Who Is It on laulu rakkauden menetyksestä ja surusta. Vai onko? Minusta se kertoo kyvyttömyydestä käsitellä surua. Joku on jättänyt päähenkilön kertomatta syytä ja täten antamatta hänelle mitään eväitä menetyksensä työstämiseen. Jättäjä ehkä kuvittelee toisen kyllä tietävän eikä tajua, kuinka monta tulkintavaihtoehtoa tilanteeseen jäi. Oikeiden entsyymien puutteessa haavat eivät arpeudu, vaan kuhisevat toukkia ja syöpäläisiä. Tai kuten Michael Jackson huomattavasti runollisemmin sanoo: ”I am the damned, I am the dead, I am the agony inside the dying head.”
Kun teksti kiertää tuskassa vellovaa kehäänsä, se hämmentää musiikista esiin loputtomasti sävyjä. Biisin todellista draamankaarta piirtää orkesterisovitus – monenlaiset jousi- ja kosketinvariaatiot, huilu ja yksinäinen sello tuovat mieleen teorian viidestä surutyön vaiheesta, jotka ovat epäusko, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyntä. Tässä vain pelaaja ei ikinä etene viimeiselle levelille, vaan loppu on vähintään yhtä onneton kuin alkukin.
Nakuttava rytmi tuntuu toistavan samaa monimutkaista kuviota, mutta sitäkin kannattaa seurata. B-osassa raskaasti talsivan synabasson hetkeksi väistyessä se muuttuu epäsäännölliseksi esi-breakbeatiksi ja aivan lopussa kuin varkain Jacksonin omaksi beatboxaukseksi. Mieshän esitteli tuota pitkään piilottelemaansa kykyä livenä Oprah Winfreyn tv-haastattelussa, minkä seurauksena Who Is It valittiin samassa ohjelmassa videopuffatun Give In to Men sijasta seuraavaksi jenkkisingleksi.
Useitakin biisin sovituselementtejä haluaisi kuunnella omana ääniraitanaan, ja sitä tärkeintä onneksi voi: Jacksonin lauluosuus on ladattu sellaisenaan You Tubeen. Vaikka soundi on vähän nuhainen kuten röörinsä märiksi itkeneellä lellukalla kuuluukin, äänessä on älytön skaala vereslihaa, dynamiikkaa, läsnäoloa ja kaikkea pientä, mikä ei lopullisesta miksauksesta edes erotu. Ad libit eivät muodostu melodisesti kummoisiksi, mutta käyvät komeaa aksenttidialogia rytmitaustan kanssa. Nikottelua lienee liikaa, myönnän.
Kaikki tämä panostus huomioiden on melkeinpä tyhmänrohkeaa, että video vihjaa biisistä tihkuvan angstin juontuvan väärinkäsityksestä. Päähenkilö löytää käyntikortin ja luulee sen kuuluvan toiselle miehelle, mutta Alex paljastuukin luksusporttona toimivan rakkaan peitenimeksi. Tai jotain. Rainaa ei julkaistu lainkaan USA:ssa liian vaikeatajuisena ja uskallettuna. Ja tylsänä.
Who Is It ei ole Michael Jacksonin paras kappale vain siksi, että se on niin tajuttoman hyvä. Siinä kiteytyy parhaiten minun käsitykseni siitä, millaista on elää Michael Jacksonina tässä maailmassa. Jossa huono omatunto lepytetään ja selitykset väistetään viettifasismilla: kaikkihan niin tekee, kaikkihan sitä haluaa. Pahoissa teoissa pahinta ei aina ole itse teko, vaan joskus se, että kohde ei pysty samaistumaan siihen.
Who Is It on laulu rakkauden menetyksestä ja surusta. Vai onko? Minusta se kertoo kyvyttömyydestä käsitellä surua. Joku on jättänyt päähenkilön kertomatta syytä ja täten antamatta hänelle mitään eväitä menetyksensä työstämiseen. Jättäjä ehkä kuvittelee toisen kyllä tietävän eikä tajua, kuinka monta tulkintavaihtoehtoa tilanteeseen jäi. Oikeiden entsyymien puutteessa haavat eivät arpeudu, vaan kuhisevat toukkia ja syöpäläisiä. Tai kuten Michael Jackson huomattavasti runollisemmin sanoo: ”I am the damned, I am the dead, I am the agony inside the dying head.”
Kun teksti kiertää tuskassa vellovaa kehäänsä, se hämmentää musiikista esiin loputtomasti sävyjä. Biisin todellista draamankaarta piirtää orkesterisovitus – monenlaiset jousi- ja kosketinvariaatiot, huilu ja yksinäinen sello tuovat mieleen teorian viidestä surutyön vaiheesta, jotka ovat epäusko, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyntä. Tässä vain pelaaja ei ikinä etene viimeiselle levelille, vaan loppu on vähintään yhtä onneton kuin alkukin.
Nakuttava rytmi tuntuu toistavan samaa monimutkaista kuviota, mutta sitäkin kannattaa seurata. B-osassa raskaasti talsivan synabasson hetkeksi väistyessä se muuttuu epäsäännölliseksi esi-breakbeatiksi ja aivan lopussa kuin varkain Jacksonin omaksi beatboxaukseksi. Mieshän esitteli tuota pitkään piilottelemaansa kykyä livenä Oprah Winfreyn tv-haastattelussa, minkä seurauksena Who Is It valittiin samassa ohjelmassa videopuffatun Give In to Men sijasta seuraavaksi jenkkisingleksi.
Useitakin biisin sovituselementtejä haluaisi kuunnella omana ääniraitanaan, ja sitä tärkeintä onneksi voi: Jacksonin lauluosuus on ladattu sellaisenaan You Tubeen. Vaikka soundi on vähän nuhainen kuten röörinsä märiksi itkeneellä lellukalla kuuluukin, äänessä on älytön skaala vereslihaa, dynamiikkaa, läsnäoloa ja kaikkea pientä, mikä ei lopullisesta miksauksesta edes erotu. Ad libit eivät muodostu melodisesti kummoisiksi, mutta käyvät komeaa aksenttidialogia rytmitaustan kanssa. Nikottelua lienee liikaa, myönnän.
Kaikki tämä panostus huomioiden on melkeinpä tyhmänrohkeaa, että video vihjaa biisistä tihkuvan angstin juontuvan väärinkäsityksestä. Päähenkilö löytää käyntikortin ja luulee sen kuuluvan toiselle miehelle, mutta Alex paljastuukin luksusporttona toimivan rakkaan peitenimeksi. Tai jotain. Rainaa ei julkaistu lainkaan USA:ssa liian vaikeatajuisena ja uskallettuna. Ja tylsänä.
Who Is It ei ole Michael Jacksonin paras kappale vain siksi, että se on niin tajuttoman hyvä. Siinä kiteytyy parhaiten minun käsitykseni siitä, millaista on elää Michael Jacksonina tässä maailmassa. Jossa huono omatunto lepytetään ja selitykset väistetään viettifasismilla: kaikkihan niin tekee, kaikkihan sitä haluaa. Pahoissa teoissa pahinta ei aina ole itse teko, vaan joskus se, että kohde ei pysty samaistumaan siihen.
keskiviikkona, elokuuta 27, 2008
2) Wanna Be Startin’ Somethin’ (1982
| Michael Jackson |
Tapa, jolla Michael Jackson ekana vokaalisuorituksenaan matkii biisin kitara- ja bassokuvioita, kertoo miten täysillä hän on heittäytynyt musiikin kyytiin. Tiukkana perusjamituksena alkavan kappaleen muutamat improvisoidun oloiset kuprut ja ylimenevät säkeiden loput vauhdittavat tuntemusta siitä, että sekä menopeli että kyytiläinen lentävät kohta mutkasta pientareelle. Tähän sinkkuun ei todellakaan kaivattu videota omia visioita kahlitsemaan.
Taustalta erottuu kolme-neljä erilaista kuoroa: startin’ somethin’ -kohdissa laulanee multitrack-monistettu Jackson, jee jee -osuudet älähtää verevä naisryhmä ja a-osan säkeiden loppuja toistava (cryin’, lyin’) on jotain niiden väliltä. Sitten on vielä se kryptinen ”You’re a vegetable” -kohta, jossa Jackson ilmestyy erikseen vasempaan kanavaan toistamaan lausetta omituisesti naukuen. Mikä ihmeen vegetable? Nerokasta, tai jotain muuta.
Tekstin sanomaksi kyllä pian hahmottuu ”lopeta paskanjauhanta ja ryhdy tekoihin” -tyyppinen näkemys, mutta tyylilaji tuntuu sohivan sinne tänne. Lopulta se kuitenkin jalostuu upeaksi hengen ja itsetunnon nostatukseksi, joka Jacksonin hehkuttamana ja musiikin mehevöittämänä kohottaa koko esityksen uudelle tasolle:
Lift your head up high and scream out to the world
”I know I am someone” and let the truth unfurl
No one can hurt you now because you know what's true
Yes I believe in me, so you believe in you.
Kun lyriikka loppuu, biisi puhkeaa kukkaan naiskuoron aloittaessa afrohenkisen ”ma ma se, ma ma sa, ma ma coo sa” -jäkätyksensä ja Jacksonin luikautellessa ad libejään kättentaputusten ja säntillisten torviornamenttien päälle. Basso, kitara ja rummut vetäytyvät kotvaksi syrjään tästä karkelosta, ja kun ne kalkkiviivoilla palaavat messiin, on paivänselvää että Thrillerin hehkeimmät hetket on kuultu jo aloitusraidalla.
Tuo mama-hokema mukailtiin Manu Dibangon etnohitistä Soul Makossa (1972), ja kamerunilaistähti sai myös provikkansa käräjäsalin kautta, vaikka hänen versionsa kuulostaa varsin erilaiselta – sanatkin menevät hiukan toisin. Makossa kuulemma tarkoittaa ”minä tanssin”. Rihannan Don’t Stop the Musicin taustasampleksi ja moniin muihin kulttuurillisiin viittauksiin (lue Wikipediasta) on päätynyt nimenomaan Jacksonin variaatio.
Wanna Be Startin’ Somethin’ on kuulunut vakituisesti Michael Jacksonin konserttisettiin, Victory- ja Bad-kiertueilla jopa aloitusbiisinä, mutta minusta sen(kin) liveversio on liian nopea. Poikkeuksellisesti kehaisen Earth Song -sinkulla soivaa Brothers in Rhythm remixiä, jossa alkuperäinen vimma sai onnistuneen ysäripäivityksen. Tämänvuotisesta Akonin kanssa tehdystä versiosta en sano mitään. En ole ottanut edes muoveja päältä eräältä ystävälliseltä sielulta saamastani Thriller 25 -cd:stä.
Tapa, jolla Michael Jackson ekana vokaalisuorituksenaan matkii biisin kitara- ja bassokuvioita, kertoo miten täysillä hän on heittäytynyt musiikin kyytiin. Tiukkana perusjamituksena alkavan kappaleen muutamat improvisoidun oloiset kuprut ja ylimenevät säkeiden loput vauhdittavat tuntemusta siitä, että sekä menopeli että kyytiläinen lentävät kohta mutkasta pientareelle. Tähän sinkkuun ei todellakaan kaivattu videota omia visioita kahlitsemaan.
Taustalta erottuu kolme-neljä erilaista kuoroa: startin’ somethin’ -kohdissa laulanee multitrack-monistettu Jackson, jee jee -osuudet älähtää verevä naisryhmä ja a-osan säkeiden loppuja toistava (cryin’, lyin’) on jotain niiden väliltä. Sitten on vielä se kryptinen ”You’re a vegetable” -kohta, jossa Jackson ilmestyy erikseen vasempaan kanavaan toistamaan lausetta omituisesti naukuen. Mikä ihmeen vegetable? Nerokasta, tai jotain muuta.
Tekstin sanomaksi kyllä pian hahmottuu ”lopeta paskanjauhanta ja ryhdy tekoihin” -tyyppinen näkemys, mutta tyylilaji tuntuu sohivan sinne tänne. Lopulta se kuitenkin jalostuu upeaksi hengen ja itsetunnon nostatukseksi, joka Jacksonin hehkuttamana ja musiikin mehevöittämänä kohottaa koko esityksen uudelle tasolle:
Lift your head up high and scream out to the world
”I know I am someone” and let the truth unfurl
No one can hurt you now because you know what's true
Yes I believe in me, so you believe in you.
Kun lyriikka loppuu, biisi puhkeaa kukkaan naiskuoron aloittaessa afrohenkisen ”ma ma se, ma ma sa, ma ma coo sa” -jäkätyksensä ja Jacksonin luikautellessa ad libejään kättentaputusten ja säntillisten torviornamenttien päälle. Basso, kitara ja rummut vetäytyvät kotvaksi syrjään tästä karkelosta, ja kun ne kalkkiviivoilla palaavat messiin, on paivänselvää että Thrillerin hehkeimmät hetket on kuultu jo aloitusraidalla.
Tuo mama-hokema mukailtiin Manu Dibangon etnohitistä Soul Makossa (1972), ja kamerunilaistähti sai myös provikkansa käräjäsalin kautta, vaikka hänen versionsa kuulostaa varsin erilaiselta – sanatkin menevät hiukan toisin. Makossa kuulemma tarkoittaa ”minä tanssin”. Rihannan Don’t Stop the Musicin taustasampleksi ja moniin muihin kulttuurillisiin viittauksiin (lue Wikipediasta) on päätynyt nimenomaan Jacksonin variaatio.
Wanna Be Startin’ Somethin’ on kuulunut vakituisesti Michael Jacksonin konserttisettiin, Victory- ja Bad-kiertueilla jopa aloitusbiisinä, mutta minusta sen(kin) liveversio on liian nopea. Poikkeuksellisesti kehaisen Earth Song -sinkulla soivaa Brothers in Rhythm remixiä, jossa alkuperäinen vimma sai onnistuneen ysäripäivityksen. Tämänvuotisesta Akonin kanssa tehdystä versiosta en sano mitään. En ole ottanut edes muoveja päältä eräältä ystävälliseltä sielulta saamastani Thriller 25 -cd:stä.
maanantaina, elokuuta 25, 2008
3) Stranger in Moscow (1995
| Michael Jackson |
Syksyllä 1993, syyskuun 12. ja 15. päivien välillä Michael Jackson kirjoitti laulun. Maailma oli jo kolme viikkoa mölissyt häneen kohdistuvista 13-vuotiaan pojan hyväksikäyttösyytöksistä, mutta hän jatkoi Dangerous-kiertuettaan ja oli nyt Moskovassa valmistautumassa konserttiin. Kauko-Idän keikoilla lohduttamassa käyneet ystävät olivat palanneet kotiin. Laulun avainkysymys kuului: ”How does it feel, when you’re alone and you’re cold inside?” Tapa, jolla Jackson laulaa ”cold inside” kertoo kaiken tarpeellisen.
Aloituslause ”I was wandering in the rain” puolestaan sanelee musiikilliset kehykset. Rytmitausta tuntuu muodostuvan erilaisiin pintoihin osuvista sadepisaroista, ja myöhemmin kitara ja piano vahvistavat vaikutelmaa. Sateen olemus, se että synkimmilläänkin siinä on jotain kaunista, kuvastuu sävellyksen duuri-molli-vuoropuhelussa. Videotarinankin runkona ovat ristiriitaiset reaktiot sateeseen – muiden paetessa suojaan Jackson ja muutama muu ”toisinajattelija” kastautuvat nautinnollisesti.
Stranger in Moscow on käsittämättömän sopusointuinen esitys, jossa ei ole ainoatakaan turhaa ääntä. Historyn paksussa kansivihossa ei eritellä kappalekohtaisesti muusikoita, mutta ainakin David Paich on kertonut soittaneensa koskettimia ja (ilmeisesti nauhatonta) bassoa ja saaneensa Jacksonilta varsin vapaat kädet osuuksiinsa. Instrumentaaliosuudet toisen säkeistön jälkeen ja biisin lopussa hivelevät kuuloluita, ja jälkimmäisen voi sävellajinvaihtoineen ja puhallinmaisine melodioineen kuvitella valoon vieväksi auringonpilkahdukseksi.
Vaikka Jackson on kuvaillut biisiä täysin omaelämäkerralliseksi, Moskovan rooli jää siinä monitulkintaiseksi. Nimihän esiintyy vasta loppupuolella vastauksena ”How does it feel” -kysymykseen: ”Like stranger in Moscow”. Jotkut löytävät siitä kannanottoja kaupungin muuttumiseen neukkuajan jälkeen, viitataanhan tekstissä moniin menneisiin asioihin – KGB:kin lakkautettiin Neuvostoliiton myötä. Syksyllä 1993 moni venäläinen oli ehtinyt pettyä uuden ”vapauden” tarjoamiin mahdollisuuksiin ja kaipasi takaisin rautaesiripun suojaan.
Minusta tuo kaikki peilaa vain esittäjän omia tuntemuksia – tilanteessa koettu ”armageddon of the brain” kun leipoisi kenen hyvänsä pääkoppaan monenmoista mörköä ja paranoiaa. Parhaiten miehen asennetta lähikuukausien tapahtumiin kuvaa säe ”Take my name and just let me be”. Sama lähtökohta päti osittain myös keväällä 2005, jolloin puolustusstrategia suunnattiin täysin valamiehistölle ja median annettiin rehottaa holttia vailla. Nimi ehkä meni, mutta minuus toivottavasti säilyi.
Syksyllä 1993, syyskuun 12. ja 15. päivien välillä Michael Jackson kirjoitti laulun. Maailma oli jo kolme viikkoa mölissyt häneen kohdistuvista 13-vuotiaan pojan hyväksikäyttösyytöksistä, mutta hän jatkoi Dangerous-kiertuettaan ja oli nyt Moskovassa valmistautumassa konserttiin. Kauko-Idän keikoilla lohduttamassa käyneet ystävät olivat palanneet kotiin. Laulun avainkysymys kuului: ”How does it feel, when you’re alone and you’re cold inside?” Tapa, jolla Jackson laulaa ”cold inside” kertoo kaiken tarpeellisen.
Aloituslause ”I was wandering in the rain” puolestaan sanelee musiikilliset kehykset. Rytmitausta tuntuu muodostuvan erilaisiin pintoihin osuvista sadepisaroista, ja myöhemmin kitara ja piano vahvistavat vaikutelmaa. Sateen olemus, se että synkimmilläänkin siinä on jotain kaunista, kuvastuu sävellyksen duuri-molli-vuoropuhelussa. Videotarinankin runkona ovat ristiriitaiset reaktiot sateeseen – muiden paetessa suojaan Jackson ja muutama muu ”toisinajattelija” kastautuvat nautinnollisesti.
Stranger in Moscow on käsittämättömän sopusointuinen esitys, jossa ei ole ainoatakaan turhaa ääntä. Historyn paksussa kansivihossa ei eritellä kappalekohtaisesti muusikoita, mutta ainakin David Paich on kertonut soittaneensa koskettimia ja (ilmeisesti nauhatonta) bassoa ja saaneensa Jacksonilta varsin vapaat kädet osuuksiinsa. Instrumentaaliosuudet toisen säkeistön jälkeen ja biisin lopussa hivelevät kuuloluita, ja jälkimmäisen voi sävellajinvaihtoineen ja puhallinmaisine melodioineen kuvitella valoon vieväksi auringonpilkahdukseksi.
Vaikka Jackson on kuvaillut biisiä täysin omaelämäkerralliseksi, Moskovan rooli jää siinä monitulkintaiseksi. Nimihän esiintyy vasta loppupuolella vastauksena ”How does it feel” -kysymykseen: ”Like stranger in Moscow”. Jotkut löytävät siitä kannanottoja kaupungin muuttumiseen neukkuajan jälkeen, viitataanhan tekstissä moniin menneisiin asioihin – KGB:kin lakkautettiin Neuvostoliiton myötä. Syksyllä 1993 moni venäläinen oli ehtinyt pettyä uuden ”vapauden” tarjoamiin mahdollisuuksiin ja kaipasi takaisin rautaesiripun suojaan.
Minusta tuo kaikki peilaa vain esittäjän omia tuntemuksia – tilanteessa koettu ”armageddon of the brain” kun leipoisi kenen hyvänsä pääkoppaan monenmoista mörköä ja paranoiaa. Parhaiten miehen asennetta lähikuukausien tapahtumiin kuvaa säe ”Take my name and just let me be”. Sama lähtökohta päti osittain myös keväällä 2005, jolloin puolustusstrategia suunnattiin täysin valamiehistölle ja median annettiin rehottaa holttia vailla. Nimi ehkä meni, mutta minuus toivottavasti säilyi.
perjantaina, elokuuta 22, 2008
4) Get on the Floor (1979
| Michael Jackson | Louis Johnson |
Tykkipeukku Louis Johnson treenasi Off the Wall -sessioissa paria bassokuviota, joita hän kaavaili Brothers Johnsonin tulevalle albumille. Michael Jackson kuitenkin ihastui kuulemaansa niin, että sävelsi niiden varaan itselleen biisin. Get on the Floorin basso-osuus on edelleen legenda, jonka jäljittelykykyä muusikonalut esittelevät ylpeästi useassakin You Tube -videossa.
Kappale poikkeaa toki muillakin tavoin edukseen. Siinä missä useat Off the Wallin raidat paljastavat tärkeimmät korttinsa jo ensimmäisen minuutin aikana, Get on the Floor noudattaa tanssikuumeen nousevaa logiikkaa. Basso niittaa funk-kertoimen korkealle jo alussa, mutta meno muuttaa muotoaan ja vokalistin energiataso kasvaa jatkuvasti. Kertosäkeiden lipevät stemmat saavat tehdä tilaa hihkumiselle ja vapautuneelle naurulle. Get on the Floor on Jacksonin uran riemukkain ja riemastuttavin levytys.
Alun lauluosuudessa herättävät huomiota vain epätyypillisesti oktaavia alempaa vetäistyt ”Then why don’t you just dance across the floor” -säkeet. Kolmannen kertsin päälle mies alkaa sitten hokea ”Get up won’t you get on get down” -mantraa ensin kuiskaten, sitten rumpubreikin jälkeen lähes aggressiivisena staccato-kälätyksenä. Rytmitaustan, Seawind-puhaltimien ja Wah Wah Watsonin (!) kitaroinnin kanssa se marinoituu todella hikiseksi biittiliemeksi, jonka ei soisi loppuvan lainkaan. Jatkuisit vielä vähän, edes viisiminuuttiseksi!
Lyriikasta on turha hakea syvempiä merkityksiä, jollei sitä ”There’s a chance for dancin’ all night long” -lauseineen kuvittele kunnian- ja kannustuksenosoitukseksi newyorkilaiselle Studio 54:lle, jota Jackson julkisesti kehui maailman parhaaksi discoksi. Off the Wallin levytyksen aikoihin tuo julkkisrysä näet ratsattiin ja väliaikaisesti suljettiin talousrikosepäilyjen takia eikä enää toipunut ennalleen.
Tykkipeukku Louis Johnson treenasi Off the Wall -sessioissa paria bassokuviota, joita hän kaavaili Brothers Johnsonin tulevalle albumille. Michael Jackson kuitenkin ihastui kuulemaansa niin, että sävelsi niiden varaan itselleen biisin. Get on the Floorin basso-osuus on edelleen legenda, jonka jäljittelykykyä muusikonalut esittelevät ylpeästi useassakin You Tube -videossa.
Kappale poikkeaa toki muillakin tavoin edukseen. Siinä missä useat Off the Wallin raidat paljastavat tärkeimmät korttinsa jo ensimmäisen minuutin aikana, Get on the Floor noudattaa tanssikuumeen nousevaa logiikkaa. Basso niittaa funk-kertoimen korkealle jo alussa, mutta meno muuttaa muotoaan ja vokalistin energiataso kasvaa jatkuvasti. Kertosäkeiden lipevät stemmat saavat tehdä tilaa hihkumiselle ja vapautuneelle naurulle. Get on the Floor on Jacksonin uran riemukkain ja riemastuttavin levytys.
Alun lauluosuudessa herättävät huomiota vain epätyypillisesti oktaavia alempaa vetäistyt ”Then why don’t you just dance across the floor” -säkeet. Kolmannen kertsin päälle mies alkaa sitten hokea ”Get up won’t you get on get down” -mantraa ensin kuiskaten, sitten rumpubreikin jälkeen lähes aggressiivisena staccato-kälätyksenä. Rytmitaustan, Seawind-puhaltimien ja Wah Wah Watsonin (!) kitaroinnin kanssa se marinoituu todella hikiseksi biittiliemeksi, jonka ei soisi loppuvan lainkaan. Jatkuisit vielä vähän, edes viisiminuuttiseksi!
Lyriikasta on turha hakea syvempiä merkityksiä, jollei sitä ”There’s a chance for dancin’ all night long” -lauseineen kuvittele kunnian- ja kannustuksenosoitukseksi newyorkilaiselle Studio 54:lle, jota Jackson julkisesti kehui maailman parhaaksi discoksi. Off the Wallin levytyksen aikoihin tuo julkkisrysä näet ratsattiin ja väliaikaisesti suljettiin talousrikosepäilyjen takia eikä enää toipunut ennalleen.
keskiviikkona, elokuuta 20, 2008
5) Can You Feel It (1980
| Jackie Jackson | Michael Jackson |
Yes, I can! Tämä sinfonisen discon merkkiteos tuo esille kaiken sen, mikä mahtipontisuudessa on hyvää. Muhkea ylöspano 30-päisine taustakuoroineen ei missään vaiheessa sorru kosiskeleviin kliseisiin, vaan kekseliäs sovitus sekä hämmästyttää että pakahduttaa. Moonwalk-kirjassa Michael kertoo pyrkineensä The Jacksonsin omaan Also Sprach Zarathustra -tyyppiseen hymniin. Tuolla Richard Straussin säveltämällä jylhistelyllähän on väkevöitetty monia elokuvia – skaala ulottuu Avaruusseikkailu 2001:stä Jali ja suklaatehtaaseen.
Lopputulos on paljon esikuvaa imevämpi, ja etenkin Can You Feel Itin bassokomppi on alkanut elää pophistoriassa omaa elämäänsä. Tuttuja kopioita ovat muun muassa Madonnan Material Girl (1984) ja Septemberin Satellites (2005), ja The Tampererin hitti Feel It (1998) lainailee biisiä laajemminkin. Blackstreetin Can You Feel Me (1999) samplaa sekä studio- että liveversiota! Jotain tuttua siinä oli aiemminkin: sama dam-dam-da-dam talsii verkkaisemmin Jefferson Airplanen hämyklassikossa White Rabbit (1967).
Biisi toistaa Show You the Way to Go -hitin teemaa maailman kansojen yhteisen sävelen etsimisestä. Randy Jackson jopa laulaa a-osat samantyylistä haurautta tavoitellen, mutta Michael messuaa paljon dynaamisemmin ja palavammin – hän tuntuu suorastaan itkevän ilosta julistaessaan ”We’re all the same, the blood inside of me is inside of you”. Ylevähkö teksti lienee kuitenkin ensisijaisesti tehty myötäilemaan musiikillisia ambitioita. Näin korskeisiin raameihin kun ei sovi mikään ”woke up this morning” -proosa.
Rytmitaustan päälle kudotaan äänimattoa vuorottelevista lyhyistä sävelkuvioista ja koukuista, jolloin vuoron saavat useat eri instrumentit ilman että kenellekään tulee ahdasta. Erityisen komeasti pelaavat yhteen b-osan kitara, kädentaputukset ja ylöspäin pyrkivä kakkosbasso. Mukana on myös harkiten sijoitettuja tehosteääniä – Jackson kertoo hioneensa hiomasta päästyäänkin sumutorvimaista kosketinsoundia juuri oikeaksi.
Can You Feel It -videossa ääniefektit kylläkin karkaavat käsistä hukuttaen paikoitellen biisin alleen, mutta sitä ei tehtykään televisiota varten – MTV:tä oltiin tuolloin vasta perustamassa. Lähes kymmenminuuttinen eepos syntyi The Jacksons -konserttien avausfilmiksi Randyn toipumista odotellessa. Hänen auto-onnettomuutensa takia Triumph-kiertuetta jouduttiin näet myöhentämään kuukausikaupalla. Laajempaan tietoisuuteen video pääsi vasta muutaman vuoden päästä myyntinauhalla The Making of Thriller.
Yes, I can! Tämä sinfonisen discon merkkiteos tuo esille kaiken sen, mikä mahtipontisuudessa on hyvää. Muhkea ylöspano 30-päisine taustakuoroineen ei missään vaiheessa sorru kosiskeleviin kliseisiin, vaan kekseliäs sovitus sekä hämmästyttää että pakahduttaa. Moonwalk-kirjassa Michael kertoo pyrkineensä The Jacksonsin omaan Also Sprach Zarathustra -tyyppiseen hymniin. Tuolla Richard Straussin säveltämällä jylhistelyllähän on väkevöitetty monia elokuvia – skaala ulottuu Avaruusseikkailu 2001:stä Jali ja suklaatehtaaseen.
Lopputulos on paljon esikuvaa imevämpi, ja etenkin Can You Feel Itin bassokomppi on alkanut elää pophistoriassa omaa elämäänsä. Tuttuja kopioita ovat muun muassa Madonnan Material Girl (1984) ja Septemberin Satellites (2005), ja The Tampererin hitti Feel It (1998) lainailee biisiä laajemminkin. Blackstreetin Can You Feel Me (1999) samplaa sekä studio- että liveversiota! Jotain tuttua siinä oli aiemminkin: sama dam-dam-da-dam talsii verkkaisemmin Jefferson Airplanen hämyklassikossa White Rabbit (1967).
Biisi toistaa Show You the Way to Go -hitin teemaa maailman kansojen yhteisen sävelen etsimisestä. Randy Jackson jopa laulaa a-osat samantyylistä haurautta tavoitellen, mutta Michael messuaa paljon dynaamisemmin ja palavammin – hän tuntuu suorastaan itkevän ilosta julistaessaan ”We’re all the same, the blood inside of me is inside of you”. Ylevähkö teksti lienee kuitenkin ensisijaisesti tehty myötäilemaan musiikillisia ambitioita. Näin korskeisiin raameihin kun ei sovi mikään ”woke up this morning” -proosa.
Rytmitaustan päälle kudotaan äänimattoa vuorottelevista lyhyistä sävelkuvioista ja koukuista, jolloin vuoron saavat useat eri instrumentit ilman että kenellekään tulee ahdasta. Erityisen komeasti pelaavat yhteen b-osan kitara, kädentaputukset ja ylöspäin pyrkivä kakkosbasso. Mukana on myös harkiten sijoitettuja tehosteääniä – Jackson kertoo hioneensa hiomasta päästyäänkin sumutorvimaista kosketinsoundia juuri oikeaksi.
Can You Feel It -videossa ääniefektit kylläkin karkaavat käsistä hukuttaen paikoitellen biisin alleen, mutta sitä ei tehtykään televisiota varten – MTV:tä oltiin tuolloin vasta perustamassa. Lähes kymmenminuuttinen eepos syntyi The Jacksons -konserttien avausfilmiksi Randyn toipumista odotellessa. Hänen auto-onnettomuutensa takia Triumph-kiertuetta jouduttiin näet myöhentämään kuukausikaupalla. Laajempaan tietoisuuteen video pääsi vasta muutaman vuoden päästä myyntinauhalla The Making of Thriller.
maanantaina, elokuuta 18, 2008
6) In the Closet (1991
| Michael Jackson | Teddy Riley |
Aika omalaatuisesti on tämäkin hitti askarreltu. Kolmijakoisena venkoileva biitti taukoaa tämän tästä naisen tai miehen epäselvään supatukseen, eikä musisointi sisällä tunnistettavia instrumentteja tai edes synteettistä bassoa. Mutta ihmeen freesisti ja persoonallisesti se groovaa vielä 17 vuotta myöhemmin – mitä nyt tähtituottaja Pharrell Williams kavereineen on kierrättänyt siitä ideaa jos toistakin. Pharrellhan on biisin toisen kirjoittajan Teddy Rileyn oppipoika ja avoimesti kuolaava Jackson-fani.
Keyboard-lehden haastattelussa Riley kertoi käyttäneensä sovituksessa aitoja jousia ja pianoa ja muokanneensa niitä tietokoneella. In the Closetin muu rakenne on paljolti Jacksonin keksintöä, ja nokkelastihan se myötäilee tekstin salamyhkäisyyttä. Kertosäkeen vahva melodiakierto jää härnäävästi keskeneräiseksi, kun Jackson kuiskaa: ”For now we take a vow to just keep it in the closet.” Se toinen kähisijä Mystery Girl on tiettävästi monacolainen prinsessa Stéphanie Grimaldi, jonka äänen videoversiossa korvasi Naomi Campbell.
Prinsessan paikalle oli aluksi tyrkyllä itse Madonna, joka on parissa yhteydessä selitellyt yhteistyön kariutumista. Hän muun muassa kertoi kysyneensä Jacksonilta, tietääkö tämä mitä ”in the closet” tarkoittaa. Daa! Eikö koko homman hienous ole juuri siinä, että sen merkitys jätetään avoimeksi? No, Madonnakin kyllä tietää, että varmin keino päästä kukkaseksi median kämmenelle on antaa outoja kommentteja Michael Jacksonista. Eikä hänen läsnäoloaan osaa kaivata siitä yksinkertaisesta syystä, että 50-vuotisen elämänsä aikana Madonna ei ole julkaissut yhtään niin hyvää biisiä kuin In the Closet.
Michael Jackson epäilemättä haki esitykseen siihenastisesta julkisuuskuvastaan poikkeavaa hekumallista särmää ja onnistuikin siinä sortumatta vaikkapa matkimaan Princen pornofunkia. Hänen ”Dare me” -ähkäisyissään ja Stéphanien ”If it’s aching, you have to rub it” -opastuksessa on provosoivaa härskiyttä, mutta biisin musiikillinen kliimaksi on sangen tyylikäs. Neljän minuutin kohdalta alkavan nostatuksen jatkoksi kertosäe alkaa vihdoin pyöriä keskeytyksettä – joksikin aikaa. Supatuksen ja kiusoittelevien rytmivariaatioiden jälkeen komeron ovi sulkeutuu loksahtaen.
Aika omalaatuisesti on tämäkin hitti askarreltu. Kolmijakoisena venkoileva biitti taukoaa tämän tästä naisen tai miehen epäselvään supatukseen, eikä musisointi sisällä tunnistettavia instrumentteja tai edes synteettistä bassoa. Mutta ihmeen freesisti ja persoonallisesti se groovaa vielä 17 vuotta myöhemmin – mitä nyt tähtituottaja Pharrell Williams kavereineen on kierrättänyt siitä ideaa jos toistakin. Pharrellhan on biisin toisen kirjoittajan Teddy Rileyn oppipoika ja avoimesti kuolaava Jackson-fani.
Keyboard-lehden haastattelussa Riley kertoi käyttäneensä sovituksessa aitoja jousia ja pianoa ja muokanneensa niitä tietokoneella. In the Closetin muu rakenne on paljolti Jacksonin keksintöä, ja nokkelastihan se myötäilee tekstin salamyhkäisyyttä. Kertosäkeen vahva melodiakierto jää härnäävästi keskeneräiseksi, kun Jackson kuiskaa: ”For now we take a vow to just keep it in the closet.” Se toinen kähisijä Mystery Girl on tiettävästi monacolainen prinsessa Stéphanie Grimaldi, jonka äänen videoversiossa korvasi Naomi Campbell.
Prinsessan paikalle oli aluksi tyrkyllä itse Madonna, joka on parissa yhteydessä selitellyt yhteistyön kariutumista. Hän muun muassa kertoi kysyneensä Jacksonilta, tietääkö tämä mitä ”in the closet” tarkoittaa. Daa! Eikö koko homman hienous ole juuri siinä, että sen merkitys jätetään avoimeksi? No, Madonnakin kyllä tietää, että varmin keino päästä kukkaseksi median kämmenelle on antaa outoja kommentteja Michael Jacksonista. Eikä hänen läsnäoloaan osaa kaivata siitä yksinkertaisesta syystä, että 50-vuotisen elämänsä aikana Madonna ei ole julkaissut yhtään niin hyvää biisiä kuin In the Closet.
Michael Jackson epäilemättä haki esitykseen siihenastisesta julkisuuskuvastaan poikkeavaa hekumallista särmää ja onnistuikin siinä sortumatta vaikkapa matkimaan Princen pornofunkia. Hänen ”Dare me” -ähkäisyissään ja Stéphanien ”If it’s aching, you have to rub it” -opastuksessa on provosoivaa härskiyttä, mutta biisin musiikillinen kliimaksi on sangen tyylikäs. Neljän minuutin kohdalta alkavan nostatuksen jatkoksi kertosäe alkaa vihdoin pyöriä keskeytyksettä – joksikin aikaa. Supatuksen ja kiusoittelevien rytmivariaatioiden jälkeen komeron ovi sulkeutuu loksahtaen.
perjantaina, elokuuta 15, 2008
7) Billie Jean (1982
| Michael Jackson |
Tarinoita Billie Jeanin työläästä synnystä rumpusoundeineen ja intron pituudesta käytyine riitoineen oli kerrottu niin paljon, että vuonna 2001 julkaistu Jacksonin varhainen demo hämmästytti: tässähän kuuluu jo kaikki olennainen! Tekstiä ei voinut kutsua edes luonnokseksi, mutta koukuttavimmat sävelpalikat olivat paikallaan – lumoava bassopohja, a-osan kumpuileva melodia, kuiva kitara, softi syntikka ja jopa laulua edeltävä kaiutettu sähähdys.
Toisaalta ei pidä väheksyä sitä vaivaa, joka tuon mainitun rumpusoundin eteen nähtiin – taivaspaikka on joskus pienestä kiinni. Billie Jeanin tunnistaa sekunnin murto-osassa, vaikka laulu alkaa vasta puolen ja eka kertosäe puolentoista minuutin kohdalla. Tästä biisiin tulee myös itsevarma kiireettömyyden ja omalla painollaan etenemisen tuntu. Lyriikkakin virtaa taitavasti musiikin mukana: kuten Dirty Diana, myös Billie Jean on oikealta soundaava päähenkilön nimi. Tuottaja Quincy Jones tosin oli huolissaan mielleyhtymästä ajan suurimpaan naistennistähteen Billie Jean Kingiin.
Laulun osittain omakohtainen tarina isyyssyytöksineen ei ime mukaansa mitenkään erityisesti, ja myöhemmin ratifioitu Jackson-kritiikkisäännöstö tuomitsisi sen oikopäätä vainoharhaiseksi. Klassikoksi sen kuitenkin nostavat muutamat apokalyptisen monitulkintaiset säkeet kuten ”Be careful what you do ’cause the lie becomes the truth”. Vastavoimatkin ovat tämän hoksanneet: jenkki-tv:n sensaatiohyeena Diane Dimond julkaisi ahdisteluoikeudenkäynnistä kirjan Be Careful Who You Love, jota muuten on saatavissa runsain mitoin Amazonista hintaan 0,01 dollaria.
Biisin, albumin ja koko uran kannalta varsinainen jättipotti ja onnennumerokertymä oli USA:ssa valtavat tv-katsojaluvut kerännyt Motownin 25-vuotisjuhlashow, jossa Jackson esitti ensin illan teeman mukaisesti vanhoja Motown-hittejä veljineen ja lopuksi soolona Billie Jeanin. Tarkkoja viikkomyyntilukuja ei tuolloin vielä rekisteröity, mutta tiettävästi Thrillerin kysyntä syöksyi katosta läpi. En ole koskaan täysin ymmärtänyt Motown 25:n magiaa – kohuttu moonwalkin lanseerauskin meni jokseenkin mönkään. Ja se, että playback-esitys sai näin ylitsepursuavan vastaanoton, antoi miehelle täysin vääränlaisen viestin siitä, mitä live-Jacksonin pitäisi yleisölle tarjota.
Billie Jeanillä on myös rasitteenaan kaikki kohtuuden rajat ylittänyt puhkisoittaminen Jacksonin ”tavaramerkkilauluna”. Päätin, että tällainen ei saa vaikuttaa sijoitukseen – eihän se varsinaisesti tekijän vika ole. Radioiden nyt vain kuuluu (?) banalisoida pitkätkin levytysurat veivaamalla ansiokkaasta katalogista vain yhtä tai kahta näytettä. Harvalla on ollut onni päästä latistamaan massojen tajuntaa näin edustavalla biisillä.
Tarinoita Billie Jeanin työläästä synnystä rumpusoundeineen ja intron pituudesta käytyine riitoineen oli kerrottu niin paljon, että vuonna 2001 julkaistu Jacksonin varhainen demo hämmästytti: tässähän kuuluu jo kaikki olennainen! Tekstiä ei voinut kutsua edes luonnokseksi, mutta koukuttavimmat sävelpalikat olivat paikallaan – lumoava bassopohja, a-osan kumpuileva melodia, kuiva kitara, softi syntikka ja jopa laulua edeltävä kaiutettu sähähdys.
Toisaalta ei pidä väheksyä sitä vaivaa, joka tuon mainitun rumpusoundin eteen nähtiin – taivaspaikka on joskus pienestä kiinni. Billie Jeanin tunnistaa sekunnin murto-osassa, vaikka laulu alkaa vasta puolen ja eka kertosäe puolentoista minuutin kohdalla. Tästä biisiin tulee myös itsevarma kiireettömyyden ja omalla painollaan etenemisen tuntu. Lyriikkakin virtaa taitavasti musiikin mukana: kuten Dirty Diana, myös Billie Jean on oikealta soundaava päähenkilön nimi. Tuottaja Quincy Jones tosin oli huolissaan mielleyhtymästä ajan suurimpaan naistennistähteen Billie Jean Kingiin.
Laulun osittain omakohtainen tarina isyyssyytöksineen ei ime mukaansa mitenkään erityisesti, ja myöhemmin ratifioitu Jackson-kritiikkisäännöstö tuomitsisi sen oikopäätä vainoharhaiseksi. Klassikoksi sen kuitenkin nostavat muutamat apokalyptisen monitulkintaiset säkeet kuten ”Be careful what you do ’cause the lie becomes the truth”. Vastavoimatkin ovat tämän hoksanneet: jenkki-tv:n sensaatiohyeena Diane Dimond julkaisi ahdisteluoikeudenkäynnistä kirjan Be Careful Who You Love, jota muuten on saatavissa runsain mitoin Amazonista hintaan 0,01 dollaria.
Biisin, albumin ja koko uran kannalta varsinainen jättipotti ja onnennumerokertymä oli USA:ssa valtavat tv-katsojaluvut kerännyt Motownin 25-vuotisjuhlashow, jossa Jackson esitti ensin illan teeman mukaisesti vanhoja Motown-hittejä veljineen ja lopuksi soolona Billie Jeanin. Tarkkoja viikkomyyntilukuja ei tuolloin vielä rekisteröity, mutta tiettävästi Thrillerin kysyntä syöksyi katosta läpi. En ole koskaan täysin ymmärtänyt Motown 25:n magiaa – kohuttu moonwalkin lanseerauskin meni jokseenkin mönkään. Ja se, että playback-esitys sai näin ylitsepursuavan vastaanoton, antoi miehelle täysin vääränlaisen viestin siitä, mitä live-Jacksonin pitäisi yleisölle tarjota.
Billie Jeanillä on myös rasitteenaan kaikki kohtuuden rajat ylittänyt puhkisoittaminen Jacksonin ”tavaramerkkilauluna”. Päätin, että tällainen ei saa vaikuttaa sijoitukseen – eihän se varsinaisesti tekijän vika ole. Radioiden nyt vain kuuluu (?) banalisoida pitkätkin levytysurat veivaamalla ansiokkaasta katalogista vain yhtä tai kahta näytettä. Harvalla on ollut onni päästä latistamaan massojen tajuntaa näin edustavalla biisillä.
keskiviikkona, elokuuta 13, 2008
8) Little Susie (1995
| Michael Jackson |
History-albumia edeltänyttä aikaa voisi pitää Michael Jacksonin vimmaisimpana luomiskautena sitten vuosien 1978–80. Hänenhän oli tarkoitus levyttää vain 5–6 fanisyöttiä kokoelmatuplan täytteeksi, mutta tiiviihkössä tahdissa saatiin kasaan kokonaan uusi cd. Vaikka sisältö herätti ristiriitaisia reaktioita, harva kykenee kiistämään sitä, että mukaan mahtuu paljon uudenkuuloista, toteutukseltaan kokeilevaa, tinkimätöntä ja viimeisteltyä musiikkia.
Little Susien sovitus säpsähdytti ensikuulemalta ehkä eniten. Välisoitoksi lainatun Maurice Duruflén kuoroteoksen feidaantuessa kuuluu, kuinka pieni tyttö avaa soittorasian, vetää sen käyntiin ja hyräilee melodian mukana, kunnes veto loppuu. Taustalla raksuttaa vanha seinäkello. Voiko lapsen yksinäisyyttä paremmin kuvata? Proosallisempi kysymys: valmistettiinko biisiä varten aito soittorasia? Se näet kilkattaa a-osan melodiaa.
Tekstin piinakuvasto tuskanhuutoineen, repeytyneine vaatteineen, verisine hiuksineen ja kauhistelevine väkijoukkoineen onkin tavallaan vain kärjistäen tukemassa intron viestiä – sitä, miten kova kokemus laiminlyönti voi lapselle olla. Viimeinen säkeistöhän sen kertoo: ”Neglection can kill like a knife in your soul, oh it will.” Jackson antaa ymmärtää, että pienen ihmisen hylkääminen on jo sinällään raakaa väkivaltaa ellei peräti murha.
Ehkä yliampuvaa mässäilyä, mutta sitä mehevämpi on kontrasti lempeästi keinuvan kehtolaulumelodian ja Jacksonin konstailemattoman lauluosuuden kanssa. Little Susie on uniikki yhdistelmä lohdullista harmoniaa ja painostavaa kolkkoutta patarumpuineen, kaiutuksineen ja kirkonkelloineen. Sen melodramaattisuus ei ole bonjovimaista umpikyynistä kuulijoidenkalastelua, vaan se pyrkii tekemään olon epämukavaksi. Siirappi toimii sekä houkuttimena että karkottimena.
Kansiteksteissä mainitaan sävellyslähteenä Sunrise, Sunset, venäjänjuutalaisesta perheestä kertovan Viulunsoittaja katolla -musikaalin biisi. Ei siitä suoraan otettu kuin valssirytmiä korostava jousivälikkeen melodia, mutta kokonaistunnelmassa on paljon samaa slaavilaisuutta. Tämä yhteys ripottelee uutta kirpeää maustetta Little Susien tragediaan – Sunrisen lyriikassahan ihmetellään, kuinka nopeasti tytöt ja pojat varttuvat suuriksi. Susie ei varttunut.
History-albumia edeltänyttä aikaa voisi pitää Michael Jacksonin vimmaisimpana luomiskautena sitten vuosien 1978–80. Hänenhän oli tarkoitus levyttää vain 5–6 fanisyöttiä kokoelmatuplan täytteeksi, mutta tiiviihkössä tahdissa saatiin kasaan kokonaan uusi cd. Vaikka sisältö herätti ristiriitaisia reaktioita, harva kykenee kiistämään sitä, että mukaan mahtuu paljon uudenkuuloista, toteutukseltaan kokeilevaa, tinkimätöntä ja viimeisteltyä musiikkia.
Little Susien sovitus säpsähdytti ensikuulemalta ehkä eniten. Välisoitoksi lainatun Maurice Duruflén kuoroteoksen feidaantuessa kuuluu, kuinka pieni tyttö avaa soittorasian, vetää sen käyntiin ja hyräilee melodian mukana, kunnes veto loppuu. Taustalla raksuttaa vanha seinäkello. Voiko lapsen yksinäisyyttä paremmin kuvata? Proosallisempi kysymys: valmistettiinko biisiä varten aito soittorasia? Se näet kilkattaa a-osan melodiaa.
Tekstin piinakuvasto tuskanhuutoineen, repeytyneine vaatteineen, verisine hiuksineen ja kauhistelevine väkijoukkoineen onkin tavallaan vain kärjistäen tukemassa intron viestiä – sitä, miten kova kokemus laiminlyönti voi lapselle olla. Viimeinen säkeistöhän sen kertoo: ”Neglection can kill like a knife in your soul, oh it will.” Jackson antaa ymmärtää, että pienen ihmisen hylkääminen on jo sinällään raakaa väkivaltaa ellei peräti murha.
Ehkä yliampuvaa mässäilyä, mutta sitä mehevämpi on kontrasti lempeästi keinuvan kehtolaulumelodian ja Jacksonin konstailemattoman lauluosuuden kanssa. Little Susie on uniikki yhdistelmä lohdullista harmoniaa ja painostavaa kolkkoutta patarumpuineen, kaiutuksineen ja kirkonkelloineen. Sen melodramaattisuus ei ole bonjovimaista umpikyynistä kuulijoidenkalastelua, vaan se pyrkii tekemään olon epämukavaksi. Siirappi toimii sekä houkuttimena että karkottimena.
Kansiteksteissä mainitaan sävellyslähteenä Sunrise, Sunset, venäjänjuutalaisesta perheestä kertovan Viulunsoittaja katolla -musikaalin biisi. Ei siitä suoraan otettu kuin valssirytmiä korostava jousivälikkeen melodia, mutta kokonaistunnelmassa on paljon samaa slaavilaisuutta. Tämä yhteys ripottelee uutta kirpeää maustetta Little Susien tragediaan – Sunrisen lyriikassahan ihmetellään, kuinka nopeasti tytöt ja pojat varttuvat suuriksi. Susie ei varttunut.
maanantaina, elokuuta 11, 2008
9) Heartbreak Hotel | This Place Hotel (1980
| Michael Jackson |
Moonwalk-kirjassa Michael Jackson puhuu Heartbreak Hotelista enemmän kuin mistään muusta biisistään. Se oli hänen kunnianhimoisin siihen mennessä säveltämänsä laulu ja vei tekijänsä selvästi uudelle tasolle myös sovittajana. Hän rohkaistui kuvailemaan ideoitaan soittajille entistä perusteellisemmin, ja instrumentit pelaavat yhteen komeasti. Pari vuotta sitten Nathan Watts muisteli Bass Player -lehdessä ällistellen, kuinka Jackson lauloi ja beatboxasi hänelle biisin suuntaviivoja. ”From there, creating the bass line was a breeze.”
Musiikillinen tarinankerronta loistaa, vaikka itse tarina ei kaksiseksi kasvakaan. Heartbreak Hotelia pitävillä häijyillä naisilla on vankeinaan uskottomuudesta tai muusta kaltoinkohtelusta epäiltyjä miehiä, minähahmo mukaan lukien. Loppuratkaisu annetaan täysin sovituksen käsiin: erikoinen kitarasoolo voisi kuvata kapinaa ja rimpuilua, sen jälkeiset äänitehosteet pakenemista, hengästynyt läähätys ja harmoninen loppusoitto paon onnistumista.
Moonwalkissa Jackson selittää biisin hämmentävää naiskuvaa sillä, että hänestä seksiä ei pidä käyttää vallan tai kiristyksen välineenä. Koston hän valitsi teemaksi, koska hän ei ymmärrä sitä – halu laittaa toinen ”maksamaan” pahoista teoistaan on ”totally alien to me”. Tästä näkökulmasta miehen myöhempi ei-musiikillinen toiminta, toistuva toisen posken kääntäminen tuntuu kaikessa turhauttavuudessaan hyvinkin johdonmukaiselta.
Vaikka musiikki tempaa dramaattisuudellaan mukaansa ja Latoya-sisko parahtaa alkuun aimo kirkaisun, en menisi kuvailemaan Heartbreak Hotelia erityisen pelottavaksi biisiksi – ainakaan johonkin Morphineen verrattuna. Jackson kuitenkin piti sitä niin shokeeraavana, että se tarvitsi pehmeän sello-pianolopetuksen ”tuomaan kuulijan turvallisesti takaisin”. Ihan hyvä periaate tässä tapauksessa, mutta onneksi mies on myöhemmin osannut tarpeen tullen luopua siitä (Morphine...).
Heartbreak Hotel on jo sinänsä rangaistavan huonosti tunnettu levytys, eikä levy-yhtiö auttanut asiaa muuttamalla sen nimen myöhempiin painoksiin ilmeisesti Elvis-assosiaation takia. Jackson itse taas on esittänyt sitä konserteissa – etenkin Bad-kiertueella – riuskasti nopeutettuna. Tanssittavuus korostuu, mutta auditiivinen moni-ilmeisyys ja mehevät detaljit kärsivät. Levyversio on just eikä melkein, uskokaa jo.
Moonwalk-kirjassa Michael Jackson puhuu Heartbreak Hotelista enemmän kuin mistään muusta biisistään. Se oli hänen kunnianhimoisin siihen mennessä säveltämänsä laulu ja vei tekijänsä selvästi uudelle tasolle myös sovittajana. Hän rohkaistui kuvailemaan ideoitaan soittajille entistä perusteellisemmin, ja instrumentit pelaavat yhteen komeasti. Pari vuotta sitten Nathan Watts muisteli Bass Player -lehdessä ällistellen, kuinka Jackson lauloi ja beatboxasi hänelle biisin suuntaviivoja. ”From there, creating the bass line was a breeze.”
Musiikillinen tarinankerronta loistaa, vaikka itse tarina ei kaksiseksi kasvakaan. Heartbreak Hotelia pitävillä häijyillä naisilla on vankeinaan uskottomuudesta tai muusta kaltoinkohtelusta epäiltyjä miehiä, minähahmo mukaan lukien. Loppuratkaisu annetaan täysin sovituksen käsiin: erikoinen kitarasoolo voisi kuvata kapinaa ja rimpuilua, sen jälkeiset äänitehosteet pakenemista, hengästynyt läähätys ja harmoninen loppusoitto paon onnistumista.
Moonwalkissa Jackson selittää biisin hämmentävää naiskuvaa sillä, että hänestä seksiä ei pidä käyttää vallan tai kiristyksen välineenä. Koston hän valitsi teemaksi, koska hän ei ymmärrä sitä – halu laittaa toinen ”maksamaan” pahoista teoistaan on ”totally alien to me”. Tästä näkökulmasta miehen myöhempi ei-musiikillinen toiminta, toistuva toisen posken kääntäminen tuntuu kaikessa turhauttavuudessaan hyvinkin johdonmukaiselta.
Vaikka musiikki tempaa dramaattisuudellaan mukaansa ja Latoya-sisko parahtaa alkuun aimo kirkaisun, en menisi kuvailemaan Heartbreak Hotelia erityisen pelottavaksi biisiksi – ainakaan johonkin Morphineen verrattuna. Jackson kuitenkin piti sitä niin shokeeraavana, että se tarvitsi pehmeän sello-pianolopetuksen ”tuomaan kuulijan turvallisesti takaisin”. Ihan hyvä periaate tässä tapauksessa, mutta onneksi mies on myöhemmin osannut tarpeen tullen luopua siitä (Morphine...).
Heartbreak Hotel on jo sinänsä rangaistavan huonosti tunnettu levytys, eikä levy-yhtiö auttanut asiaa muuttamalla sen nimen myöhempiin painoksiin ilmeisesti Elvis-assosiaation takia. Jackson itse taas on esittänyt sitä konserteissa – etenkin Bad-kiertueella – riuskasti nopeutettuna. Tanssittavuus korostuu, mutta auditiivinen moni-ilmeisyys ja mehevät detaljit kärsivät. Levyversio on just eikä melkein, uskokaa jo.
perjantaina, elokuuta 08, 2008
10) They Don’t Care About Us (1995
| Michael Jackson |
Miellän remiksaukset olennaisiksi Michael Jacksonin tuotannossa vain sitä kautta, että niistä saattaa paljastua jotain uutta biisin yksityiskohdista tai jopa poisjätetyistä elementeistä. They Don’t Care About Us -singlellä julkaistussa Love to Infinity’s Classic Paradise Mixissä on käytetty muualla kuulumattomia gospelkuoro-osuuksia. Ihan sykähdyttäviä, mutta albumiversio ei tarvitse niitä – arvostan niitä pikemminkin todisteena siitä, että Jackson ymmärtää ”Kill your darlings” -ohjeen tärkeyden.
Varsinainen biisi on säilyttänyt tuoreutensa paljon remixejä paremmin. Sen runkona on omaleimainen rumpu-taputus-läpsytysbiitti, ja taustan sävelmatto muuttuilee jousimaisesta moniäänisen kuorohyräilyn kautta kaiutetuksi kirkkoulinaksi. Lastenlaulua muistuttavasta melodiasta huolimatta esityksessä on kiukkua, uhkaa ja jännitettä, joka purkautuu kolmen minuutin kohdalla väkevänä sähkökitara- ja sekvensserimellakkana. Ponnekkaiden kertosäetoistojen jälkeen se taas rauhoittuu, mutta päättyy pahaenteisesti poliisiradioviesteihin ja murjottavaan kitararäimeeseen.
Minä-muodosta huolimatta Jackson puhuu kaikkien sorrettujen suulla teemanaan ”ennakkoluulojen ja vihan tuoma tuska”. Yksilöidysti pääsevät ääneen intron äkäiset tytöt ja väkivaltaiselta poliisilta armoa anova mies: ”I have a wife and two children who love me.” Kahdesta videoversiosta ylivoimaisesti onnistuneempi tapahtuu etnisten vähemmistöjen ylikansoittamassa vankilassa. Vallan kahvaan kaivataan Franklin Delano Rooseveltia ja Martin Luther Kingiä. ”Tell me what has become of my rights, am I invisible because you ignore me? Your proclamation promised me free liberty.”
Moiseen suorasukaisuuteen kuuluu Jacksonin tapauksessa reagoida vain joko vaikenemalla tai vaientamalla, ja hiljaisena uutiskesänä jenkkimedia päätyi jälkimmäiseen: Michael Jackson käyttää sanaa ”kike”! Michael Jackson nimittelee juutalaisia! Ennenkuulumatonta! Miten ikinä saatoit syyllistyä noin epäkorrektiin käytökseen, senkin Wacko Jacko! Skandaaliin pumpattiin talkoovoimin ilmaa, kunnes Jacksonin oli esitettävä anteeksipyyntö. Irtopisteiden rohmuajia ilmaantui niin monesta suunnasta, ettei liikkumavaraa jäänyt.
Mitähän nämä närkästyjät kuvittelivat ”Kick me, kike me” -säkeen tarkoittavan? Että juutalaiset potkivat ja ”jutkuttavat” Jacksonia? Oikeastihan laulun päähenkilöä haukutaan kikeksi, mutta eikö sellaisesta saa kertoa tekstissä, joka käsittelee myös hakkaamista, raiskaamista ja tappamista? Joku saa, joku ei – niinpä tuo sanamörkö poistettiin biisin myöhemmistä single- ja videoversioista. Vaikka lyriikka ei olekaan omakohtainen, jälkijupakka antoi moninkertaista lisäpainoa lauseelle ”I can’t believe this is the land from which I came”.
Miellän remiksaukset olennaisiksi Michael Jacksonin tuotannossa vain sitä kautta, että niistä saattaa paljastua jotain uutta biisin yksityiskohdista tai jopa poisjätetyistä elementeistä. They Don’t Care About Us -singlellä julkaistussa Love to Infinity’s Classic Paradise Mixissä on käytetty muualla kuulumattomia gospelkuoro-osuuksia. Ihan sykähdyttäviä, mutta albumiversio ei tarvitse niitä – arvostan niitä pikemminkin todisteena siitä, että Jackson ymmärtää ”Kill your darlings” -ohjeen tärkeyden.
Varsinainen biisi on säilyttänyt tuoreutensa paljon remixejä paremmin. Sen runkona on omaleimainen rumpu-taputus-läpsytysbiitti, ja taustan sävelmatto muuttuilee jousimaisesta moniäänisen kuorohyräilyn kautta kaiutetuksi kirkkoulinaksi. Lastenlaulua muistuttavasta melodiasta huolimatta esityksessä on kiukkua, uhkaa ja jännitettä, joka purkautuu kolmen minuutin kohdalla väkevänä sähkökitara- ja sekvensserimellakkana. Ponnekkaiden kertosäetoistojen jälkeen se taas rauhoittuu, mutta päättyy pahaenteisesti poliisiradioviesteihin ja murjottavaan kitararäimeeseen.
Minä-muodosta huolimatta Jackson puhuu kaikkien sorrettujen suulla teemanaan ”ennakkoluulojen ja vihan tuoma tuska”. Yksilöidysti pääsevät ääneen intron äkäiset tytöt ja väkivaltaiselta poliisilta armoa anova mies: ”I have a wife and two children who love me.” Kahdesta videoversiosta ylivoimaisesti onnistuneempi tapahtuu etnisten vähemmistöjen ylikansoittamassa vankilassa. Vallan kahvaan kaivataan Franklin Delano Rooseveltia ja Martin Luther Kingiä. ”Tell me what has become of my rights, am I invisible because you ignore me? Your proclamation promised me free liberty.”
Moiseen suorasukaisuuteen kuuluu Jacksonin tapauksessa reagoida vain joko vaikenemalla tai vaientamalla, ja hiljaisena uutiskesänä jenkkimedia päätyi jälkimmäiseen: Michael Jackson käyttää sanaa ”kike”! Michael Jackson nimittelee juutalaisia! Ennenkuulumatonta! Miten ikinä saatoit syyllistyä noin epäkorrektiin käytökseen, senkin Wacko Jacko! Skandaaliin pumpattiin talkoovoimin ilmaa, kunnes Jacksonin oli esitettävä anteeksipyyntö. Irtopisteiden rohmuajia ilmaantui niin monesta suunnasta, ettei liikkumavaraa jäänyt.
Mitähän nämä närkästyjät kuvittelivat ”Kick me, kike me” -säkeen tarkoittavan? Että juutalaiset potkivat ja ”jutkuttavat” Jacksonia? Oikeastihan laulun päähenkilöä haukutaan kikeksi, mutta eikö sellaisesta saa kertoa tekstissä, joka käsittelee myös hakkaamista, raiskaamista ja tappamista? Joku saa, joku ei – niinpä tuo sanamörkö poistettiin biisin myöhemmistä single- ja videoversioista. Vaikka lyriikka ei olekaan omakohtainen, jälkijupakka antoi moninkertaista lisäpainoa lauseelle ”I can’t believe this is the land from which I came”.
maanantaina, heinäkuuta 14, 2008
11) Rock with You (1979
| Rod Temperton |
Joskus mietityttää, suhtauduttaisiinko Off the Walliin kovinkin eri tavoin, jos se olisi ennestään tuntemattoman nuorukaisen esikoisalbumi. Siinä on samoja ominaisuuksia kuin mustan viihteen aiemmissa läpimurroissa: potentiaalisesti uhkaavat asiat on osattu esittää epäuhkaavasti. Rock with Youssa väreilee valkoisen valtakulttuurin yhä tukalaksi kokema musta seksuaalisuus vaarattomassa muodossa. Vaikka Michael Jacksonin lapsitähtimenneisyys oli joissakin suhteissa taakka, tämän vaikutelman edistämisessä siitä oli hyötyä.
Toisaalta Off the Wall oli tuntemattoman nuorukaisen levy – Suomessa. Kun Rock with You soitettiin eräässä viimeisistä ikimuistoisen Jaakko Jahnukaisen vetämistä Levyraati-ohjelmista, nimi Michael Jackson oli raatilaisille täysin outo. Jotkut ihmettelivät, että lievällä ylinopeudella musiikkivideolta soineen biisin esittäjä olikin mies (koska eivät nähneet videota), ja arviot jäivät muutenkin kylmäkiskoisiksi. Albumista tuli silti miehen ensimmäinen täkäläinen listamenestys.
Vaikka Rock with You on genressään ilmeinen klassikko – ”soundtrack to thousands of dancefloor seductions”, kuten afroamerikkalaisen kulttuurin monivaikuttaja Nelson George sen määritteli – tuo levyraatireaktiokin oli näillä leveysasteilla aavistettavissa. Biisin lumoa joko ei tarvitse selittää tai ei kannata. Rod Temperton kirjoitti sen uptempo-tanssipalaksi, mutta Quincy Jones tähtäsi pehmeästi soljuvaan lopputulokseen, jonka Jackson vaivattomasti omaksui. Se toimii myös livenä maukkaammin kuin muut kuulemani Off the Wall -raidat.
Selittäminen on siis turhaa, mutta luetellaan biisin merkkihetkiä. Virvelirumpu päräyttää oitis tunnistettavan intron, ja takapotkuinen kitarariffi alustaa Jacksonin raukean avauslauseen ”Girl, close your eyes”. Askelittain nouseva ”Share that beat of love” maanittelee kuulijan kertosäkeeseen. Omaperäinen kosketinsoolo kuplii niin hienosti, että se soitetaan albumiversiossa kaksi kertaa. Laulusovitus on Tempertonin tekemäksi aika maltillinen, ja improvisoinnit ymmärretään jättää toiseen kertaan. Lopuksi heitetään sentään kannustus: ”Feel the heat, feel the beat!”
Joskus mietityttää, suhtauduttaisiinko Off the Walliin kovinkin eri tavoin, jos se olisi ennestään tuntemattoman nuorukaisen esikoisalbumi. Siinä on samoja ominaisuuksia kuin mustan viihteen aiemmissa läpimurroissa: potentiaalisesti uhkaavat asiat on osattu esittää epäuhkaavasti. Rock with Youssa väreilee valkoisen valtakulttuurin yhä tukalaksi kokema musta seksuaalisuus vaarattomassa muodossa. Vaikka Michael Jacksonin lapsitähtimenneisyys oli joissakin suhteissa taakka, tämän vaikutelman edistämisessä siitä oli hyötyä.
Toisaalta Off the Wall oli tuntemattoman nuorukaisen levy – Suomessa. Kun Rock with You soitettiin eräässä viimeisistä ikimuistoisen Jaakko Jahnukaisen vetämistä Levyraati-ohjelmista, nimi Michael Jackson oli raatilaisille täysin outo. Jotkut ihmettelivät, että lievällä ylinopeudella musiikkivideolta soineen biisin esittäjä olikin mies (koska eivät nähneet videota), ja arviot jäivät muutenkin kylmäkiskoisiksi. Albumista tuli silti miehen ensimmäinen täkäläinen listamenestys.
Vaikka Rock with You on genressään ilmeinen klassikko – ”soundtrack to thousands of dancefloor seductions”, kuten afroamerikkalaisen kulttuurin monivaikuttaja Nelson George sen määritteli – tuo levyraatireaktiokin oli näillä leveysasteilla aavistettavissa. Biisin lumoa joko ei tarvitse selittää tai ei kannata. Rod Temperton kirjoitti sen uptempo-tanssipalaksi, mutta Quincy Jones tähtäsi pehmeästi soljuvaan lopputulokseen, jonka Jackson vaivattomasti omaksui. Se toimii myös livenä maukkaammin kuin muut kuulemani Off the Wall -raidat.
Selittäminen on siis turhaa, mutta luetellaan biisin merkkihetkiä. Virvelirumpu päräyttää oitis tunnistettavan intron, ja takapotkuinen kitarariffi alustaa Jacksonin raukean avauslauseen ”Girl, close your eyes”. Askelittain nouseva ”Share that beat of love” maanittelee kuulijan kertosäkeeseen. Omaperäinen kosketinsoolo kuplii niin hienosti, että se soitetaan albumiversiossa kaksi kertaa. Laulusovitus on Tempertonin tekemäksi aika maltillinen, ja improvisoinnit ymmärretään jättää toiseen kertaan. Lopuksi heitetään sentään kannustus: ”Feel the heat, feel the beat!”
lauantaina, heinäkuuta 12, 2008
12) Jam (1991
| Michael Jackson | Rene Moore | Teddy Riley | Bruce Swedien |
Kun Oprah Winfrey vuonna 1993 kysyi Michael Jacksonilta, miksi tämä ei antanut tv-haastatteluja 14 vuoteen, vastaus kuului ”Tuntui, ettei minulla ollut mitään sanottavaa”. Saman voi väittää päteneen myös hänen musiikkiinsa. On Off the Wall – Thriller – Bad -trilogiassa millaisia ansioita tahansa, niin niissä ei juurikaan pääse ääneen 1970-luvulla päätään nostanut asioita pohtiva ja sanomisen tarvetta tunteva taiteilija. Siksi olikin niin ilahduttavaa kuulla Dangerous-albumin aloitusraita.
Jam ei saarnaa tai selitä, vaan käsittelee tyylikkään abstraktisti ihmisten mielenrauhan etsintää päälle kaatuvien uutisten, arvojen ja vaatimusten ikeessä. Jo pelkkä nimi on monimerkityksinen – videossa se korostuu koripalloterminä (donkkaus), mikä onkin aika toimelias vertauskuva koko tekstille. Jackson myös puhuu usean henkilön suulla: yksi kehottaa toisia aktiivisuuteen, toinen vastaa ”Don’t you ask me for no favors, I’m conditioned by the system”. Vaikka biisille on merkitty muitakin tekijöitä, lyriikka on Jacksonin oma.
Läpi kappaleen sykkivän scratch-henkisen perusbiitin päälle ajetaan aluksi eri tavoin prosessoituja ”Do you wanna get up and jam” -lauseita, ja muualla kuin a-osassa sen joka toisen tahdin alkua korostaa Iso Isku. Tuolla Iskulla piiskataan sovitukseen meheviä variaatioita – erityisen funky on synteettinen torviriffi, joka muuttuu upeaksi triolimelodiaksi juuri ennen Heavy D:n lyhyttä rap-osuutta. Bassoa ei ole lainkaan, ja Teddy Rileyn kitara hiipii mukaan vasta puolessamatkassa.
Hyvin samantyylistä bassotonta, ykköstä korostavaa rytmiä pidettiin viisi vuotta myöhemmin käänteentekevän trendikkäänä; tarkoitan Prodigyn hittejä Firestarter ja Smack My Bitch Up. Tasokkaita biisejä nekin, mutta häviävät armotta tanssittavuudessa Jamille, muusta sisällöstä puhumattakaan. Jacksonin aivan lopussa kähisemästä rapinsekaisesta jäähdyttelystä ei saa selvää, mutta se vahvistaa mielikuvaa esityksestä, jossa artisti on oppinut laittamaan itsensä likoon uudella tavalla.
Kun Oprah Winfrey vuonna 1993 kysyi Michael Jacksonilta, miksi tämä ei antanut tv-haastatteluja 14 vuoteen, vastaus kuului ”Tuntui, ettei minulla ollut mitään sanottavaa”. Saman voi väittää päteneen myös hänen musiikkiinsa. On Off the Wall – Thriller – Bad -trilogiassa millaisia ansioita tahansa, niin niissä ei juurikaan pääse ääneen 1970-luvulla päätään nostanut asioita pohtiva ja sanomisen tarvetta tunteva taiteilija. Siksi olikin niin ilahduttavaa kuulla Dangerous-albumin aloitusraita.
Jam ei saarnaa tai selitä, vaan käsittelee tyylikkään abstraktisti ihmisten mielenrauhan etsintää päälle kaatuvien uutisten, arvojen ja vaatimusten ikeessä. Jo pelkkä nimi on monimerkityksinen – videossa se korostuu koripalloterminä (donkkaus), mikä onkin aika toimelias vertauskuva koko tekstille. Jackson myös puhuu usean henkilön suulla: yksi kehottaa toisia aktiivisuuteen, toinen vastaa ”Don’t you ask me for no favors, I’m conditioned by the system”. Vaikka biisille on merkitty muitakin tekijöitä, lyriikka on Jacksonin oma.
Läpi kappaleen sykkivän scratch-henkisen perusbiitin päälle ajetaan aluksi eri tavoin prosessoituja ”Do you wanna get up and jam” -lauseita, ja muualla kuin a-osassa sen joka toisen tahdin alkua korostaa Iso Isku. Tuolla Iskulla piiskataan sovitukseen meheviä variaatioita – erityisen funky on synteettinen torviriffi, joka muuttuu upeaksi triolimelodiaksi juuri ennen Heavy D:n lyhyttä rap-osuutta. Bassoa ei ole lainkaan, ja Teddy Rileyn kitara hiipii mukaan vasta puolessamatkassa.
Hyvin samantyylistä bassotonta, ykköstä korostavaa rytmiä pidettiin viisi vuotta myöhemmin käänteentekevän trendikkäänä; tarkoitan Prodigyn hittejä Firestarter ja Smack My Bitch Up. Tasokkaita biisejä nekin, mutta häviävät armotta tanssittavuudessa Jamille, muusta sisällöstä puhumattakaan. Jacksonin aivan lopussa kähisemästä rapinsekaisesta jäähdyttelystä ei saa selvää, mutta se vahvistaa mielikuvaa esityksestä, jossa artisti on oppinut laittamaan itsensä likoon uudella tavalla.
torstaina, heinäkuuta 10, 2008
13) The Lost Children (2001
| Michael Jackson |
Häiveellä sisään tulevasta valssirytmisestä introsta tulee mieleen yksi pophistorian parhaista joululauluista, Pretendersin 2000 Miles. The Lost Children ei ole joululaulu, mutta sen lumoava kepeys, melodisuus ja jotenkin kelttiläinen tunnelma kaivavat esiin sitä sadunomaista kutitusta, jota muinoin tunsi muun muassa joulua odottaessaan. Pääosin Michael Jacksonin ohjelmoimat ja soittamat taustat on tehty kauttaaltaan syntikoilla, mutta ne tukevat viisun viestiä juuri kuten pitääkin.
Viestinä on se, että musiikki on osa vanhemman ja lapsen yhteyttä, ja yhteys on musiikin edellytys. Kun lapseen menetetään yhteys, hänelle ei voi laulaa. The Lost Childrenissä aikuiset laulavat ”kadonneille” lapsille kaksi ensimmäistä kertosäettä, ja kolmannessa ”löytyneet” lapset vastaavat. 20-päistä lapsikuoroa johtaa muuten Tom Bahler, She’s Out of My Lifen kirjoittaja, ja tuo osuus on biisin musiikillinen kohokohta. Tosin en ole varma, laulavatko vekarat stemmoja vai soinnutetaanko hienot harmoniat pelkästään instrumenteilla.
Konstikkaaksi biisin tekee kuitenkin pohdinta siitä, mitä lapsen katoaminen kaikessa laajuudessaan tarkoittaa. Se voi toki viitata Peter Pan -satuosastoon tai konkreettisesti tietymättömissä oleviin tenaviin, mutta minusta se on lauluksi puristettu versio puheesta, jonka Jackson piti Oxfordin yliopistossa The Lost Childrenin levyttämisen aikoihin alkuvuonna 2001. Lapsuus katoaa, kun aikuiset eivät kykene tai ehdi vaalimaan sitä ja yrittävät korvata läsnäolonsa materialla. ”Childhood has become the great casualty of modern-day living.”
Toki puheita on pidetty maailman sivu, mutta Jackson todella pisti itsensä peliin kertomalla isäsuhteestaan ja omista tavoitteistaan kasvattajana. Hänen seitsemänkohtainen lasten oikeuksien julistuksensa todisti myös aiheeseen paneutumisesta ja eläytymisestä, esimerkkinä kohta neljä: ”Oikeus tulla kuunnelluksi, vaikka ei olisikaan kiinnostavaa asiaa”. Lapsi, joka joutuu taistelemaan oikeudestaan rakkauteen, suojeluun ja arvonantoon, menettää lapsuutensa. Näitä oikeuksia väheksyvä aikuinen menettää myös kosketuksen omaan tärkeään menneisyyteensä.
Media arvatenkin vaikeni tapahtumasta, joka oli kiusallisessa ristiriidassa sen ylläpitämän ja tuottoisaksi kokeman Jackson-kuvan kanssa. Tämä sen toiminnassa juuri on viheliäisintä: vaikka Michael Jacksonin systemaattisesta ”luonnemurhasta” kärsii ensisijaisesti vain yksi mies läheisineen, niin näin oivan ja potentiaalisen mission mitätöimisestä kärsii koko maailma. Minä ainakin ihan tosissani arvostan Jacksonin ponnisteluja – mahdollisesti enemmän kuin hänen musiikillisia ansioitaan. Musiikki ei voi olla oikeassa, idealismi voi.
Popkulttuuri on pitkään ja kipeästi kaivannut idealismia – utopistista, naiivia, radikaalia, mitä tahansa. Kun sitä olisi tarjolla alan korkeimmalta taholta, pyrimme kuitenkin kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin tukahduttamaan ja likaamaan sen. Kukaties myös onnistuimme pyrkimyksissämme: lasten oikeuksien esitaistelija on ollut pitkään hiljaa, eikä uutta ole näköpiirissä. Yläfemma! Tuntuuko nyt hyvältä?
Herkullisen ulottuvuuden The Lost Childreniin tuovat äänipätkät Hämärän rajamailla -sarjan jaksosta Kick the Can (1962). Vanhainkodin kuistilla viruva mies katselee lasten purkinpotkimista ja oivaltaa, että hänen ikääntymisensä alkoi siitä, kun hän lakkasi leikkimästä. Koko talo pitää äijää höpsähtäneenä, mutta hän suostuttelee lopulta muutkin asukit karkaamaan yöllä laitoksesta pihalle potkimaan purkkia. Kaikki muuttuvat jälleen lapsiksi paitsi ukkelin skeptinen huonekaveri, joka tapahtuneen hoksattuaan jää anelemaan: ”Ottakaa minut mukaan!”
Jaksossa näyttelevät ja biisissä puhuvat junioritkin ovat nykyisin Michael Jacksonia vanhempia, päähenkilöistä puhumattakaan, joten teemassa on kiistattomia ikuisuusarvoja. Tämän vihjauksen mukaan siis todellisia kadonneita lapsia olemme me aikuiset, ja The Lost Children on omistettu meille. Muun muassa sille Helsingin Sanomien arvostelijalle, jonka mukaan tämä kaunis, puhdas, viisas, ovela ja monin tavoin puhutteleva esitys on ”pelottavan omituinen”. Wishing them well, and wishing them home...
Kick the Can youtubessa
Häiveellä sisään tulevasta valssirytmisestä introsta tulee mieleen yksi pophistorian parhaista joululauluista, Pretendersin 2000 Miles. The Lost Children ei ole joululaulu, mutta sen lumoava kepeys, melodisuus ja jotenkin kelttiläinen tunnelma kaivavat esiin sitä sadunomaista kutitusta, jota muinoin tunsi muun muassa joulua odottaessaan. Pääosin Michael Jacksonin ohjelmoimat ja soittamat taustat on tehty kauttaaltaan syntikoilla, mutta ne tukevat viisun viestiä juuri kuten pitääkin.
Viestinä on se, että musiikki on osa vanhemman ja lapsen yhteyttä, ja yhteys on musiikin edellytys. Kun lapseen menetetään yhteys, hänelle ei voi laulaa. The Lost Childrenissä aikuiset laulavat ”kadonneille” lapsille kaksi ensimmäistä kertosäettä, ja kolmannessa ”löytyneet” lapset vastaavat. 20-päistä lapsikuoroa johtaa muuten Tom Bahler, She’s Out of My Lifen kirjoittaja, ja tuo osuus on biisin musiikillinen kohokohta. Tosin en ole varma, laulavatko vekarat stemmoja vai soinnutetaanko hienot harmoniat pelkästään instrumenteilla.
Konstikkaaksi biisin tekee kuitenkin pohdinta siitä, mitä lapsen katoaminen kaikessa laajuudessaan tarkoittaa. Se voi toki viitata Peter Pan -satuosastoon tai konkreettisesti tietymättömissä oleviin tenaviin, mutta minusta se on lauluksi puristettu versio puheesta, jonka Jackson piti Oxfordin yliopistossa The Lost Childrenin levyttämisen aikoihin alkuvuonna 2001. Lapsuus katoaa, kun aikuiset eivät kykene tai ehdi vaalimaan sitä ja yrittävät korvata läsnäolonsa materialla. ”Childhood has become the great casualty of modern-day living.”
Toki puheita on pidetty maailman sivu, mutta Jackson todella pisti itsensä peliin kertomalla isäsuhteestaan ja omista tavoitteistaan kasvattajana. Hänen seitsemänkohtainen lasten oikeuksien julistuksensa todisti myös aiheeseen paneutumisesta ja eläytymisestä, esimerkkinä kohta neljä: ”Oikeus tulla kuunnelluksi, vaikka ei olisikaan kiinnostavaa asiaa”. Lapsi, joka joutuu taistelemaan oikeudestaan rakkauteen, suojeluun ja arvonantoon, menettää lapsuutensa. Näitä oikeuksia väheksyvä aikuinen menettää myös kosketuksen omaan tärkeään menneisyyteensä.
Media arvatenkin vaikeni tapahtumasta, joka oli kiusallisessa ristiriidassa sen ylläpitämän ja tuottoisaksi kokeman Jackson-kuvan kanssa. Tämä sen toiminnassa juuri on viheliäisintä: vaikka Michael Jacksonin systemaattisesta ”luonnemurhasta” kärsii ensisijaisesti vain yksi mies läheisineen, niin näin oivan ja potentiaalisen mission mitätöimisestä kärsii koko maailma. Minä ainakin ihan tosissani arvostan Jacksonin ponnisteluja – mahdollisesti enemmän kuin hänen musiikillisia ansioitaan. Musiikki ei voi olla oikeassa, idealismi voi.
Popkulttuuri on pitkään ja kipeästi kaivannut idealismia – utopistista, naiivia, radikaalia, mitä tahansa. Kun sitä olisi tarjolla alan korkeimmalta taholta, pyrimme kuitenkin kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin tukahduttamaan ja likaamaan sen. Kukaties myös onnistuimme pyrkimyksissämme: lasten oikeuksien esitaistelija on ollut pitkään hiljaa, eikä uutta ole näköpiirissä. Yläfemma! Tuntuuko nyt hyvältä?
Herkullisen ulottuvuuden The Lost Childreniin tuovat äänipätkät Hämärän rajamailla -sarjan jaksosta Kick the Can (1962). Vanhainkodin kuistilla viruva mies katselee lasten purkinpotkimista ja oivaltaa, että hänen ikääntymisensä alkoi siitä, kun hän lakkasi leikkimästä. Koko talo pitää äijää höpsähtäneenä, mutta hän suostuttelee lopulta muutkin asukit karkaamaan yöllä laitoksesta pihalle potkimaan purkkia. Kaikki muuttuvat jälleen lapsiksi paitsi ukkelin skeptinen huonekaveri, joka tapahtuneen hoksattuaan jää anelemaan: ”Ottakaa minut mukaan!”
Jaksossa näyttelevät ja biisissä puhuvat junioritkin ovat nykyisin Michael Jacksonia vanhempia, päähenkilöistä puhumattakaan, joten teemassa on kiistattomia ikuisuusarvoja. Tämän vihjauksen mukaan siis todellisia kadonneita lapsia olemme me aikuiset, ja The Lost Children on omistettu meille. Muun muassa sille Helsingin Sanomien arvostelijalle, jonka mukaan tämä kaunis, puhdas, viisas, ovela ja monin tavoin puhutteleva esitys on ”pelottavan omituinen”. Wishing them well, and wishing them home...
Kick the Can youtubessa
tiistaina, heinäkuuta 08, 2008
14) Show You the Way to Go (1976
| Kenneth Gamble | Leon Huff |
Pätevä musiikkihistorioitsija kykenee jäsentämään ja sijoittamaan kuulemansa osaksi eri suuntauksia, vaiheita ja aikakausia. Todellinen haaste on kuitenkin kyetä sen jälkeenkin arvostamaan musiikkia omana itsenään. Liian usein törmää sellaiseen (epä)ajattelutapaan, että esimerkiksi Show You the Way to Go edustaa The Jacksonsin siirtymävaihetta Motownin ja oman tuotannon välillä, tai että se edustaa Gamble & Huffin Phillysoulin jäähdyttelyvaihetta, joten sitä ei kuulu pitää olennaisena.
Muistelenkin lämpimästi aikaa, jolloin kuuntelin brittilistan ykköshittiä autuaan tietämättömänä olevasta tai tulevasta – kuulin vain upean biisin. Bobby Martinin samettisen ja sopusointuisen sovituksen, jota maukkaasti kärkevöitettiin rautalankakitaralla ja veljesten laadukkaat stemmat, joiden päälle Michaelin kelpasi improvisoida tekstin osasia entistäkin sävykkäämmäksi kudelmaksi. Show You the Way to Go ei kurkottele kuuta taivaalta, mutta siinä on jokainen palanen paikallaan.
Lyriikka on tietenkin lässynpuoleinen, jos sillä tosissaan yritetään ottaa kantaa rotujen ja kansojen yhteistyön puolesta. Jackson ei tulkitse sitä itsevarman määrääjän ottein, vaan tekee haavoittuvalta kuulostavan ota tai jätä -tarjouksen. Mainioimmin laulun olemus kiteytyy kohdassa, jossa kuoro kehottaa ”Let me show you, let me show you the way to go”, Michael voihkaisee ”Please follow me, now” ja matkaa kuvataan pehmeällä torvisoololla. Lopun ad libit kuulostavat niin aidon spontaaneilta, että oli kiinnostava ratkaisu laittaa niiden perään yksi huudahdus pyörimään luuppina – sen ”epäaitous” kuuluu selvästi.
Pätevä musiikkihistorioitsija kykenee jäsentämään ja sijoittamaan kuulemansa osaksi eri suuntauksia, vaiheita ja aikakausia. Todellinen haaste on kuitenkin kyetä sen jälkeenkin arvostamaan musiikkia omana itsenään. Liian usein törmää sellaiseen (epä)ajattelutapaan, että esimerkiksi Show You the Way to Go edustaa The Jacksonsin siirtymävaihetta Motownin ja oman tuotannon välillä, tai että se edustaa Gamble & Huffin Phillysoulin jäähdyttelyvaihetta, joten sitä ei kuulu pitää olennaisena.
Muistelenkin lämpimästi aikaa, jolloin kuuntelin brittilistan ykköshittiä autuaan tietämättömänä olevasta tai tulevasta – kuulin vain upean biisin. Bobby Martinin samettisen ja sopusointuisen sovituksen, jota maukkaasti kärkevöitettiin rautalankakitaralla ja veljesten laadukkaat stemmat, joiden päälle Michaelin kelpasi improvisoida tekstin osasia entistäkin sävykkäämmäksi kudelmaksi. Show You the Way to Go ei kurkottele kuuta taivaalta, mutta siinä on jokainen palanen paikallaan.
Lyriikka on tietenkin lässynpuoleinen, jos sillä tosissaan yritetään ottaa kantaa rotujen ja kansojen yhteistyön puolesta. Jackson ei tulkitse sitä itsevarman määrääjän ottein, vaan tekee haavoittuvalta kuulostavan ota tai jätä -tarjouksen. Mainioimmin laulun olemus kiteytyy kohdassa, jossa kuoro kehottaa ”Let me show you, let me show you the way to go”, Michael voihkaisee ”Please follow me, now” ja matkaa kuvataan pehmeällä torvisoololla. Lopun ad libit kuulostavat niin aidon spontaaneilta, että oli kiinnostava ratkaisu laittaa niiden perään yksi huudahdus pyörimään luuppina – sen ”epäaitous” kuuluu selvästi.
sunnuntaina, heinäkuuta 06, 2008
15) Smooth Criminal (1987
| Michael Jackson |
Jos Bad-albumin biisi- ja singlevalinnat muutoin olivat kiistanalaisia, niin yksi tuntui nauttivan kaikkien luottamusta. Smooth Criminalia pidettiin varmana hittinä, mikä Jackson-strategiassa tarkoitti sitä, että se säästettiin seitsemänneksi singleksi stimuloimaan vuoden 1988 joulumyyntiä. Tuohon mennessä ehdittiin jo huomata, että Bad ei useimmissa maailmankolkissa yltäisi Thrillerin menestykseen millään ilveellä, mutta ihan kunniakas profiilinkohotus Criminal oli taidokkaine videoineen.
”Varma hitti” ei tässä tapauksessa kuitenkaan tarkoita varman päälle laskelmoitua täsmärahastajaa, vaan Smooth Criminalissa on jollei mullistavia niin varsin oudoksuttavia palikoita. Se roikkuu suorastaan uhkarohkeasti koukkujensa varassa – esimerkiksi a-osassa basso ja laulu kulkevat samaa, kieltämättä tarttuvaa sävelkulkua ja rumpupohja on uhmakkaan yksitoikkoinen. Jackson myös toistaa 44 (!) kertaa ”Annie are you OK?” tai ”Are you OK, Annie?”, vaikka tuntuu muutoin olevan paljon kiinnostuneempi kaikkivoipaisesta rikollisesta kuin tämän avuttomasta uhrista.
Se kuitenkin säilyy vaivatta, intron sydämenlyönneistä lopun kirkuvaan synasoundiin asti: Jännite. Bad-nimiraita sössi osan tiukkuudestaan lyyriseen ja laululliseen harhailuun, mutta kryptisempi Smooth Criminal sykkii coolia auktoriteettia. Jacksonin sähäkkä artikulointi liukuu linjakkaasti kuiskauksen ja falsettivoihkinnan välillä. Säästeliäästi napsuva kitara ja puhaltimien pikavisiitit lisäävät biisin kineettisyyttä. Ja tietysti muistamme meriiteistä tarkeimmän: alun bassoriffistä tehtyä luuppia on soitettu vuosikausia Linnanmäen Vekkulassa!
Jos Bad-albumin biisi- ja singlevalinnat muutoin olivat kiistanalaisia, niin yksi tuntui nauttivan kaikkien luottamusta. Smooth Criminalia pidettiin varmana hittinä, mikä Jackson-strategiassa tarkoitti sitä, että se säästettiin seitsemänneksi singleksi stimuloimaan vuoden 1988 joulumyyntiä. Tuohon mennessä ehdittiin jo huomata, että Bad ei useimmissa maailmankolkissa yltäisi Thrillerin menestykseen millään ilveellä, mutta ihan kunniakas profiilinkohotus Criminal oli taidokkaine videoineen.
”Varma hitti” ei tässä tapauksessa kuitenkaan tarkoita varman päälle laskelmoitua täsmärahastajaa, vaan Smooth Criminalissa on jollei mullistavia niin varsin oudoksuttavia palikoita. Se roikkuu suorastaan uhkarohkeasti koukkujensa varassa – esimerkiksi a-osassa basso ja laulu kulkevat samaa, kieltämättä tarttuvaa sävelkulkua ja rumpupohja on uhmakkaan yksitoikkoinen. Jackson myös toistaa 44 (!) kertaa ”Annie are you OK?” tai ”Are you OK, Annie?”, vaikka tuntuu muutoin olevan paljon kiinnostuneempi kaikkivoipaisesta rikollisesta kuin tämän avuttomasta uhrista.
Se kuitenkin säilyy vaivatta, intron sydämenlyönneistä lopun kirkuvaan synasoundiin asti: Jännite. Bad-nimiraita sössi osan tiukkuudestaan lyyriseen ja laululliseen harhailuun, mutta kryptisempi Smooth Criminal sykkii coolia auktoriteettia. Jacksonin sähäkkä artikulointi liukuu linjakkaasti kuiskauksen ja falsettivoihkinnan välillä. Säästeliäästi napsuva kitara ja puhaltimien pikavisiitit lisäävät biisin kineettisyyttä. Ja tietysti muistamme meriiteistä tarkeimmän: alun bassoriffistä tehtyä luuppia on soitettu vuosikausia Linnanmäen Vekkulassa!
perjantaina, heinäkuuta 04, 2008
16) Morphine (1997
| Michael Jackson |
Morfiini ja Demerol-merkkinen petidiini ovat voimakkaita särkylääkkeitä, joihin Michael Jackson oletettavasti turvautui saatuaan palovammoja päänahkaansa mainoskuvauksissa vuonna 1984. Niitä korjattiin useilla leikkauksilla, ja pitkäaikaisen ystävän David Gestin mukaan Jackson on tästä lähtien kärsinyt kroonisista kivuista. Vuonna 1993 hän hakeutui hoitoon kipulääkeriippuvuuden takia ja on ajoittain näyttänyt julkisuudessakin vähän kemikaalitasapainonsa menettäneeltä.
Demerolia suositeltiin takavuosina pienemmän riippuvuusriskin takia, mutta se voi aiheuttaa muun muassa deliriumia, kouristuksia ja pahoinvointia. Vaikka ”morphine” kuulostaa iskevämmältä, biisi tuntuu kertovan juuri Demerolin sivuvaikutuksista. Tai ainakin jostain itse koetusta, sillä Morphinen sooninen koostumus on erittäin varmaotteinen ja vakuuttava. Harhat, vieroitusoireet, viha, epätoivo, tuokionomainen helpotus ja tietoisuus sen ohimenevyydestä tungetaan kuulijan korvakäytäviin tylysti mutta kiehtovasti.
Alun ja lopun koneellinen, prosessoitu pauke toimii tahallisen hiostavana solvausten ja purkausten ponnahduslautana, kun taas keskiosan hyperharmoninen piano-jousisuvanto kuvaa sitä, minkä eteen narkkari tekee mitä tahansa. Huojennuksen hetkikin on katkera – huume lohduttaa ”Don’t cry, I won’t convert you”, moneen kertaan pettynyt läheinen ”Don’t cry, I won’t resent you”. Kontrasti hätkähdyttää, mutta osat sopivat yhteen saumattomasti.
Morphine on erikoisin kuulemani äänite, johon työläiden studiotehosteiden lisäksi on käytetty suurta jousiorkesteria ja kuoroa. Sekaan on ripoteltu myös äänileikkeitä Jacksonin suosikikseen nimeämästä Elefanttimies-elokuvasta, jossa John Merrickin viimeiset vaiheet esitetään varsin samanhenkisenä vuoristoratana kuin Morphinen potilasprofiili. Ei voi mitään, tämä kolisee ja koskettaa – hetkittäin olisin valmis poistamaan sijanumerosta ykkösen tai jopa kuutosen.
Morfiini ja Demerol-merkkinen petidiini ovat voimakkaita särkylääkkeitä, joihin Michael Jackson oletettavasti turvautui saatuaan palovammoja päänahkaansa mainoskuvauksissa vuonna 1984. Niitä korjattiin useilla leikkauksilla, ja pitkäaikaisen ystävän David Gestin mukaan Jackson on tästä lähtien kärsinyt kroonisista kivuista. Vuonna 1993 hän hakeutui hoitoon kipulääkeriippuvuuden takia ja on ajoittain näyttänyt julkisuudessakin vähän kemikaalitasapainonsa menettäneeltä.
Demerolia suositeltiin takavuosina pienemmän riippuvuusriskin takia, mutta se voi aiheuttaa muun muassa deliriumia, kouristuksia ja pahoinvointia. Vaikka ”morphine” kuulostaa iskevämmältä, biisi tuntuu kertovan juuri Demerolin sivuvaikutuksista. Tai ainakin jostain itse koetusta, sillä Morphinen sooninen koostumus on erittäin varmaotteinen ja vakuuttava. Harhat, vieroitusoireet, viha, epätoivo, tuokionomainen helpotus ja tietoisuus sen ohimenevyydestä tungetaan kuulijan korvakäytäviin tylysti mutta kiehtovasti.
Alun ja lopun koneellinen, prosessoitu pauke toimii tahallisen hiostavana solvausten ja purkausten ponnahduslautana, kun taas keskiosan hyperharmoninen piano-jousisuvanto kuvaa sitä, minkä eteen narkkari tekee mitä tahansa. Huojennuksen hetkikin on katkera – huume lohduttaa ”Don’t cry, I won’t convert you”, moneen kertaan pettynyt läheinen ”Don’t cry, I won’t resent you”. Kontrasti hätkähdyttää, mutta osat sopivat yhteen saumattomasti.
Morphine on erikoisin kuulemani äänite, johon työläiden studiotehosteiden lisäksi on käytetty suurta jousiorkesteria ja kuoroa. Sekaan on ripoteltu myös äänileikkeitä Jacksonin suosikikseen nimeämästä Elefanttimies-elokuvasta, jossa John Merrickin viimeiset vaiheet esitetään varsin samanhenkisenä vuoristoratana kuin Morphinen potilasprofiili. Ei voi mitään, tämä kolisee ja koskettaa – hetkittäin olisin valmis poistamaan sijanumerosta ykkösen tai jopa kuutosen.
keskiviikkona, heinäkuuta 02, 2008
17) Never Can Say Goodbye (1971
| Clifton Davis |
The Jackson 5:n tuottaja Hal Davis sattui kuulemaan parikymppisen Clifton Davisin (ei sukua) soittavan biisiä pianolla ja innostui niin, että varasi studioajan saman tien. Never Can Say Goodbyen päätymisestä veljesbändin repertuaariin väännettiin Motownilla kättä, koska pelättiin sen kypsyyden karkottavan varhaisteinifanit. Eivät he suuremmin karkonneet, vaikka lyriikan lisäksi etenkin lauluharmonioihin tuli uutta varttuneisuutta.
Stemmojen ja soitannon ylväs luistavuus saa kuvittelemaan, että asialla on suurikin orkesteri, mutta perinteisten bändisoittimien lisäksi biisissä ei kuulla kuin huilua ja/tai piccoloa. Ja menenpä väittämään, että tässä on Michael Jacksonin teinikauden paras laulutulkinta – hän ei oikeastaan tarvitsisi sanoja ”There’s a very strange vibration that pierces me right to the core” välittääkseen juuri oikean tunnelman. Joku You Are Not Alonekin muuttuisi hyväksi biisiksi näin palavasti esitettynä.
Never Can Say Goodbye on toki omimmillaan tällaisena keskitempoisesti keinuvana soulhehkutuksena, mutta kolme vuotta myöhemmin se muuttui luontevasti euforiseksi pehmodiscoksi, kun rytmiä nopeutettiin, laulua hidastettiin, kertosäkeen ”no no no” -lopetusta korostettiin viulukoukulla ja mikin varteen tarttui Gloria Gaynor. Vasta tämä versio toi biisin suomalaisten tietoisuuteen, mutta USA:ssa alkuperäinen menestyi paremmin (listasijat 2 ja 9). Myös Isaac Hayes ja The Communards ratsastivat sillä myyntitilastoihin.
Clifton Davis kirjoitti Jacksoneille toisenkin hitin (Lookin’ Through the Windows) ennen kuin pääsi That’s My Mama -nimisen sitcomin päärooliin. Katherine Jacksonin kirjan mukaan hän oli ensimmäisen ”Michael Jackson on homo” -juorun toinen osapuoli – tai kolmas: jo 30 vuotta sitten Michael oli medialle vapaampaa riistaa kuin muut julkkikset, joten Davisin osuutta lievennettiin raportoimalla, että Jackson taistelee erään tytön kanssa hänen rakkaudestaan.
The Jackson 5:n tuottaja Hal Davis sattui kuulemaan parikymppisen Clifton Davisin (ei sukua) soittavan biisiä pianolla ja innostui niin, että varasi studioajan saman tien. Never Can Say Goodbyen päätymisestä veljesbändin repertuaariin väännettiin Motownilla kättä, koska pelättiin sen kypsyyden karkottavan varhaisteinifanit. Eivät he suuremmin karkonneet, vaikka lyriikan lisäksi etenkin lauluharmonioihin tuli uutta varttuneisuutta.
Stemmojen ja soitannon ylväs luistavuus saa kuvittelemaan, että asialla on suurikin orkesteri, mutta perinteisten bändisoittimien lisäksi biisissä ei kuulla kuin huilua ja/tai piccoloa. Ja menenpä väittämään, että tässä on Michael Jacksonin teinikauden paras laulutulkinta – hän ei oikeastaan tarvitsisi sanoja ”There’s a very strange vibration that pierces me right to the core” välittääkseen juuri oikean tunnelman. Joku You Are Not Alonekin muuttuisi hyväksi biisiksi näin palavasti esitettynä.
Never Can Say Goodbye on toki omimmillaan tällaisena keskitempoisesti keinuvana soulhehkutuksena, mutta kolme vuotta myöhemmin se muuttui luontevasti euforiseksi pehmodiscoksi, kun rytmiä nopeutettiin, laulua hidastettiin, kertosäkeen ”no no no” -lopetusta korostettiin viulukoukulla ja mikin varteen tarttui Gloria Gaynor. Vasta tämä versio toi biisin suomalaisten tietoisuuteen, mutta USA:ssa alkuperäinen menestyi paremmin (listasijat 2 ja 9). Myös Isaac Hayes ja The Communards ratsastivat sillä myyntitilastoihin.
Clifton Davis kirjoitti Jacksoneille toisenkin hitin (Lookin’ Through the Windows) ennen kuin pääsi That’s My Mama -nimisen sitcomin päärooliin. Katherine Jacksonin kirjan mukaan hän oli ensimmäisen ”Michael Jackson on homo” -juorun toinen osapuoli – tai kolmas: jo 30 vuotta sitten Michael oli medialle vapaampaa riistaa kuin muut julkkikset, joten Davisin osuutta lievennettiin raportoimalla, että Jackson taistelee erään tytön kanssa hänen rakkaudestaan.
maanantaina, kesäkuuta 30, 2008
18) Human Nature (1982
| Steve Porcaro | John Bettis |
Jos Michael Jackson välillä ilmaisee itseään monisyisemmin kuin olisi oman edun mukaista, niin kyllä muidenkin kirjoittamat biisit voivat aiheuttaa ymmää ja häkellystä. Mistä Human Nature kertoo, kaupungista vai naisesta? Onko kaupunki New York? Onko nainen vain osa kaupungin viehätystä tai toisinpäin? Miksi kertosäkeessä vastataan kysymykseen, vaikka se on vielä kesken? Ja mikä koko tarinassa on sitä ihmisluontoa?
Eihän tuolla niin väliä ole. Quincy Jones bongasi keskeneräisen melodian Thrillerillä soittaneiden Toto-yhtyeen jäsenten tarjoamien biisidemojen seasta ja teetti siihen viime tingassa tekstin rutinoituneella hittilyyrikolla John Bettisillä. Sävellys, sovitus ja musisointi ovat lähes kokonaan totolaisten käsissä, eikä jälkeä voi moittia – levyn toisiin syntikkapainotteisiin raitoihin (Baby Be Mine, P.Y.T.) verrattuna Human Nature kuulostaa ajattoman raikkaalta.
Ei ihme, että Jonesin korva tarttui kertosäkeen viehkoon ”Why, why” -kohtaan. Mutta se on jo pieni ihme, kuinka monta kaunista sävelkulkua se sai valmiissa kappaleessa seurakseen, introsta outroon. Erityisesti miellyttää a-osan eri rytmeissä kulkevien laulun ja basson yhteistyö. Jacksonin ei tarvitse kuin heittäytyä mukaan vähäeleisesti, vain muutamaan falsettikujerrukseen ja outoon artikulointiin (”Hear her voice”) innostuen. Dangerous-kiertueellahan mies tyylitteli biisin kanssa aivan liikaa.
Vaikka Steve Lukather, David Paich ja Porcaron veljekset eivät kovin monella Michael Jacksonin biisillä soittaneet, hekin saavat yhä kokea, kuinka vaikeaksi tuo menneisyys tekee ”normaalit” mediasuhteet. Kun rock-yleisölle suunnattu brittilehti Classic Rock teki vuonna 2003 Totosta laajan historiikin, Thriller mainittiin jo kansiteksteissä ja juttuun laitettiin kaksi kuvaa Jacksonista, vaikka siinä ei kerrottu aiheesta oikeastaan mitään.
Jos Michael Jackson välillä ilmaisee itseään monisyisemmin kuin olisi oman edun mukaista, niin kyllä muidenkin kirjoittamat biisit voivat aiheuttaa ymmää ja häkellystä. Mistä Human Nature kertoo, kaupungista vai naisesta? Onko kaupunki New York? Onko nainen vain osa kaupungin viehätystä tai toisinpäin? Miksi kertosäkeessä vastataan kysymykseen, vaikka se on vielä kesken? Ja mikä koko tarinassa on sitä ihmisluontoa?
Eihän tuolla niin väliä ole. Quincy Jones bongasi keskeneräisen melodian Thrillerillä soittaneiden Toto-yhtyeen jäsenten tarjoamien biisidemojen seasta ja teetti siihen viime tingassa tekstin rutinoituneella hittilyyrikolla John Bettisillä. Sävellys, sovitus ja musisointi ovat lähes kokonaan totolaisten käsissä, eikä jälkeä voi moittia – levyn toisiin syntikkapainotteisiin raitoihin (Baby Be Mine, P.Y.T.) verrattuna Human Nature kuulostaa ajattoman raikkaalta.
Ei ihme, että Jonesin korva tarttui kertosäkeen viehkoon ”Why, why” -kohtaan. Mutta se on jo pieni ihme, kuinka monta kaunista sävelkulkua se sai valmiissa kappaleessa seurakseen, introsta outroon. Erityisesti miellyttää a-osan eri rytmeissä kulkevien laulun ja basson yhteistyö. Jacksonin ei tarvitse kuin heittäytyä mukaan vähäeleisesti, vain muutamaan falsettikujerrukseen ja outoon artikulointiin (”Hear her voice”) innostuen. Dangerous-kiertueellahan mies tyylitteli biisin kanssa aivan liikaa.
Vaikka Steve Lukather, David Paich ja Porcaron veljekset eivät kovin monella Michael Jacksonin biisillä soittaneet, hekin saavat yhä kokea, kuinka vaikeaksi tuo menneisyys tekee ”normaalit” mediasuhteet. Kun rock-yleisölle suunnattu brittilehti Classic Rock teki vuonna 2003 Totosta laajan historiikin, Thriller mainittiin jo kansiteksteissä ja juttuun laitettiin kaksi kuvaa Jacksonista, vaikka siinä ei kerrottu aiheesta oikeastaan mitään.
lauantaina, kesäkuuta 28, 2008
19) Shake Your Body (Down to the Ground) (1978
| Michael Jackson | Randy Jackson |
Yhdeksän vuotta ensimmäisen hittinsä jälkeen The Jacksons sai lopulta julkaistuksi itse kirjoittamansa singlen. Laulumelodia ja sanat ovat Michaelin käsialaa, mutta biisi rakentuu Randyn säveltämän pianokuvion ja sitä myötäilevän synabasson varaan. Olennainen on myös Titon nakuttava kitarariffi – Shake Your Body on Destiny-albumin ainoa raita, jossa hän hoitaa kitaroinnin yksin. Hyvin raakilemainen demo on kuultavissa The Ultimate Collection -boksin ykköslevyllä.
Lopullisessa versiossakin on jäljellä reipasta rosoisuutta, vaikka sovitus on ylellinen jousineen kaikkineen. Tom Tom 84:n ohjastamat torvet eivät aina tahdo pysyä äkkiväärän sävelkulun perässä, mutta vaikutelma on jotenkin sympaattinen myöhempien levyjen ylisäntilliseen Seawind-ryhmään verrattuna. Tietynlainen epäpuhtaus on osa vaskipuhaltimien olemusta, ja elettiinhän tuolloin soittotaitoa väheksyvän new wave -estetiikan aikaa (ainakin minä elin).
Ennen kaikkea Shake Your Body on kuitenkin erittäin imevä, toistosta ja variaatioista voimaa pumppaava tanssisiivu. Michael on vokalistina kekseliäimmillään maustaen ilmaisuaan hassuilla kurkunselvitysäänillä ja hokien kertosäettä ilman melodiaa puoliksi kuiskaten. Ehkä aiemmin mainitsemani Don’t Stop ’til You Get Enoughin ja Lovely Onen samankaltaisuus Shake Your Bodyn kanssa häiritsee siksi, että pelkkään nimilauseen toistoon perustuvat kertosäkeet ovat muuten Jacksonille epätyypillisiä. Jotkuthan eivät muunlaisia osaa tehdäkään – pahimmat esimerkit Manic Street Preachers ja INXS.
Vaikka biisi kestää singlellä alle neljä minuuttia, yli kahdeksanminuuttisessa albumiversiossa ei mielestäni ole juurikaan tyhjää. Discon ja maksisinkkujen kulta-aikana tällaista täysipainoisuutta tapasi aika useinkin – puoli vuotta myöhemmin ilmestynyt Chicin yhtä pitkä Good Times toimi loistavasti esitellessään sovituksen instrumentit yksi kerrallaan. Shake Your Bodyn lopussa laulu, piano, jouset ja torvet vaikenevat samanhenkisesti tehdäkseen tilaa kitaran ja kahden syntikkabasson keskinäiselle peippailulle.
Yhdeksän vuotta ensimmäisen hittinsä jälkeen The Jacksons sai lopulta julkaistuksi itse kirjoittamansa singlen. Laulumelodia ja sanat ovat Michaelin käsialaa, mutta biisi rakentuu Randyn säveltämän pianokuvion ja sitä myötäilevän synabasson varaan. Olennainen on myös Titon nakuttava kitarariffi – Shake Your Body on Destiny-albumin ainoa raita, jossa hän hoitaa kitaroinnin yksin. Hyvin raakilemainen demo on kuultavissa The Ultimate Collection -boksin ykköslevyllä.
Lopullisessa versiossakin on jäljellä reipasta rosoisuutta, vaikka sovitus on ylellinen jousineen kaikkineen. Tom Tom 84:n ohjastamat torvet eivät aina tahdo pysyä äkkiväärän sävelkulun perässä, mutta vaikutelma on jotenkin sympaattinen myöhempien levyjen ylisäntilliseen Seawind-ryhmään verrattuna. Tietynlainen epäpuhtaus on osa vaskipuhaltimien olemusta, ja elettiinhän tuolloin soittotaitoa väheksyvän new wave -estetiikan aikaa (ainakin minä elin).
Ennen kaikkea Shake Your Body on kuitenkin erittäin imevä, toistosta ja variaatioista voimaa pumppaava tanssisiivu. Michael on vokalistina kekseliäimmillään maustaen ilmaisuaan hassuilla kurkunselvitysäänillä ja hokien kertosäettä ilman melodiaa puoliksi kuiskaten. Ehkä aiemmin mainitsemani Don’t Stop ’til You Get Enoughin ja Lovely Onen samankaltaisuus Shake Your Bodyn kanssa häiritsee siksi, että pelkkään nimilauseen toistoon perustuvat kertosäkeet ovat muuten Jacksonille epätyypillisiä. Jotkuthan eivät muunlaisia osaa tehdäkään – pahimmat esimerkit Manic Street Preachers ja INXS.
Vaikka biisi kestää singlellä alle neljä minuuttia, yli kahdeksanminuuttisessa albumiversiossa ei mielestäni ole juurikaan tyhjää. Discon ja maksisinkkujen kulta-aikana tällaista täysipainoisuutta tapasi aika useinkin – puoli vuotta myöhemmin ilmestynyt Chicin yhtä pitkä Good Times toimi loistavasti esitellessään sovituksen instrumentit yksi kerrallaan. Shake Your Bodyn lopussa laulu, piano, jouset ja torvet vaikenevat samanhenkisesti tehdäkseen tilaa kitaran ja kahden syntikkabasson keskinäiselle peippailulle.
torstaina, kesäkuuta 26, 2008
20) Give In to Me (1991
| Michael Jackson | Bill Bottrell |
Musiikin historiasta tuskin muistuu kauheampaa ilmestystä kuin puudeliksi föönattu sekundarokkari, joka on solminut tikapuuhermostonsa kolmesta säikeestä taas yhden – kääk – tukkaheviballadin. Lähes yhtä kauhea on ajatus siitä, että jokin Michael Jacksonin levytys karsinoituisi ihmisten päissä samaan lokeroon tämän pelkistä fraaseista syntyneen ”tyylilajin” kanssa. No, vaikeahan sitä on tietää, kuinka yleisesti Give In to Metä pidetään heviballadina, mutta yksi fakta vie sen kuilun partaalle: siinä on sama kitaristi kuin kaikkien aikojen inhokissani, Guns N’ Rosesin November Rainissä.
Kukaties juuri banaaliuden rajoilla tasapainoilu saa Give In to Men kihelmöimään niin hienosti. Tai koska siinä on pakollisia kliseitä korvattu niin oivaltavilla viittauksilla, että kaiken draaman keskellä melkein naurattaa. Esimerkiksi Bill Bottrell kaivoi siihen ullakolta 1970-luvun progemuusikoiden suosikkisoittimen Mellotronin, mitä Bon Jovi tuskin olisi keksinyt. Ja Slashin kitaraosuus päättyy karkeaan feedbackiin, jollaista en muista Gunnareiden levyillä kuulleeni (ehkä siksi, etten juurikaan kuuntele niitä).
Joka tapauksessa olen vakuuttunut siitä, että yksikään metallikailottaja ei suoriutuisi laulusta Michael Jacksonin tasoisesti, samaan haurauden ja dynaamisuuden kombinaatioon yltäen. Etenkin ”You and your friends were laughing at me in town” -väliosa demonstroi, kuinka paljon mies kehittyi rockvokalistina Beat Itin jälkeen. Rytmisestä toteutuksestakin on lajityypin laahaavuus kaukana. Pidän toisen ja neljännen iskun ontosta poksahduksesta, joka vähitellen muuttaa klangiaan ja tuntuu lopussa kaikuvan jostain kilometrien takaa yhdessä kitarafeedbackin kanssa.
Give In to Me on niitä biisejä, joista saisi tehdyksi kiinnostavia covereita, jollei alkuperäinen tulkinta olisi niin kiinteä osa niiden olemusta, että ihan heti ei haluaisi kenenkään yrittävän sellaista. Sangen tuttu melkein-cover on kuitenkin olemassa: Toni Wirtanen myöntää auliisti, että Apulannan eka hitti Mitä kuuluu pohjautuu autoradiosta kuunneltuun Jacksonin kappaleeseen.
Musiikin historiasta tuskin muistuu kauheampaa ilmestystä kuin puudeliksi föönattu sekundarokkari, joka on solminut tikapuuhermostonsa kolmesta säikeestä taas yhden – kääk – tukkaheviballadin. Lähes yhtä kauhea on ajatus siitä, että jokin Michael Jacksonin levytys karsinoituisi ihmisten päissä samaan lokeroon tämän pelkistä fraaseista syntyneen ”tyylilajin” kanssa. No, vaikeahan sitä on tietää, kuinka yleisesti Give In to Metä pidetään heviballadina, mutta yksi fakta vie sen kuilun partaalle: siinä on sama kitaristi kuin kaikkien aikojen inhokissani, Guns N’ Rosesin November Rainissä.
Kukaties juuri banaaliuden rajoilla tasapainoilu saa Give In to Men kihelmöimään niin hienosti. Tai koska siinä on pakollisia kliseitä korvattu niin oivaltavilla viittauksilla, että kaiken draaman keskellä melkein naurattaa. Esimerkiksi Bill Bottrell kaivoi siihen ullakolta 1970-luvun progemuusikoiden suosikkisoittimen Mellotronin, mitä Bon Jovi tuskin olisi keksinyt. Ja Slashin kitaraosuus päättyy karkeaan feedbackiin, jollaista en muista Gunnareiden levyillä kuulleeni (ehkä siksi, etten juurikaan kuuntele niitä).
Joka tapauksessa olen vakuuttunut siitä, että yksikään metallikailottaja ei suoriutuisi laulusta Michael Jacksonin tasoisesti, samaan haurauden ja dynaamisuuden kombinaatioon yltäen. Etenkin ”You and your friends were laughing at me in town” -väliosa demonstroi, kuinka paljon mies kehittyi rockvokalistina Beat Itin jälkeen. Rytmisestä toteutuksestakin on lajityypin laahaavuus kaukana. Pidän toisen ja neljännen iskun ontosta poksahduksesta, joka vähitellen muuttaa klangiaan ja tuntuu lopussa kaikuvan jostain kilometrien takaa yhdessä kitarafeedbackin kanssa.
Give In to Me on niitä biisejä, joista saisi tehdyksi kiinnostavia covereita, jollei alkuperäinen tulkinta olisi niin kiinteä osa niiden olemusta, että ihan heti ei haluaisi kenenkään yrittävän sellaista. Sangen tuttu melkein-cover on kuitenkin olemassa: Toni Wirtanen myöntää auliisti, että Apulannan eka hitti Mitä kuuluu pohjautuu autoradiosta kuunneltuun Jacksonin kappaleeseen.
tiistaina, kesäkuuta 24, 2008
21) The Love You Save (1970
| The Corporation™ |
Popfanina on aina hienoa seurata, kun joku näyttää saavuttavan haavoittumattomuuden tilan. Ei vain saa tuurilla irtohittiä, vaan seuraa sitä vielä hiukan tarttuvammilla ja neuvokkaammilla biiseillä tuoden aina esille jotain uutta. Tuo huuma ei kestä kauan – se latistuu aina, vaikka itse musiikki kehittyisi – joten tilaisuus täytyy tunnistaa ja siihen kannattaa heittäytyä ennen turtumista ja kyynistymistä.
Vaikka Michael Jacksonin uralle näitä lyömättömyyden hetkiä lienee mahtunut muitakin, tyypillisimpänä pidän The Jackson 5:n kolmatta ykkössingleä. I Want You Back on sanoiltaan turhan aikuismainen ja ABC liian lapsekas, mutta The Love You Save tuntuu nokkeluudessaan kiteyttävän koko ilmiön. Nimilause keksittiin liikennevalistuskampanjasta ”Stop, the life you save may be your own”, joka poiki muitakin mukaelmia: ”Look both ways before you cross me.” Puhuteltavana on tyttö, joka jo alakoulun hippaleikeissä jahtasi kärkkäästi poikia ja jatkaa yhä pörräämistään.
The Love You Save on iskevän tekstin ja energisten vuorolaulujen juhlaa – Jermainenkin ääni resonoi hurjuutta, joka myöhemmin katosi. Soundit ovat myös paremmat kuin kahdessa edeltäjässä, ja entisestään mutkistunut rytmisokkelo pysyy yhä kasassa hyväntuulista bailumenoa verottamatta. Tästä ei voitu enää pistää paremmaksi, vaikka I’ll Be There -balladin jälkeen yritettiinkin vielä parin sinkun verran toistaa samaa reseptiä.
Popfanina on aina hienoa seurata, kun joku näyttää saavuttavan haavoittumattomuuden tilan. Ei vain saa tuurilla irtohittiä, vaan seuraa sitä vielä hiukan tarttuvammilla ja neuvokkaammilla biiseillä tuoden aina esille jotain uutta. Tuo huuma ei kestä kauan – se latistuu aina, vaikka itse musiikki kehittyisi – joten tilaisuus täytyy tunnistaa ja siihen kannattaa heittäytyä ennen turtumista ja kyynistymistä.
Vaikka Michael Jacksonin uralle näitä lyömättömyyden hetkiä lienee mahtunut muitakin, tyypillisimpänä pidän The Jackson 5:n kolmatta ykkössingleä. I Want You Back on sanoiltaan turhan aikuismainen ja ABC liian lapsekas, mutta The Love You Save tuntuu nokkeluudessaan kiteyttävän koko ilmiön. Nimilause keksittiin liikennevalistuskampanjasta ”Stop, the life you save may be your own”, joka poiki muitakin mukaelmia: ”Look both ways before you cross me.” Puhuteltavana on tyttö, joka jo alakoulun hippaleikeissä jahtasi kärkkäästi poikia ja jatkaa yhä pörräämistään.
The Love You Save on iskevän tekstin ja energisten vuorolaulujen juhlaa – Jermainenkin ääni resonoi hurjuutta, joka myöhemmin katosi. Soundit ovat myös paremmat kuin kahdessa edeltäjässä, ja entisestään mutkistunut rytmisokkelo pysyy yhä kasassa hyväntuulista bailumenoa verottamatta. Tästä ei voitu enää pistää paremmaksi, vaikka I’ll Be There -balladin jälkeen yritettiinkin vielä parin sinkun verran toistaa samaa reseptiä.
sunnuntaina, kesäkuuta 22, 2008
22) One Day in Your Life (1975
| Sam Brown III | Renee Armand |
Vaikka Michael Jacksonin viimeinen Motown-albumi Forever, Michael oli omana aikanaan melkoinen floppi, myöhemmin on huomattu sen tunnollisesti toteutettujen hiturien ansiot. Jotkut vannovat r&b-henkisemmän aloitusraidan We’re Almost Theren nimeen, mutta minuun putoaa One Day in Your Lifen melodinen liikuttavuus ja hentomielinen alakulo. Päähenkilö väittää uskovansa, että menetetty rakkaus huomaa vielä elämänsä tyhjyyden ja palaa takaisin, mutta biisissä on selvä luopumisen fiilis.
Säveltäjä Sam Brown III on jälkikäteenkin hämmästellyt, kuinka nuori vokalisti matki ensin tarkasti kuulemansa demolaulun, totesi sitten ”Now I’ll sing it my way” ja teki siitä kertavetäisyllä omannäköisensä. A-, b- ja c-osat alkavat kaikki samalla ”one day in your life” -säkeellä, ja esitys kasvaa ja vähenee symmetrisesti niin, että tasan keskikohdassa on massiivinen jousien, torvien ja naiskuoron revittämä puoliminuuttinen. Sitä seuraava Jacksonin ja kuoron yhteiskajautus ”Though you don’t need me now, I will stay in your heart” nostaa biisin soihtuballadien Hall of Fameen.
Vaikka viihdesuosikki Johnny Mathiskin julkaisi pian oman versionsa, One Day in Your Lifen kynttilä pysyi vakan alla vuoden 1981 uudelleenjulkaisuun asti. Kun Motown alkoi Off the Wallin menestyksen jälkeen rahastaa back-katalogillaan, biisi kävi kaupaksi Britanniassa niin hyvin, että vasta Earth Song (1995) syrjäytti sen Jacksonin uran myydyimpänä singlenä. Kun miehen huhuttiin esiintyvän rikosoikeudenkäyntinsä jälkeen suuressa Live 8 -konsertissa, tiesin toki ettei huhu toteutuisi, mutta itsekseni hekumoin täydellistä kappalevalintaa tuohon tilaisuuteen: kunpa kuulisi vielä One Day in Your Lifen livenä.
Vaikka Michael Jacksonin viimeinen Motown-albumi Forever, Michael oli omana aikanaan melkoinen floppi, myöhemmin on huomattu sen tunnollisesti toteutettujen hiturien ansiot. Jotkut vannovat r&b-henkisemmän aloitusraidan We’re Almost Theren nimeen, mutta minuun putoaa One Day in Your Lifen melodinen liikuttavuus ja hentomielinen alakulo. Päähenkilö väittää uskovansa, että menetetty rakkaus huomaa vielä elämänsä tyhjyyden ja palaa takaisin, mutta biisissä on selvä luopumisen fiilis.
Säveltäjä Sam Brown III on jälkikäteenkin hämmästellyt, kuinka nuori vokalisti matki ensin tarkasti kuulemansa demolaulun, totesi sitten ”Now I’ll sing it my way” ja teki siitä kertavetäisyllä omannäköisensä. A-, b- ja c-osat alkavat kaikki samalla ”one day in your life” -säkeellä, ja esitys kasvaa ja vähenee symmetrisesti niin, että tasan keskikohdassa on massiivinen jousien, torvien ja naiskuoron revittämä puoliminuuttinen. Sitä seuraava Jacksonin ja kuoron yhteiskajautus ”Though you don’t need me now, I will stay in your heart” nostaa biisin soihtuballadien Hall of Fameen.
Vaikka viihdesuosikki Johnny Mathiskin julkaisi pian oman versionsa, One Day in Your Lifen kynttilä pysyi vakan alla vuoden 1981 uudelleenjulkaisuun asti. Kun Motown alkoi Off the Wallin menestyksen jälkeen rahastaa back-katalogillaan, biisi kävi kaupaksi Britanniassa niin hyvin, että vasta Earth Song (1995) syrjäytti sen Jacksonin uran myydyimpänä singlenä. Kun miehen huhuttiin esiintyvän rikosoikeudenkäyntinsä jälkeen suuressa Live 8 -konsertissa, tiesin toki ettei huhu toteutuisi, mutta itsekseni hekumoin täydellistä kappalevalintaa tuohon tilaisuuteen: kunpa kuulisi vielä One Day in Your Lifen livenä.
perjantaina, kesäkuuta 20, 2008
23) The Lady in My Life (1982
| Rod Temperton |
Michael Jackson ei levyttänyt Rod Tempertonin parasta kappaletta – sellainen voisi olla vaikka Brothers Johnsonin Stomp vuodelta 1980 – mutta hän taisi levyttää Tempertonin parhaan balladin. The Lady in My Life on todiste kypsästä r&b-näkemyksestä: se etenee sulavan sensuellisti, vaikka mutkikas melodia ei todellakaan ole mitään yhteislaulu- tai mukanaviheltelymateriaalia. Myös kiintymys ja lihallisuus kietoutuvat biisissä niin luontevasti, että sitä voisi hiukan ristiriitaisesti kuvailla viattomaksi kutusouliksi.
Runollisesta avausvirkkeestä ”There’ll be no darkness tonight, lady our love will shine” meno konkretisoituu vähitellen, ja Jacksonin ääni noukkii matkalta mukaansa lisää vivahteita. Minuutti ennen loppua soittoon tulee aika höyryinen suvantovaihe, ja kuten numerossa 24, tässäkin laulaja ja tuottaja väänsivät kättä loppuosuuden laulutavasta – Quincy Jones halusi siihen lisää ”kerjäämistä”. Jackson tekee työtä käskettyä, mutta minusta biisin kohokohdaksi jää sitä ennen kuultava ulvaisu ”All through the night”. Vaikka viimeisessä miksauksessa napsaistiin yksi säkeistö pois Thriller-albumin kokonaismitan lyhentämiseksi, harva osannee sitä ikävöidä.
Sovitus ja soitanta on taitavaa mutta anonyymiä, kuten Toto-muusikoilta voi odottaakin. Kansivihosta pistää silmään Michael Boddickerille kreditoitu Emulator, aikansa kuuma puheenaihe soitinmarkkinoilla. Se oli ensimmäinen yleiseen myyntiin laitettu levykepohjainen keyboard-sampleri, jonka sarjanumero 001 annettiin Stevie Wonderille. Emulatorilla operoitiin kovin eri tavoin kuin millaiseksi samplerien käyttö myöhemmin vakiintui, enkä minä ainakaan pysty erottamaan, mikä sen rooli on The Lady in My Lifen muutenkin melko synteettisessä kuulokuvastossa.
Michael Jackson ei levyttänyt Rod Tempertonin parasta kappaletta – sellainen voisi olla vaikka Brothers Johnsonin Stomp vuodelta 1980 – mutta hän taisi levyttää Tempertonin parhaan balladin. The Lady in My Life on todiste kypsästä r&b-näkemyksestä: se etenee sulavan sensuellisti, vaikka mutkikas melodia ei todellakaan ole mitään yhteislaulu- tai mukanaviheltelymateriaalia. Myös kiintymys ja lihallisuus kietoutuvat biisissä niin luontevasti, että sitä voisi hiukan ristiriitaisesti kuvailla viattomaksi kutusouliksi.
Runollisesta avausvirkkeestä ”There’ll be no darkness tonight, lady our love will shine” meno konkretisoituu vähitellen, ja Jacksonin ääni noukkii matkalta mukaansa lisää vivahteita. Minuutti ennen loppua soittoon tulee aika höyryinen suvantovaihe, ja kuten numerossa 24, tässäkin laulaja ja tuottaja väänsivät kättä loppuosuuden laulutavasta – Quincy Jones halusi siihen lisää ”kerjäämistä”. Jackson tekee työtä käskettyä, mutta minusta biisin kohokohdaksi jää sitä ennen kuultava ulvaisu ”All through the night”. Vaikka viimeisessä miksauksessa napsaistiin yksi säkeistö pois Thriller-albumin kokonaismitan lyhentämiseksi, harva osannee sitä ikävöidä.
Sovitus ja soitanta on taitavaa mutta anonyymiä, kuten Toto-muusikoilta voi odottaakin. Kansivihosta pistää silmään Michael Boddickerille kreditoitu Emulator, aikansa kuuma puheenaihe soitinmarkkinoilla. Se oli ensimmäinen yleiseen myyntiin laitettu levykepohjainen keyboard-sampleri, jonka sarjanumero 001 annettiin Stevie Wonderille. Emulatorilla operoitiin kovin eri tavoin kuin millaiseksi samplerien käyttö myöhemmin vakiintui, enkä minä ainakaan pysty erottamaan, mikä sen rooli on The Lady in My Lifen muutenkin melko synteettisessä kuulokuvastossa.
keskiviikkona, kesäkuuta 18, 2008
24) She’s Out of My Life (1979
| Tom Bahler |
Sellaiseen ei totisesti ollut totuttu 1980-luvun alkumetrien hitti-ilmastossa, ja Radio Luxembourgin kuuntelijakin sääti signaalia paremmaksi korviaan höristellen: itkeekö toi oikeesti tossa? Neljännen singlen She’s Out of My Lifen loppusäkeet riisuivat minut aseista ja usuttivat vihdoin ostamaan ainoan Jackson-vinyylini Off the Wallin.
Kertomansa mukaan Quincy Jones laulatti tuon lopun Jacksonilla monta kertaa uudestaan, jotta tämä lakkaisi pillittämästä, mutta turhien yritysten jälkeen nyyhkintä päätyi levylle. Mikä aukaisi miehen kyynelkanavat? Teksti sisältää paljon katumusta, mutta myös aimo kauhallisen itsesääliä. ”Now I’ve learned that love needs expression, but I learned too late.” Sen inspiraationa oli laulajalegenda Karen Carpenter, joka jätti säveltäjä Tom Bahlerin tämän paljastuttua toisen naisen vauvan isäksi (tai jotain).
Bahlerin sävellys on erittäin pelkistetty: vain kolme a-osaa, joista toisen ja kolmannen välissä hiukan kliseinen, vanhalta Broadway-musikaalilta kuulostava lisuke. Utuinen jousi-intro ei liity muuhun melodiaan lainkaan, mutta säätää tunnelman oikealle levelille. She’s Out of My Life oli omana aikanaan rohkea singlevalinta, koska siinä ei käytetä lyömäsoittimia eikä edes kunnon pianoa – Greg Phillinganesin pehmeä sähköpiano lienee ajettu kaikkien mahdollisten hattarafiltterien läpi.
Biisin herkistä, ajoittain ylisentimentaalisista osasista ja varsin vibratopitoisesta laulutulkinnasta olisi voinut kiehahtaa sietämättömän imelä kiisseli ilman viimeistä säkeistöä. Aikansa voivoteltuaan Jackson lataa tuskansa ja suuttumuksensa ”Kept my love for her locked deep inside” -lauseeseen. Sitten onkin ihan asiallista jo vähän vetistellä.
Sellaiseen ei totisesti ollut totuttu 1980-luvun alkumetrien hitti-ilmastossa, ja Radio Luxembourgin kuuntelijakin sääti signaalia paremmaksi korviaan höristellen: itkeekö toi oikeesti tossa? Neljännen singlen She’s Out of My Lifen loppusäkeet riisuivat minut aseista ja usuttivat vihdoin ostamaan ainoan Jackson-vinyylini Off the Wallin.
Kertomansa mukaan Quincy Jones laulatti tuon lopun Jacksonilla monta kertaa uudestaan, jotta tämä lakkaisi pillittämästä, mutta turhien yritysten jälkeen nyyhkintä päätyi levylle. Mikä aukaisi miehen kyynelkanavat? Teksti sisältää paljon katumusta, mutta myös aimo kauhallisen itsesääliä. ”Now I’ve learned that love needs expression, but I learned too late.” Sen inspiraationa oli laulajalegenda Karen Carpenter, joka jätti säveltäjä Tom Bahlerin tämän paljastuttua toisen naisen vauvan isäksi (tai jotain).
Bahlerin sävellys on erittäin pelkistetty: vain kolme a-osaa, joista toisen ja kolmannen välissä hiukan kliseinen, vanhalta Broadway-musikaalilta kuulostava lisuke. Utuinen jousi-intro ei liity muuhun melodiaan lainkaan, mutta säätää tunnelman oikealle levelille. She’s Out of My Life oli omana aikanaan rohkea singlevalinta, koska siinä ei käytetä lyömäsoittimia eikä edes kunnon pianoa – Greg Phillinganesin pehmeä sähköpiano lienee ajettu kaikkien mahdollisten hattarafiltterien läpi.
Biisin herkistä, ajoittain ylisentimentaalisista osasista ja varsin vibratopitoisesta laulutulkinnasta olisi voinut kiehahtaa sietämättömän imelä kiisseli ilman viimeistä säkeistöä. Aikansa voivoteltuaan Jackson lataa tuskansa ja suuttumuksensa ”Kept my love for her locked deep inside” -lauseeseen. Sitten onkin ihan asiallista jo vähän vetistellä.
maanantaina, kesäkuuta 16, 2008
25) Leave Me Alone (1987
| Michael Jackson |
Syntikkapianolla ja au!-älähdyksellä ytimekkäästi käynnistyvä Leave Me Alone on soundeiltaan aika erikoinen yhdistelmä Jackson-stemmoja ja koneääniä – ainoana perinteisenä soittimena mukaan tunkeutuu kitara. Väliosassakin da-da-daa-laulu ja sen melodiaa myötäilevä vinkuva kosketinkuvio toimivat kuin yksi sooloinstrumentti. Jackson sylkee sanansa aksentoidusti ja useiden ähkäisyjen höystämänä. Tylyn yksioikoiseksi ohjelmoitu rummunisku ei yritäkään aktivoida tanssijalkaa, vaan antaa melodian evästää esitystä eteenpäin.
Kaikki tuo on minun korvissani kuitenkin rakennettu vain rekvisiitaksi jumalaiselle kertosäkeelle, josta ei voi saada tarpeekseen. ”Leave me alone” -lausetta toistetaan kaanonmaisena eri korkeuksilta välillä aggressiivisesti, välillä unenomaisen poskenpehmeästi. Ihan mahtavaa. Jackson on käyttänyt kertsin päättävää ”Just stop doggin’ me around” -sävelkulkua monesti myöhemminkin, ja sitä kuulee myös ruotsalaisen Cheiron-hittitehtaan biiseissä – tarkistakaa vaikka Britney Spearsin Oops! I Did It Again.
Tekstissä hätisteltävä kiusankappale vaihtui ex-tyttöystävästä skandaalilehdistöksi, kun biisistä julkaistiin puolitoista vuotta Bad-albumin ilmestymisen jälkeen video. Jos läksytettävä neito oli jo alkujaan vain allegoria juorumedialle (mitä tosin en usko), lyriikasta voi hakea aika kiinnostaviakin virkkeitä. ”There was a time I used to say girl I need you, but who is sorry now.” Ja kalkkiviivojen ad lib -paljastus muuttuu aika suorasukaiseksi: ”I love you, I don’t want it.”
Syntikkapianolla ja au!-älähdyksellä ytimekkäästi käynnistyvä Leave Me Alone on soundeiltaan aika erikoinen yhdistelmä Jackson-stemmoja ja koneääniä – ainoana perinteisenä soittimena mukaan tunkeutuu kitara. Väliosassakin da-da-daa-laulu ja sen melodiaa myötäilevä vinkuva kosketinkuvio toimivat kuin yksi sooloinstrumentti. Jackson sylkee sanansa aksentoidusti ja useiden ähkäisyjen höystämänä. Tylyn yksioikoiseksi ohjelmoitu rummunisku ei yritäkään aktivoida tanssijalkaa, vaan antaa melodian evästää esitystä eteenpäin.
Kaikki tuo on minun korvissani kuitenkin rakennettu vain rekvisiitaksi jumalaiselle kertosäkeelle, josta ei voi saada tarpeekseen. ”Leave me alone” -lausetta toistetaan kaanonmaisena eri korkeuksilta välillä aggressiivisesti, välillä unenomaisen poskenpehmeästi. Ihan mahtavaa. Jackson on käyttänyt kertsin päättävää ”Just stop doggin’ me around” -sävelkulkua monesti myöhemminkin, ja sitä kuulee myös ruotsalaisen Cheiron-hittitehtaan biiseissä – tarkistakaa vaikka Britney Spearsin Oops! I Did It Again.
Tekstissä hätisteltävä kiusankappale vaihtui ex-tyttöystävästä skandaalilehdistöksi, kun biisistä julkaistiin puolitoista vuotta Bad-albumin ilmestymisen jälkeen video. Jos läksytettävä neito oli jo alkujaan vain allegoria juorumedialle (mitä tosin en usko), lyriikasta voi hakea aika kiinnostaviakin virkkeitä. ”There was a time I used to say girl I need you, but who is sorry now.” Ja kalkkiviivojen ad lib -paljastus muuttuu aika suorasukaiseksi: ”I love you, I don’t want it.”
perjantaina, kesäkuuta 13, 2008
26) Walk Right Now (1980
| Michael Jackson | Jackie Jackson | Randy Jackson |
Vaikka Triumph-albumin takakannessa komeili yhä riikinkukko, The Jacksonsin Peacock-kustannusyhtiö oli jo pantu lihoiksi ja esimerkiksi tämän biisin oikeudet merkitty firmoille Mijac Music, Siggy Music ja Ranjack Music. Kolmekin broidia taisi olla liian iso tiimi Michaelin makuun, koska hän kuvaili Moonwalk-kirjassa Walk Right Now’ta sanoin ”liian monta kokkia, liian vähän keittoa”.
Jos kappaleen syntyprosessista on aiheutunut jonkinlaisia turhaumia, ne eivät kuulu ainakaan Michaelin lauluosuudessa, jossa piisaa vimmaa ja vääntöä. Walk Right Now ei ole veljesten omaperäisin tai puhuttelevin esitys, mutta se yhdistelee bändin parhaita puolia niin energisesti ja napakasti, että sitä voisi suositella yhden biisin näytteeksi siitä, mihin The Jacksons verevimmillään kykeni. Kohtuuttoman huonostihan tämä verevyys on kansakuntamme tiedossa; lieneekö Walk Right Now’ta koskaan soitettu suomalaisella radiokanavalla? Ainakaan Radio Helsingin nettisivujen perinpohjaisista soittotiedoista en sitä löytänyt.
Moonwalk-kommentti saattaa viitata sovitukseen, jossa vedetään kaikista naruista välillä yliyrittämiseen sortuen. Loppupuolen perkussiokikkailut olisi voinut nipsaista studion lattialle, mutta edes mahtailevimmillaan soitanto ei asetu tanssittavuuden ja svengin tielle. Puhallinkuvioissa on melodisia oivalluksia, ja Stevie Wonderin luottobasisti Nathan Watts luotsaa riffillään biisin tuotannollisten tukkeumienkin läpi.
Tämä kaikki pitäisi vielä suhteuttaa lyriikkaan, jossa päähenkilö ei halua rakasta mutta uskotonta naista takaisin, koska pelkää hänen ”to love once more then leave me forever”. Yli kuuden minuutin mitassa todistellaan, että kaikki vaihtoehdot on todellakin käyty läpi visaisen suhteen pelastamiseksi, ja johtopäätös on jyrkkä: ”Walk right now, I ain’t playin’.”
Vaikka Triumph-albumin takakannessa komeili yhä riikinkukko, The Jacksonsin Peacock-kustannusyhtiö oli jo pantu lihoiksi ja esimerkiksi tämän biisin oikeudet merkitty firmoille Mijac Music, Siggy Music ja Ranjack Music. Kolmekin broidia taisi olla liian iso tiimi Michaelin makuun, koska hän kuvaili Moonwalk-kirjassa Walk Right Now’ta sanoin ”liian monta kokkia, liian vähän keittoa”.
Jos kappaleen syntyprosessista on aiheutunut jonkinlaisia turhaumia, ne eivät kuulu ainakaan Michaelin lauluosuudessa, jossa piisaa vimmaa ja vääntöä. Walk Right Now ei ole veljesten omaperäisin tai puhuttelevin esitys, mutta se yhdistelee bändin parhaita puolia niin energisesti ja napakasti, että sitä voisi suositella yhden biisin näytteeksi siitä, mihin The Jacksons verevimmillään kykeni. Kohtuuttoman huonostihan tämä verevyys on kansakuntamme tiedossa; lieneekö Walk Right Now’ta koskaan soitettu suomalaisella radiokanavalla? Ainakaan Radio Helsingin nettisivujen perinpohjaisista soittotiedoista en sitä löytänyt.
Moonwalk-kommentti saattaa viitata sovitukseen, jossa vedetään kaikista naruista välillä yliyrittämiseen sortuen. Loppupuolen perkussiokikkailut olisi voinut nipsaista studion lattialle, mutta edes mahtailevimmillaan soitanto ei asetu tanssittavuuden ja svengin tielle. Puhallinkuvioissa on melodisia oivalluksia, ja Stevie Wonderin luottobasisti Nathan Watts luotsaa riffillään biisin tuotannollisten tukkeumienkin läpi.
Tämä kaikki pitäisi vielä suhteuttaa lyriikkaan, jossa päähenkilö ei halua rakasta mutta uskotonta naista takaisin, koska pelkää hänen ”to love once more then leave me forever”. Yli kuuden minuutin mitassa todistellaan, että kaikki vaihtoehdot on todellakin käyty läpi visaisen suhteen pelastamiseksi, ja johtopäätös on jyrkkä: ”Walk right now, I ain’t playin’.”
keskiviikkona, kesäkuuta 11, 2008
27) History (1995
| Michael Jackson | James Harris III | Terry Lewis |
Michael Jackson on toteuttanut biisejään niin monilla tyyleillä, että joskus lienee hankala päättää, millainen ilmiasu sopii mihinkin lauluun. Tämän hankaluuden mahdollisuus tulee mieleen Historya kuunnellessa. A-osan aggressiivinen disharmonia ja kertosäkeen sokerinen paatos tuntuvat vetävän albumiversiota vastakkaisiin suuntiin, ja tunnettu sinkkuremix onnistuu viemään sen ihan toisaalle. Aika harvoin on samasta materiaalista aikaansaatu sekä kryptisen monisyinen kuunteluteos että linjakkaasti etenevä tanssihitti.
Vaikka alkuperäisen version kontrastit hämmentävät tottumatonta korvaa, tolkku saattaa löytyä lyriikasta. Meluisa a-osa kuvaa huipulle pyrkivän ja historiaa tekevän vastoinkäymisiä ja peräänantamattomuutta, sentimentaalinen välike vetoaa sankarin apua tarvitsevien puolesta ja toiston myötä mahtipontiseksi kasvava kertosäe julistaa: ”Every path you take you’re leaving your legacy.” Taustalla kujertavat Boyz II Menin kultakurkut, ja pauhua haetaan muun muassa samplaamalla Modest Musorgskin Näyttelykuvia-teoksen loppuhuipentumaa Kiovan suuri portti.
Itse musiikkia edeltää ja seuraa noin minuutin äänikollaasi kuuluisista puheenpätkistä ja ”uutisankkurien” lukemista historian merkkitapauksista päivämäärineen. Alussa mainitaan irrallaan Monday, March 26th, 1827 (Beethovenin kuolinpäivä), minkä perään pikku-Michael väittää: ”Whatever I sing, that’s what I really mean.” Malcolm X:n, kuningatar Elisabetin ja kumppaneiden pistäydyttyä äänessä eepos niitataan astronautti Neil Armstrongin klassikkorepliikillä ”That’s one small step for man, one giant leap for mankind”.
Puhuin numeron 32 kohdalla käsittämättömyyden sietämisestä, ja vaikka yritänkin tässä purkaa Historya osiksi, kiehtovaksi sen tekee juuri käsittämättömyys ja hiukan vinksahtanut ylevyys. Kohutun History Trailer -videon tapaan Jackson tykkää tässäkin höystää hyvää sanomaansa hämmentävän militaristisella kuvastolla. Haluaako hän dramaattisuutta keinolla millä hyvänsä vai haastaako hän kuulijan/katsojan huomaamaan, että tietynlainen muoto ei aina tarkoita tietynlaista sisältöä?
Vaikka Jackson ei pidä remixeistä ja Tony Moran’s History Lesson hukkaa osan biisin syvällisyydestä, se tekee sille myös palveluksen. Urotekoja hehkuttaessaan albumiversio nimittäin hautaa alleen kertosäkeen viisaan neuvon: ”every day creates your history”, kaikilla teoilla on jälkensä ja seurauksensa. House-henkisessä, nopeutetussa remixissä kertsi korostuu ja a-osakin kuulostaa ihan hittitavaralta. Jacksonin ad libit ripotellaan uusiin paikkoihin, ja ”keep movin’”- sekä ”history”-huudahduksista väännetään lisää koukkuja.
History muistuttaa siitä tenhoavasta tosiseikasta, että aika etenee koko ajan kahdella tasolla, nykyhetkenä ja sen historiallisena projektiona. Moni maineensa vakiinnuttanut merkkihenkilö oli oman aikansa friikki ja hylkiö, ja Jacksoninkin asema tulevaisuuden kronikoissa on varmasti jotain ihan muuta kuin mitä viimeaikainen media on antanut ymmärtää. Quincy Jones kirjoitti hänestä vuoden 2001 omaelämäkerrassaan: ”Today the writers and critics seem determined to write him out of history, but it ain’t gonna happen. That’s why they call it history.”
Michael Jackson on toteuttanut biisejään niin monilla tyyleillä, että joskus lienee hankala päättää, millainen ilmiasu sopii mihinkin lauluun. Tämän hankaluuden mahdollisuus tulee mieleen Historya kuunnellessa. A-osan aggressiivinen disharmonia ja kertosäkeen sokerinen paatos tuntuvat vetävän albumiversiota vastakkaisiin suuntiin, ja tunnettu sinkkuremix onnistuu viemään sen ihan toisaalle. Aika harvoin on samasta materiaalista aikaansaatu sekä kryptisen monisyinen kuunteluteos että linjakkaasti etenevä tanssihitti.
Vaikka alkuperäisen version kontrastit hämmentävät tottumatonta korvaa, tolkku saattaa löytyä lyriikasta. Meluisa a-osa kuvaa huipulle pyrkivän ja historiaa tekevän vastoinkäymisiä ja peräänantamattomuutta, sentimentaalinen välike vetoaa sankarin apua tarvitsevien puolesta ja toiston myötä mahtipontiseksi kasvava kertosäe julistaa: ”Every path you take you’re leaving your legacy.” Taustalla kujertavat Boyz II Menin kultakurkut, ja pauhua haetaan muun muassa samplaamalla Modest Musorgskin Näyttelykuvia-teoksen loppuhuipentumaa Kiovan suuri portti.
Itse musiikkia edeltää ja seuraa noin minuutin äänikollaasi kuuluisista puheenpätkistä ja ”uutisankkurien” lukemista historian merkkitapauksista päivämäärineen. Alussa mainitaan irrallaan Monday, March 26th, 1827 (Beethovenin kuolinpäivä), minkä perään pikku-Michael väittää: ”Whatever I sing, that’s what I really mean.” Malcolm X:n, kuningatar Elisabetin ja kumppaneiden pistäydyttyä äänessä eepos niitataan astronautti Neil Armstrongin klassikkorepliikillä ”That’s one small step for man, one giant leap for mankind”.
Puhuin numeron 32 kohdalla käsittämättömyyden sietämisestä, ja vaikka yritänkin tässä purkaa Historya osiksi, kiehtovaksi sen tekee juuri käsittämättömyys ja hiukan vinksahtanut ylevyys. Kohutun History Trailer -videon tapaan Jackson tykkää tässäkin höystää hyvää sanomaansa hämmentävän militaristisella kuvastolla. Haluaako hän dramaattisuutta keinolla millä hyvänsä vai haastaako hän kuulijan/katsojan huomaamaan, että tietynlainen muoto ei aina tarkoita tietynlaista sisältöä?
Vaikka Jackson ei pidä remixeistä ja Tony Moran’s History Lesson hukkaa osan biisin syvällisyydestä, se tekee sille myös palveluksen. Urotekoja hehkuttaessaan albumiversio nimittäin hautaa alleen kertosäkeen viisaan neuvon: ”every day creates your history”, kaikilla teoilla on jälkensä ja seurauksensa. House-henkisessä, nopeutetussa remixissä kertsi korostuu ja a-osakin kuulostaa ihan hittitavaralta. Jacksonin ad libit ripotellaan uusiin paikkoihin, ja ”keep movin’”- sekä ”history”-huudahduksista väännetään lisää koukkuja.
History muistuttaa siitä tenhoavasta tosiseikasta, että aika etenee koko ajan kahdella tasolla, nykyhetkenä ja sen historiallisena projektiona. Moni maineensa vakiinnuttanut merkkihenkilö oli oman aikansa friikki ja hylkiö, ja Jacksoninkin asema tulevaisuuden kronikoissa on varmasti jotain ihan muuta kuin mitä viimeaikainen media on antanut ymmärtää. Quincy Jones kirjoitti hänestä vuoden 2001 omaelämäkerrassaan: ”Today the writers and critics seem determined to write him out of history, but it ain’t gonna happen. That’s why they call it history.”
maanantaina, kesäkuuta 09, 2008
28) Don’t Stop ’til You Get Enough (1979
| Michael Jackson |
Jatkuu numerosta 84. Vaikka Radio Luxembourgia kuuntelevana teininä en rohjennut sijoittaa pennosiani mustaan musiikkiin, rohkesin kuitenkin kehua sitä kaveripiirin mielipidejohtajalle, aloittelevalle ja myöhemmin menestyneellekin muusikolle. Tämä Talking Heads -fani ei uskonut The Jacksonsin, Chicin ja muiden tekevän vakavastiotettavaa musiikkia, kunnes eräänä maanantaina hän ilmoitti koulussa: ”Kyllä sä olit oikeassa! Mä kuuntelin viikonloppuna yhden tyypin luona kuulokkeilla Michael Jacksonin Don’t Stop ’til You Get Enoughia, ja se on hieno biisi!” Minun oli kai tarkoitus olla imarreltu.
Mutta kun en ollut. Keskiaaltolähetyksiä kuulostellessa tuotannolliset hienoudet jäävät matkan varrelle, ja korvan saavuttavat vain perusasiat, melodia, rakenne ja tempo. Tässä ympäristössä Don’t Stop ’til You Get Enoughin kertosäe kuulosti väkinäiseltä kopiolta edellisvuotisesta Shake Your Body -hitistä ja se tympäisi minua. Vaikka myöhemmin olen oppinut arvostamaan biisissä muutakin kuin sovitusta, taustalla jäytävät nuo ensimmäiset reaktiot.
Toteutukseltaan kappale on tietysti yksi Jacksonin ansiokkaimmista. Basson hypähtelyt, kitaran nuolaisut, jäntevässä rintamassa etenevät puhaltimet, suklaiset jousihyväilyt ja demolta miltei sellaisinaan otetut kilkattimet ääntelevät täydellisessä tasapainossa. Ilmeisen kohokohdan, puoliväliin sujautetun torvien ja koskettimien vuorottelusoolon taakse ajettu puheensorina tuo mieleen Marvin Gayen hitin Got to Give It Up (1977), joka on muutenkin hyvin todennäköisesti innoittanut Jacksonia.
Eniten biisejä yhdistää vokalistin falsetti ja laulutavasta johtuva samantyyppinen suppeahko melodiakulku. Se tuo esitykseen kepeyttä ja samppanjamaista kuplivuutta, mutta Don’t Stopin tapauksessa toimii kehnosti livenä (todisteena The Jacksonsin konserttilevy). Aika legendaarinen on myös intron ”The force, it’s got a lot of power” -puhe, ja laulu etenee koko ajan sillä rajalla, sisältyykö nimilauseeseen suoran seksuaalisia vivahteita. Jacksonin itsensä mukaan tulkinta on kuulijan korvassa, kuten pitääkin olla.
Jatkuu numerosta 84. Vaikka Radio Luxembourgia kuuntelevana teininä en rohjennut sijoittaa pennosiani mustaan musiikkiin, rohkesin kuitenkin kehua sitä kaveripiirin mielipidejohtajalle, aloittelevalle ja myöhemmin menestyneellekin muusikolle. Tämä Talking Heads -fani ei uskonut The Jacksonsin, Chicin ja muiden tekevän vakavastiotettavaa musiikkia, kunnes eräänä maanantaina hän ilmoitti koulussa: ”Kyllä sä olit oikeassa! Mä kuuntelin viikonloppuna yhden tyypin luona kuulokkeilla Michael Jacksonin Don’t Stop ’til You Get Enoughia, ja se on hieno biisi!” Minun oli kai tarkoitus olla imarreltu.
Mutta kun en ollut. Keskiaaltolähetyksiä kuulostellessa tuotannolliset hienoudet jäävät matkan varrelle, ja korvan saavuttavat vain perusasiat, melodia, rakenne ja tempo. Tässä ympäristössä Don’t Stop ’til You Get Enoughin kertosäe kuulosti väkinäiseltä kopiolta edellisvuotisesta Shake Your Body -hitistä ja se tympäisi minua. Vaikka myöhemmin olen oppinut arvostamaan biisissä muutakin kuin sovitusta, taustalla jäytävät nuo ensimmäiset reaktiot.
Toteutukseltaan kappale on tietysti yksi Jacksonin ansiokkaimmista. Basson hypähtelyt, kitaran nuolaisut, jäntevässä rintamassa etenevät puhaltimet, suklaiset jousihyväilyt ja demolta miltei sellaisinaan otetut kilkattimet ääntelevät täydellisessä tasapainossa. Ilmeisen kohokohdan, puoliväliin sujautetun torvien ja koskettimien vuorottelusoolon taakse ajettu puheensorina tuo mieleen Marvin Gayen hitin Got to Give It Up (1977), joka on muutenkin hyvin todennäköisesti innoittanut Jacksonia.
Eniten biisejä yhdistää vokalistin falsetti ja laulutavasta johtuva samantyyppinen suppeahko melodiakulku. Se tuo esitykseen kepeyttä ja samppanjamaista kuplivuutta, mutta Don’t Stopin tapauksessa toimii kehnosti livenä (todisteena The Jacksonsin konserttilevy). Aika legendaarinen on myös intron ”The force, it’s got a lot of power” -puhe, ja laulu etenee koko ajan sillä rajalla, sisältyykö nimilauseeseen suoran seksuaalisia vivahteita. Jacksonin itsensä mukaan tulkinta on kuulijan korvassa, kuten pitääkin olla.
lauantaina, kesäkuuta 07, 2008
29) Streetwalker (1987|2001
| Michael Jackson |
Bad-albumin biisit näyttävät jakavan Michael Jacksonin kuuntelijoiden mielipiteet tavallista jyrkemmin – kaikilla on kannattajansa ja vastustajansa. Minä aloin tosissani ihmetellä levyn koostumusta kuultuani poisjätettyä materiaalia ja sen tarinan, jossa tekijät kiistelivät viimeisestä mukaan otettavasta kappaleesta. Quincy Jones halusi ja sai Another Part of Men, Jackson joutui luopumaan Streetwalkerista.
Toki Streetwalkerin sanat ja värähtelyt muistuttavat toista Bad-raitaa The Way You Make Me Feeliä ja Another Part of Men kryptinen ohjelmanjulistus laajentaa levyn tekstillistä kirjoa, mutta musiikillisesti ne ovat kestäneet kovin eri tavoin ajan purukalustoa. APoMin synabasso- ja kosketinsoundit edustavat löperöintä 1980-lukua, kun taas Streetwalkerin huuliharppu-ränttätänttä-doowop-konepop-kombinaatio pelittää päivä päivältä tuoreemmin. Jackson kuulostaa rennolta, itsevarmalta ja dynaamiselta, ja esityksessä on poikkeuksellista tilan tuntua. En tajua, kuinka se on aikoinaan hennottu jättää julkaisematta.
Käytän kirjainkoodeja kuvatakseni biisin tenhoavaa rakennetta. Z on alussa kaukana kaikuva ”Won’t you give me some time” -vinjetti, A on a-osa, B on lyyrisesti köyhä ”Baby I love you” -kertosäe ja C on torvilla upeasti jämäköitetty ”I never met a girl just like you” -kakkoskertsi. Osia yhdistetään ja aksentoidaan ”I got it coming baby” -irtolauseilla. Ja näin se menee: Z - intro - A - A - B - A - C - Z - A - B - C - huuliharppusoolo - pidennetty B - C - C - pidennetty Z, johon upotetaan vielä B. Toimii!
Bad-albumin biisit näyttävät jakavan Michael Jacksonin kuuntelijoiden mielipiteet tavallista jyrkemmin – kaikilla on kannattajansa ja vastustajansa. Minä aloin tosissani ihmetellä levyn koostumusta kuultuani poisjätettyä materiaalia ja sen tarinan, jossa tekijät kiistelivät viimeisestä mukaan otettavasta kappaleesta. Quincy Jones halusi ja sai Another Part of Men, Jackson joutui luopumaan Streetwalkerista.
Toki Streetwalkerin sanat ja värähtelyt muistuttavat toista Bad-raitaa The Way You Make Me Feeliä ja Another Part of Men kryptinen ohjelmanjulistus laajentaa levyn tekstillistä kirjoa, mutta musiikillisesti ne ovat kestäneet kovin eri tavoin ajan purukalustoa. APoMin synabasso- ja kosketinsoundit edustavat löperöintä 1980-lukua, kun taas Streetwalkerin huuliharppu-ränttätänttä-doowop-konepop-kombinaatio pelittää päivä päivältä tuoreemmin. Jackson kuulostaa rennolta, itsevarmalta ja dynaamiselta, ja esityksessä on poikkeuksellista tilan tuntua. En tajua, kuinka se on aikoinaan hennottu jättää julkaisematta.
Käytän kirjainkoodeja kuvatakseni biisin tenhoavaa rakennetta. Z on alussa kaukana kaikuva ”Won’t you give me some time” -vinjetti, A on a-osa, B on lyyrisesti köyhä ”Baby I love you” -kertosäe ja C on torvilla upeasti jämäköitetty ”I never met a girl just like you” -kakkoskertsi. Osia yhdistetään ja aksentoidaan ”I got it coming baby” -irtolauseilla. Ja näin se menee: Z - intro - A - A - B - A - C - Z - A - B - C - huuliharppusoolo - pidennetty B - C - C - pidennetty Z, johon upotetaan vielä B. Toimii!
torstaina, kesäkuuta 05, 2008
30) I Want You Back (1969
| The Corporation™ |
Alussa olivat viisi veljestä, amerikkalainen hittitehdas ja Gladys Knightin esitettäväksi tarkoitettu laulu. Tosin noista viidestä veljeksestä vain kolme lauloi eikä kukaan soittanut valmiilla levyllä. Otetaanpa uudestaan. Alussa olivat pianonjuoksutus, yksi pophistorian hienoimmista ja tunnistettavimmista bassomelodioista ja 11-vuotiaan tulevan megatähden esittäytyminen. Millä sanoilla Michael Jackson käynnisti listalaulajan uransa? ”Oo-ooh, let me tell you now...”
Projekti The Jackson 5 oli erikoinen yhdistelmä musiikillista ja kaupallista kunnianhimoa. Oli monimutkaista sävelpolkua, rikottuja tahteja, osia melkein a:sta ö:hön ja moitteetonta musisointia – sitten toisaalla hyytävää tyhmiltä teineiltä rahat pois -laskelmointia animaatiosarjoineen kaikkineen. The Jackson 5 oli Spice Girlsin edeltäjä, sillä veljeksille luotiin erilliset identiteetit: ”athlete” Jackie, ”mechanic” Tito, ”heart throb” Jermaine, ”dancer” Marlon ja yhdeksänvuotiaaksi väitetty ”wonder kid” Michael.
Viimeksimainittu ainakin oli tittelinsä veroinen, koska eniten kuulijoita I Want You Backissä löi ällikällä hänen lauluosuutensa. Vaikka Knightille tehtyä tekstiä ei ihan sellaisenaan tuotu Michaelin tulkittavaksi, aika kohtuuttomasta haasteesta hänet pistettiin selviytymään. Hienoimpia kohtia ovat kertosäkeen ”Won’t you please let me back in your heart” ja lopun aggressiivinen huuto, josta Katherine-äiti on kertonut ensikuulemalla kovasti närkästyneensä.
Michaelin laulun ja Wilton Felderin basson keskeinen asema kuuluu jo stereokuvassa, jossa kaikki muut osaset on sysätty pelkästään vasempaan tai oikeaan kanavaan. 39-vuotias äänite on vanha, mutta I Want You Back kuulostaa säröisyydessään vielä paljon iäkkäämmältä – jo 1950-luvulla saatiin taltioitua siistimpää stereoääntä. Tuntuu uskomattomalta, että tätä väitetään Motownin siihen asti kalleimmaksi äänitykseksi, johon satsattiin enemmän kuin koko muuhun esikoisalbumiin yhteensä.
Alussa olivat viisi veljestä, amerikkalainen hittitehdas ja Gladys Knightin esitettäväksi tarkoitettu laulu. Tosin noista viidestä veljeksestä vain kolme lauloi eikä kukaan soittanut valmiilla levyllä. Otetaanpa uudestaan. Alussa olivat pianonjuoksutus, yksi pophistorian hienoimmista ja tunnistettavimmista bassomelodioista ja 11-vuotiaan tulevan megatähden esittäytyminen. Millä sanoilla Michael Jackson käynnisti listalaulajan uransa? ”Oo-ooh, let me tell you now...”
Projekti The Jackson 5 oli erikoinen yhdistelmä musiikillista ja kaupallista kunnianhimoa. Oli monimutkaista sävelpolkua, rikottuja tahteja, osia melkein a:sta ö:hön ja moitteetonta musisointia – sitten toisaalla hyytävää tyhmiltä teineiltä rahat pois -laskelmointia animaatiosarjoineen kaikkineen. The Jackson 5 oli Spice Girlsin edeltäjä, sillä veljeksille luotiin erilliset identiteetit: ”athlete” Jackie, ”mechanic” Tito, ”heart throb” Jermaine, ”dancer” Marlon ja yhdeksänvuotiaaksi väitetty ”wonder kid” Michael.
Viimeksimainittu ainakin oli tittelinsä veroinen, koska eniten kuulijoita I Want You Backissä löi ällikällä hänen lauluosuutensa. Vaikka Knightille tehtyä tekstiä ei ihan sellaisenaan tuotu Michaelin tulkittavaksi, aika kohtuuttomasta haasteesta hänet pistettiin selviytymään. Hienoimpia kohtia ovat kertosäkeen ”Won’t you please let me back in your heart” ja lopun aggressiivinen huuto, josta Katherine-äiti on kertonut ensikuulemalla kovasti närkästyneensä.
Michaelin laulun ja Wilton Felderin basson keskeinen asema kuuluu jo stereokuvassa, jossa kaikki muut osaset on sysätty pelkästään vasempaan tai oikeaan kanavaan. 39-vuotias äänite on vanha, mutta I Want You Back kuulostaa säröisyydessään vielä paljon iäkkäämmältä – jo 1950-luvulla saatiin taltioitua siistimpää stereoääntä. Tuntuu uskomattomalta, että tätä väitetään Motownin siihen asti kalleimmaksi äänitykseksi, johon satsattiin enemmän kuin koko muuhun esikoisalbumiin yhteensä.
tiistaina, kesäkuuta 03, 2008
31) I Can’t Help It (1979
| Stevie Wonder | Susaye Greene-Browne |
Mikähän siinäkin on, että ensimmäiset syntikat ja muut elektronisesti muokattavat soittimet osattiin hyödyntää niin tyylikkäästi 1970-luvun r&b:ssä? 1980-luvun mustat konesoundithan kuulostavat suurelta osin aivan kauheilta – Michael Jacksonkaan ei täysin välttynyt niiden ansoilta. Ehkä kiitämme muusikoita nimeltä: Greg Phillinganesin ja Michael Boddickerin maalaama synamaisema on niin ajaton, että I Can’t Help It on yksi Jacksonin samplatuimmista biiseistä.
Toki mukana on paljon muitakin instrumentteja, mutta kokonaissoundi on niin eteerisen pumpulinen, että korva saa tosissaan kaivaa niitä esille. Missä muka lymyilevät kansivihon mainitsemat Seawind Hornsin seitsemän erilaista puhallinta? Biisi kietoo syliinsä jo alussa niin lämpimästi, että se ei oikeastaan kehity mihinkään. Sama pätee hyräillen sisään tulevaan Jacksoniin, jonka upein kujerrus soi ekassa säkeistössä: ”Running often through my mi-i-i-i-ind”. Tekstin päähenkilö ei voi mitään hullaantumiselleen, mutta ei haluakaan voida.
Koska hieman jazzahtava sävellys on Stevie Wonderin kynästä, Jackson epäilemättä halusi tehdä selväksi, ettei se vokalistin vaihtumisesta ainakaan huonone. (Wonder on esittänyt sitä vain livenä muutaman kerran.) Miesten ainoat duetot, vuoden 1987 yhtäaikaisilla albumeilla ilmestyneet Just Good Friends ja Get It, olivat pakonomaisia pettymyksiä. Parhaaksi yhteislevytykseksi onkin nimettävä Richard Nixonille omistettu You Haven’t Done Nothin’ (1974), jossa Wonderin taustakuorona toimi The Jackson 5.
Mikähän siinäkin on, että ensimmäiset syntikat ja muut elektronisesti muokattavat soittimet osattiin hyödyntää niin tyylikkäästi 1970-luvun r&b:ssä? 1980-luvun mustat konesoundithan kuulostavat suurelta osin aivan kauheilta – Michael Jacksonkaan ei täysin välttynyt niiden ansoilta. Ehkä kiitämme muusikoita nimeltä: Greg Phillinganesin ja Michael Boddickerin maalaama synamaisema on niin ajaton, että I Can’t Help It on yksi Jacksonin samplatuimmista biiseistä.
Toki mukana on paljon muitakin instrumentteja, mutta kokonaissoundi on niin eteerisen pumpulinen, että korva saa tosissaan kaivaa niitä esille. Missä muka lymyilevät kansivihon mainitsemat Seawind Hornsin seitsemän erilaista puhallinta? Biisi kietoo syliinsä jo alussa niin lämpimästi, että se ei oikeastaan kehity mihinkään. Sama pätee hyräillen sisään tulevaan Jacksoniin, jonka upein kujerrus soi ekassa säkeistössä: ”Running often through my mi-i-i-i-ind”. Tekstin päähenkilö ei voi mitään hullaantumiselleen, mutta ei haluakaan voida.
Koska hieman jazzahtava sävellys on Stevie Wonderin kynästä, Jackson epäilemättä halusi tehdä selväksi, ettei se vokalistin vaihtumisesta ainakaan huonone. (Wonder on esittänyt sitä vain livenä muutaman kerran.) Miesten ainoat duetot, vuoden 1987 yhtäaikaisilla albumeilla ilmestyneet Just Good Friends ja Get It, olivat pakonomaisia pettymyksiä. Parhaaksi yhteislevytykseksi onkin nimettävä Richard Nixonille omistettu You Haven’t Done Nothin’ (1974), jossa Wonderin taustakuorona toimi The Jackson 5.
sunnuntaina, kesäkuuta 01, 2008
32) Black or White (1991
| Michael Jackson | Bill Bottrell |
Kieltäydyn taas huomioimasta puheintroa osana kappaletta, koska se on niin irrallinen – jotain, joka kenties päätettiin ympätä Dangerous-abumin ekan singlen alkuun, on singlevalinta mikä tahansa. You Rock My World -introssa oli kuultavissa sentään jonkinlainen sanallinen yhteys biisiin, tässä ei. Kelaamme siis suoraan Jacksonin tuottajakaverin Bill Bottrellin soittamaan kitarariffiin, joka on kähvelletty John Mellencampin hitistä Hurts So Good (1982).
Alkoipas tämä nyt ynseästi. Oikeastihan Black or White on mahtitsibale! Tutuista osasistaan ja yleispätevästä tyylilajistaan huolimatta se on vahvasti omankuuloisensa pop-rock-hiphop-tanssihybridi. Möyrähtelevä basso, akustinen kitara, rummut ja kilkattimet pelaavat lainariffin takana timmisti yhteen ja vaihtavat jännästi koordinaattejaan mystisen L.T.B.-nimimerkin rapatessa. Biisi on muutenkin yllättävän kompakti – peräkkäiset ”hardrock”- ja ”hiphop”-tuokiot kestävät kumpikin vain 18 sekuntia.
Lyriikka paasaa paikoitellen aika purevastikin rotuharmonian ja värisokeuden puolesta. Etenkin rap-tekstissä tuodaan esiin, kuinka paljon ihonväriin tuijottaminen rajoittaa ihmisen ajattelua: ”I’ve seen the bright get duller, I’m not going to spend my life being a color.” Toisaalta on vaikea kuvitella kenenkään muun kuin afroamerikkalaisen artistin laulavan ”I ain’t scared of no sheets”, joka viittaa Ku Klux Klaniin. Paikoitellen sanoihin tulee myös puhtia nasevasta rytmityksestä kuten kertosäkeen aloituksessa ”But -- if -- you’re thinking about my baby”.
Black or White -nimi tietenkin heitti päin kuulijoiden naamaa kysymyksen Jacksonin muuttuneesta ulkonäöstä, johon hän antoi vastauksen vasta 1993 Oprah Winfreyn haastattelussa. Aiheeseen kytkeytyvä epätietoisuus tuntuu yhä kovasti häiritsevän useita, vaikka monissa viihdemuodoissa mysteeri on olennainen osa viehätystä. Miksi roskalehdet eivät ”kansalla on oikeus tietää” -missiossaan paljasta vaikkapa taikatemppujen salaisuuksia? Joissakin taide- ja kulttuuripiireissä käsittämättömyyden sietämistä pidetään jopa sivistyksen edellytyksenä – selittäminen tuhoaa taideteoksen. Minusta valtaosa Jacksoniin liittyvästä epätietoisuudesta on erittäin viihdyttävää!
Kieltäydyn taas huomioimasta puheintroa osana kappaletta, koska se on niin irrallinen – jotain, joka kenties päätettiin ympätä Dangerous-abumin ekan singlen alkuun, on singlevalinta mikä tahansa. You Rock My World -introssa oli kuultavissa sentään jonkinlainen sanallinen yhteys biisiin, tässä ei. Kelaamme siis suoraan Jacksonin tuottajakaverin Bill Bottrellin soittamaan kitarariffiin, joka on kähvelletty John Mellencampin hitistä Hurts So Good (1982).
Alkoipas tämä nyt ynseästi. Oikeastihan Black or White on mahtitsibale! Tutuista osasistaan ja yleispätevästä tyylilajistaan huolimatta se on vahvasti omankuuloisensa pop-rock-hiphop-tanssihybridi. Möyrähtelevä basso, akustinen kitara, rummut ja kilkattimet pelaavat lainariffin takana timmisti yhteen ja vaihtavat jännästi koordinaattejaan mystisen L.T.B.-nimimerkin rapatessa. Biisi on muutenkin yllättävän kompakti – peräkkäiset ”hardrock”- ja ”hiphop”-tuokiot kestävät kumpikin vain 18 sekuntia.
Lyriikka paasaa paikoitellen aika purevastikin rotuharmonian ja värisokeuden puolesta. Etenkin rap-tekstissä tuodaan esiin, kuinka paljon ihonväriin tuijottaminen rajoittaa ihmisen ajattelua: ”I’ve seen the bright get duller, I’m not going to spend my life being a color.” Toisaalta on vaikea kuvitella kenenkään muun kuin afroamerikkalaisen artistin laulavan ”I ain’t scared of no sheets”, joka viittaa Ku Klux Klaniin. Paikoitellen sanoihin tulee myös puhtia nasevasta rytmityksestä kuten kertosäkeen aloituksessa ”But -- if -- you’re thinking about my baby”.
Black or White -nimi tietenkin heitti päin kuulijoiden naamaa kysymyksen Jacksonin muuttuneesta ulkonäöstä, johon hän antoi vastauksen vasta 1993 Oprah Winfreyn haastattelussa. Aiheeseen kytkeytyvä epätietoisuus tuntuu yhä kovasti häiritsevän useita, vaikka monissa viihdemuodoissa mysteeri on olennainen osa viehätystä. Miksi roskalehdet eivät ”kansalla on oikeus tietää” -missiossaan paljasta vaikkapa taikatemppujen salaisuuksia? Joissakin taide- ja kulttuuripiireissä käsittämättömyyden sietämistä pidetään jopa sivistyksen edellytyksenä – selittäminen tuhoaa taideteoksen. Minusta valtaosa Jacksoniin liittyvästä epätietoisuudesta on erittäin viihdyttävää!
perjantaina, toukokuuta 30, 2008
33) Dancing Machine (1973
| Hal Davis | Donald Fletcher | Weldon Parks |
Michael Jacksonin fyysinen tähteys muutti muotoaan Dancing Machinen myötä. Kun viimeisetkin vauvarasvat olivat haihtuneet naamasta ja afro alkoi keikkua aikuisissa korkeuksissa, oli aika lanseerata maagisesti liikehtivä ihmeteini. Useissa tv-vierailuissa esitelty robottitanssi kohotti biisin niin suureksi hitiksi, että se julkaistiin uudestaan seuraavan albumin nimiraitana. Useat myöhemmät kokoelmat sisältävät tämän 40 sekuntia lyhyemmän remiksatun version – aidon originaalin tunnistaa intron äänitehosteista, muun muassa koneeseen kilahtavasta kolikosta.
Suomalais-ugrilaisella rytmitajulla Dancing Machineä tuskin edes hoksaa tanssibiisiksi, koska se rikkoo ja yhdistelee elementtejään niin riuskasti, että perussvengistä ei saa otetta. Puhaltimiin ja lauluosuuksiin on selvästi panostettu totuttua enemmän, ja rytmiryhmä jätetään kylmästi statisteiksi. Sovituksen kulmikkuus ja ”kuolleet” kohdat antavat biisille kuitenkin mieleenpainuvaa ilmettä, ja kyllä se flow lopulta löytyy kaikkien koukkujen takaa.
Michaelin laulussa on uutta äksyä auktoriteettia, ja veljesten nopeat ”Watch her get down, watch her get down” -toistot tuovat mieleen The Temptationsin ja muut tuon ajan varttuneemmat herraryhmät kärkevimmillään. Jermainen flegmaattinen soolopätkä tuntuu sen sijaan harhautuneen väärään biisiin. Vaikka Dancing Machine -nimi viittaa sinänsä myönteisesti erään naisen kykyyn herättää huomiota tanssiliikehdinnällään, niin eikö lause ”At the drop of a coin she comes alive” ole vähän liikaa? Eikö noihin aikoihin jo äänekkäästi paheksuttu naisen esineellistämistä?
Michael Jacksonin fyysinen tähteys muutti muotoaan Dancing Machinen myötä. Kun viimeisetkin vauvarasvat olivat haihtuneet naamasta ja afro alkoi keikkua aikuisissa korkeuksissa, oli aika lanseerata maagisesti liikehtivä ihmeteini. Useissa tv-vierailuissa esitelty robottitanssi kohotti biisin niin suureksi hitiksi, että se julkaistiin uudestaan seuraavan albumin nimiraitana. Useat myöhemmät kokoelmat sisältävät tämän 40 sekuntia lyhyemmän remiksatun version – aidon originaalin tunnistaa intron äänitehosteista, muun muassa koneeseen kilahtavasta kolikosta.
Suomalais-ugrilaisella rytmitajulla Dancing Machineä tuskin edes hoksaa tanssibiisiksi, koska se rikkoo ja yhdistelee elementtejään niin riuskasti, että perussvengistä ei saa otetta. Puhaltimiin ja lauluosuuksiin on selvästi panostettu totuttua enemmän, ja rytmiryhmä jätetään kylmästi statisteiksi. Sovituksen kulmikkuus ja ”kuolleet” kohdat antavat biisille kuitenkin mieleenpainuvaa ilmettä, ja kyllä se flow lopulta löytyy kaikkien koukkujen takaa.
Michaelin laulussa on uutta äksyä auktoriteettia, ja veljesten nopeat ”Watch her get down, watch her get down” -toistot tuovat mieleen The Temptationsin ja muut tuon ajan varttuneemmat herraryhmät kärkevimmillään. Jermainen flegmaattinen soolopätkä tuntuu sen sijaan harhautuneen väärään biisiin. Vaikka Dancing Machine -nimi viittaa sinänsä myönteisesti erään naisen kykyyn herättää huomiota tanssiliikehdinnällään, niin eikö lause ”At the drop of a coin she comes alive” ole vähän liikaa? Eikö noihin aikoihin jo äänekkäästi paheksuttu naisen esineellistämistä?
keskiviikkona, toukokuuta 28, 2008
34) Thriller (1982
| Rod Temperton |
Maailman myydyimmän levyn nimikappaleen kreditoiminen pelkästään Rod Tempertonille on aika antelias veto, sillä tiettävästi Michael Jackson ja Quincy Jones prosessoivat sitä vahvasti studiossa – Tempertonin jäljiltä sen nimikin oli Starlight. Mutta täydet pojot miehelle siitä, että hän raapusti kasaan Vincent Pricen kuuluisan puheosuuden taksimatkalla levytyssessioon. Eihän siitä mitään dostojevskia tullut, mutta se istuu hyvin muutenkin höttöisen ja kliseisen tekstin sekaan.
Vaikka 71-vuotias Price ehti vierailla samantyylisesti jo 1975 Alice Cooperin biisissä Welcome to My Nightmare, hänellä on ratkaiseva rooli Thrillerin viehätyksessä. Äijässä oli kiistatonta musikaalisuutta, koska sai parilla otolla lyriikan lomittumaan niin sulavasti rytmiin ja tehosteisiin. Kahden puhepätkän väliosa, jossa Jackson toistaa lausetta ”Gonna be there tonight”, on biisin ja koko albumin huippuhetkiä. Taitoluistelun yksi arvostelukriteeri on transitions, siirtymät elementistä toiseen, ja Thrillerille kuuluisi niistä kärkipisteet.
Tuosta syystä en ole järin innoissani kappaleen kanonisoidusta videosta, jossa moni hieno siirtymä on rikottu ja bridge-säkeistö jätetty kokonaan pois – vaikka siinä on tekstin ainoa säväyttävä virke ”There’s no escaping the jaws of the alien this time, they’re open wide, this is the end of your life”. Zombietanssikohtauksen taustalle venytetty perusbiitti ei myöskään anna edustavinta kuvaa laulun musiikillisista ansioista. Kiehtovan kysymyksen video sentään virittää: miksi ihmiset olivat niin innoissaan tästä muodonmuutoksesta, mutta niin närkästyneitä sitä seuranneista?
Mutta alkuperäisessä albumiversiossa Quincy Jones on maineensa veroinen – siinä efektit ovat koko ajan osa musiikkia, ja palasista syntyy tuotannollisesti suurenmoista viihdettä. Vincent Pricen kolkosti hersyvä loppunauru napauttaa pisteen i:n päälle ennen kuin alussa naristen avautunut ovi lävähtää kiinni.
Maailman myydyimmän levyn nimikappaleen kreditoiminen pelkästään Rod Tempertonille on aika antelias veto, sillä tiettävästi Michael Jackson ja Quincy Jones prosessoivat sitä vahvasti studiossa – Tempertonin jäljiltä sen nimikin oli Starlight. Mutta täydet pojot miehelle siitä, että hän raapusti kasaan Vincent Pricen kuuluisan puheosuuden taksimatkalla levytyssessioon. Eihän siitä mitään dostojevskia tullut, mutta se istuu hyvin muutenkin höttöisen ja kliseisen tekstin sekaan.
Vaikka 71-vuotias Price ehti vierailla samantyylisesti jo 1975 Alice Cooperin biisissä Welcome to My Nightmare, hänellä on ratkaiseva rooli Thrillerin viehätyksessä. Äijässä oli kiistatonta musikaalisuutta, koska sai parilla otolla lyriikan lomittumaan niin sulavasti rytmiin ja tehosteisiin. Kahden puhepätkän väliosa, jossa Jackson toistaa lausetta ”Gonna be there tonight”, on biisin ja koko albumin huippuhetkiä. Taitoluistelun yksi arvostelukriteeri on transitions, siirtymät elementistä toiseen, ja Thrillerille kuuluisi niistä kärkipisteet.
Tuosta syystä en ole järin innoissani kappaleen kanonisoidusta videosta, jossa moni hieno siirtymä on rikottu ja bridge-säkeistö jätetty kokonaan pois – vaikka siinä on tekstin ainoa säväyttävä virke ”There’s no escaping the jaws of the alien this time, they’re open wide, this is the end of your life”. Zombietanssikohtauksen taustalle venytetty perusbiitti ei myöskään anna edustavinta kuvaa laulun musiikillisista ansioista. Kiehtovan kysymyksen video sentään virittää: miksi ihmiset olivat niin innoissaan tästä muodonmuutoksesta, mutta niin närkästyneitä sitä seuranneista?
Mutta alkuperäisessä albumiversiossa Quincy Jones on maineensa veroinen – siinä efektit ovat koko ajan osa musiikkia, ja palasista syntyy tuotannollisesti suurenmoista viihdettä. Vincent Pricen kolkosti hersyvä loppunauru napauttaa pisteen i:n päälle ennen kuin alussa naristen avautunut ovi lävähtää kiinni.
maanantaina, toukokuuta 26, 2008
35) Earth Song (1995
| Michael Jackson |
Michael Jacksonin kappaleita ei voi laittaa paremmuusjärjestykseen kuin täysin omakohtaisin perustein, ja yksi syy tälle on Earth Song. Otetaan mikä tahansa ”objektiivinen” laadun tai substanssin mittari, niin Earth Song poksauttaa sen jommastakummasta päästä rikki. Estetiikan ja hyvän maun suureilla ja määreillä se pyyhkii lattiaa. Earth Song on kuin kvanttiteoria: sen olemassaoloa ei voi täysin ymmärtää eikä sivuuttaa, joten se on vain hyväksyttävä tai oltava hyväksymättä.
Pidän Earth Songia sävellyksellisenä ja tuotannollisena merkkiteoksena. Se on rakenteeltaan sinfonia, jossa riittää rooleja sekä puu- ja vaskipuhaltimille että jousille ja moniäänikuorolle. Siinä on myös käsittämättömästi yhtä aikaa tilaa herkille detaljeille ja yliampuvalle paatokselle. Siirappiähkyä ehkäistään karskilla rockbassolla, ja biisin kaikenkattava ylenpalttisuus huomioiden on varsin rohkea ratkaisu, että kertosäkeet koostuvat pelkästään äänteistä aaaaa ja uuuuu. Änkyröidenkin on syytä tunnustaa, että Earth Song on ainoalaatuinen vision ja energian liitto.
Ihan samaa polyfonista neroutta ei tihku tekstistä, jonka maailmantuska kuulostaa lapselliselta ja jopa tekopyhältä – esittäjän tapaa lennellä Euroopan-kiertueellaan Pariisista yksityiskoneella keikkapaikalle ja takaisin kun ei voi järin ekologiseksi nimittää. Mutta siinä on varteenotettava näkökulma. Liian useinhan puhutaan maapallon tuhoutumisesta, kun tarkoitetaan jotain muuta eli ihmisen elinolosuhteiden tuhoutumista. Earth Song katsoo laajemmin maapallon ja ihmisen suhdetta. Kumpi niistä oikeasti kykenee tuhoamaan toisen?
Teema näkyy myös laulun visuaalisissa ylöspanoissa. Videossa tuhon keskellä elävät kolmen eri maanosan ihmisryhmät ja Jackson manaavat/rukoilevat planeetastaan esiin uusia voimia, ja parissa palkintogaalassa nähdyssä lavaesityksessä Jackson esitti likaisista rääsyistään puhdistuvaa ja asukkaitaan hellivää maapalloa. Brit Awardsiin osallistuneen pop-”älymystön” käsityskyvylle tämä vertauskuvallisuus oli tunnetusti aivan liikaa, ja History-kiertueella sen korvasikin korni panssarivaunudraama. Korni, mutta edelleen vilpitön.
Michael Jacksonin kappaleita ei voi laittaa paremmuusjärjestykseen kuin täysin omakohtaisin perustein, ja yksi syy tälle on Earth Song. Otetaan mikä tahansa ”objektiivinen” laadun tai substanssin mittari, niin Earth Song poksauttaa sen jommastakummasta päästä rikki. Estetiikan ja hyvän maun suureilla ja määreillä se pyyhkii lattiaa. Earth Song on kuin kvanttiteoria: sen olemassaoloa ei voi täysin ymmärtää eikä sivuuttaa, joten se on vain hyväksyttävä tai oltava hyväksymättä.
Pidän Earth Songia sävellyksellisenä ja tuotannollisena merkkiteoksena. Se on rakenteeltaan sinfonia, jossa riittää rooleja sekä puu- ja vaskipuhaltimille että jousille ja moniäänikuorolle. Siinä on myös käsittämättömästi yhtä aikaa tilaa herkille detaljeille ja yliampuvalle paatokselle. Siirappiähkyä ehkäistään karskilla rockbassolla, ja biisin kaikenkattava ylenpalttisuus huomioiden on varsin rohkea ratkaisu, että kertosäkeet koostuvat pelkästään äänteistä aaaaa ja uuuuu. Änkyröidenkin on syytä tunnustaa, että Earth Song on ainoalaatuinen vision ja energian liitto.
Ihan samaa polyfonista neroutta ei tihku tekstistä, jonka maailmantuska kuulostaa lapselliselta ja jopa tekopyhältä – esittäjän tapaa lennellä Euroopan-kiertueellaan Pariisista yksityiskoneella keikkapaikalle ja takaisin kun ei voi järin ekologiseksi nimittää. Mutta siinä on varteenotettava näkökulma. Liian useinhan puhutaan maapallon tuhoutumisesta, kun tarkoitetaan jotain muuta eli ihmisen elinolosuhteiden tuhoutumista. Earth Song katsoo laajemmin maapallon ja ihmisen suhdetta. Kumpi niistä oikeasti kykenee tuhoamaan toisen?
Teema näkyy myös laulun visuaalisissa ylöspanoissa. Videossa tuhon keskellä elävät kolmen eri maanosan ihmisryhmät ja Jackson manaavat/rukoilevat planeetastaan esiin uusia voimia, ja parissa palkintogaalassa nähdyssä lavaesityksessä Jackson esitti likaisista rääsyistään puhdistuvaa ja asukkaitaan hellivää maapalloa. Brit Awardsiin osallistuneen pop-”älymystön” käsityskyvylle tämä vertauskuvallisuus oli tunnetusti aivan liikaa, ja History-kiertueella sen korvasikin korni panssarivaunudraama. Korni, mutta edelleen vilpitön.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)