perjantaina, helmikuuta 29, 2008

75) Scared of the Moon (1984|2004

| Michael Jackson | Buz Kohan |

Aika harvassa Michael Jacksonin biisissä teksti vie myönteisessä mielessä pääosan musiikilta. 20 vuotta levyttämisensä jälkeen julki tullut Scared of the Moon kuvailee pienen tytön pelkoa, jota ei oteta todesta (”it’s just childish fantasies turning your head”) ja joka kasvaa tytön aikuistuessa entistä kammottavammaksi. ”The moon is the enemy twisting her soul and taking its fearful toll, scared of the moon.”

Kappale on musiikillisestikin kaksiosainen. Kummassakin ensimmäinen säkeistö säestetään pelkällä pianolla ja toisessa mukaan tulevat jouset ynnä harppu. Toto-mies David Paich sovitti jälkipuoliskon jouset kekseliäästi eri tavalla kuin alkupuolen. Harmonisuus pysyy kuitenkin yllä todeten tytön kauhun, ymmärtäen ja lohduttaen sitä. Vaikea käsittää, miksi The Ultimate Collectionilla biisin perässä lukee ”demo”. Ehkä noihin aikoihin kaikkea Quincy Jonesin selän takana tehtyä kutsuttiin oletusarvoisesti demoksi.

Vaikka sanoma on hyvin lähellä esimerkiksi Jacksonin vuonna 2001 Oxfordin yliopistossa pitämää puhetta lasten oikeuksista, veikkaan lyriikan lähteneen Buz Kohanin kynästä. Miehellä on myös musiikkitaustaa, mutta parhaiten hän on kunnostautunut käsikirjoittajana ja tv-spesiaalien tuottajana. Herttaista sävellystä ei myöskään voi kuvailla jacksonmaiseksi – hänhän on nimenomaan balladien tekijänä niin laaja-alainen, että niistä harva kulkee minkään kaavan mukaan.

tiistaina, helmikuuta 26, 2008

76) I Am Love (Parts I & II) (1974

| Jerry Marcellino | Mel Larson | Don Fenceton | Roderick Fancifer |

Jacksonien Motown-levyjen tärkeimpinä arkkitehteina pidetään yleensä The Corporationia ja Hal Davisiä, mutta maininnan ansaitsevat myös Jerry Marcellino ja Mel Larson. Heidän monipuolisista tuotoksistaan erikoisin on yli seitsemänminuuttinen I Am Love, jossa on vaikutteita paitsi Motownin taiteellisten johtotähtien Marvin Gayen ja Stevie Wonderin kokeellisimmista biiseistä myös ehdasta valkoisesta progesta. Se on mainio osatodiste siitä, kuinka laajasta musiikillisesta menneisyydestä Michael Jackson ponnisti aikuisuralleen.

I Am Love alkaa seesteisenä, Jermaine Jacksonin varmaotteisen lempeästi tulkitsemana hiturina ennen kuin Michael ottaa ohjat ensimmäisen osan lopulla. Hän saakin sitten hakea sanansijaa loputtomien kitara- ja kosketinsoolojen seasta, mutta kokonaisuus säilyy yhtenäisen svengaavana. Veljesten lauluosuudet lyhenevät: ”I am love, sprinkle myself around you, shower my warmth upon you” on lopuksi vain ”I am love, la-la-la-la”.

Michaelin ad lib -luikautuksia kuunnellessa alkaa kello soida: tässä on jotain tuttua. Kuka lallattaa aivan samalla soundilla kädet korvillaan, kun ei halua soittaa kavereilleen uutta sinkkuansa? Aivan, Janet Jackson That’s the Way Love Goes -videon introssa.

Kahdelle levypuoliskolle halkaistu I Am Love oli hämmästyttävä singlevalinta megahitti Dancing Machinen seuraajaksi, vaikka Jermainen kujertama alun kaksiminuuttinen onkin ihan radioystävällistä tavaraa. Siitä tuli paitsi viimeinen The Jackson 5 -nimellä julkaistu Top 20 -single USA:ssa myös Marcellinon ja Larsonin viimeinen hitti. Nykyisin Larson toimii kiinteistöalalla ja Marcellino Las Vegas -viihdyttäjänä.

sunnuntaina, helmikuuta 24, 2008

77) We’ve Had Enough (2004

| Michael Jackson | Rodney Jerkins | Lashawn Daniels | Carole Bayer Sager |

Michael Jackson pukee kannanottonsa yleensä kysymyksiksi: ”Who gave you the right to shake my family tree?” Se on toki sivistyneempi tapa kuin perusteettomien syytösten roiskiminen, mutta lopputulos ei aina ole niin poleeminen kuin soisi. The Ultimate Collection -boksin päätösraidan kysymykset kuvaavat lasten hätää sodan keskellä ja halveksuvat auktorisoitua väkivaltaa. ”What did these soldiers come here for? If they’re for peace, why is there war? Did God say that they could decide who will live and who will die?”

Biisin nimi ja julkaisuajankohta pedofiliasyytöksiä seuranneen riepotuksen keskellä enteilivät omassa ahdingossa piehtaroimista, mutta teksti tuntuukin viittaavan USA:n toimintaan Irakissa. Koska mitta on tullut täyteen, on myös vihdoin aika vastata kysymyksiin: ”It’s going down baby, just let God decide!” Loppu sujuu tutumman ”why did you do it” -voivottelun merkeissä.

Melodia tukee tekstin rakennetta: alun kysymyksissä sävel kulkee ylöspäin, huippukohdan julistuksessa ”They’ve got to hear it from us” se laskee. Varsinaista kertosäettä ei ole lainkaan. Sovitus pauhaa pompöösisti ja Jacksonin ääni on lähes liioitellun riutunut, mutta lopputuloksen jylhyys ei vedä vertoja esimerkiksi Earth Songille. Rodney Jerkins ei tässäkään ihan ollut mies paikallaan.

Joidenkin mielestä We’ve Had Enough olisi ansainnut tulla säästetyksi myöhemmälle ”kunnon” albumille, mutta loppuvuosi 2004 oli sille aivan oikea ilmestymisaika. Jackson-skandaali tuli taivaan lahjana (eikä välttämättä pelkkänä lahjana) niille, jotka halusivat saada amerikkalaismedian huomion pois Irakin tilanteesta ja todennäköisesti myötävaikutti siihen, että George W. Bush tuli valituksi toiselle presidenttikaudelleen.

Irakin ja Neverlandin tapahtumilla on muutakin yhteistä. Bush vakuutti, että Saddam Husseinin hallussa on joukkotuhoaseita, ja Tom Sneddonin luottotoimittajat levittivät yhtä varmaa tietoa Neverlandin kauhuista lapsipornolöytöineen ja DNA-todisteineen. Bush joutui tiukoille selitellessään joukkotuhoaseiden mystistä materialisoitumattomuutta, mutta Neverland-reportterien ei tarvinnut selitellä uutiskupliaan mitenkään.

perjantaina, helmikuuta 22, 2008

78) Speed Demon (1987

| Michael Jackson |

Bad-albumin tuotannollinen ylenpalttisuus tuli tuskin kenellekään yllätyksenä. Hiotuimmin ehkä soi Speed Demon, jonka kilpa-autointro on ”dimensional recording by Spherical Sound, Inc.” ja muukin soundi-ilmasto äärimmilleen viritettyä. Jacksonin tsuhahdukset ja ähkäisyt sekä toisessa säkeistössä esittäytyvä kuivasti rämisevä kitara lisäävät jännitettä.

Puolessamatkassa kone kuitenkin alkaa piiputtaa tai ainakin kulkea kengurubensalla. Falsetissa etenevä väliosa ja sitä seuraava turhan prosessoitu saksofonisoolo pistävät biisin harhailemaan, mutta punainen lanka löytyy taas torviriffeillä, jotka armottomassa jämptiydessään kuulostavat jo koneiden aikaansaamilta. Speed Demon oli albumin ilmeisin vihje siitä, mihin suuntaan seuraavalla levyllä mentäisiin.

Teksti ei tarkkaan kerro, minkä kulkupelin vauhtia siinä ihastellaan ja kauhistellaan, mutta Moonwalker-elokuvan vaha-animaatiossa liikuttiin moottoripyörillä. Vaikka poliisi ojensi lopuksi sakkolapun, se ei suinkaan tullut hurjastelusta vaan ajotiellä tanssimisesta. Jacksonin omista pyöräilykokemuksista ei liene tietoa, mutta liikennepoliisin kanssa otettiin takavuosina yhteen paitsi kehnon ajotaidon takia myös siksi, että pramealla autolla liikkuva nuori musta mies herättää aina epäilykset.

tiistaina, helmikuuta 19, 2008

79) Ease On Down the Road (1978

| Charlie Smalls |

Michael Jacksonin ja Quincy Jonesin ensimmäinen yhteistyö liittyi leffaan The Wiz, joka perustui samannimiseen Broadway-musikaaliin. Se taas oli ”musta” versio L. Frank Baumin lastenromaanista The Wonderful Wizard of Oz, jonka tunnetuin mukaelma on Judy Garlandin pääosittama vuoden 1939 elokuva. Michael Jackson esitti The Wizissä aivotonta variksenpelättiä, ja Dorothy-tytön rooli annettiin 33-vuotiaalle Diana Rossille.

Omaelämäkertansa mukaan Jones ei ollut kovin innoissaan The Wizistä musikaalibiisien kehnon laadun takia, mutta suostui soundtrackin tuottamiseen oltuaan palveluksen velkaa ohjaaja Sidney Lumetille. Yksi kappale kuitenkin erottui edukseen, Rossin ja Jacksonin duetto Ease On Down the Road. Ketterä rytmi ja tsemppaava teksti auttavat taittamaan pitkää matkaa: ”Pick your left foot up when your right foot’s down, come on legs keep movin’, don’t you lose no ground.”

Biisin ytimenä on kuuden nousevan sävelen koukku, jota toistetaan joko pianolla tai torvilla. Pianon kolmen korkeimman sävelen päälle naiskuoro kannustaa ”ease on down”. Sovitus on täyteläinen, tiukka ja tanssittava, mutta varsin vanhakantainen ilmestyäkseen keskelle discon kulta-aikaa. Voi siis ymmärtää, miksi levy-yhtiö CBS tyrkytti viimeiseen asti Earth Wind & Fire -pomo Maurice Whitea Off the Wallin tuottajaksi Jonesin tilalle.

Motown lanseerasi The Jackson 5:n Diana Rossin löytönä. Monen muun asian tapaan tämä ei pitänyt paikkaansa – Michaelkin opetettiin ensi töikseen valehtelemaan ikänsä kaksi vuotta nuoremmaksi. Muutettuaan Garystä Los Angelesiin Jacksonit kuitenkin asuivat jonkin aikaa Rossin luona, joten on ihmeteltävä, miksi Motown ei koskaan laittanut heitä levyttämään yhdessä. The Wizin musiikin julkaisi MCA.

lauantaina, helmikuuta 16, 2008

80) Don’t Let It Get You Down (1973|1984

| Jerry Marcellino | Mel Larson | Deke Richards |

Michael Jacksonilla laulatettiin 1970-luvun alussa vähintään yksi soolo- ja yksi yhtyelevy per vuosi. Kun tymäkkä tanssihitti Dancing Machine palautti The Jackson 5:n huippusuosioon vuoden 1974 alussa, julkaisua odottanut soolomateriaali hyllytettiin liian pehmona. Kymmenen vuotta myöhemmin tämä ”kadonnut albumi” Farewell My Summer Love ilmestyi ajan henkeen remiksattuna ja osittain jopa uusiksi soitettuna. Nimiraidasta tuli kookkaahko hitti.

Kasari-Farewell haudattiin ensijulkaisunsa jälkeen, mutta osa alkuperäisistä levytyksistä näki päivänvalon 1990-luvun kokoelmilla. Don’t Let It Get You Down pääsi vihdoin esiin sellaisena kuin pitikin, hyvää tuulta huokuvana, bodiddley-kompista moniin rytmisiin seikkailuihin puikkelehtivana puhallinjammailuna. ”You can start again, now yesterday is gone, let tomorrow be your friend!” Löytäkää nyt joku tästä itsellenne coverhitti.

Studiovelvoitteita suoltaessaan Jackson ei voinut aina tietää, päätyykö lopputulos omalle vai bändilevylle. Veljet saattoivat laulaa taustoja ”soolobiiseissä” ja joku muu Jackson 5:n nimissä. Tässä ainakin ovat asialla aikuiset naiset, ja ratkaisu toimii. Tekstissä esiintyy myös sana, joka lienee jäänyt Jacksonin mieleen – vai mistä kumpusi inspiraatio vuoden 1982 hämmentävään hittiriimiin ”the girl is mine, the doggone girl is mine”?

torstaina, helmikuuta 14, 2008

81) D.S. (1995

| Michael Jackson |

Vuoden 1993 syytös 13-vuotiaan pojan seksuaalisesta hyväksikäytöstä oli aluksi Michael Jacksonille vain yksi supertähteyden lieveilmiö, jatkoa lukuisille ”Hän on isä toiselle kaksosistani” -tyyppisille väittämille. Seurauksena oli kuitenkin kolossaalinen karkaavien mopojen ja sotkeentuvien pasmojen tilataideteos, jossa etenkin uutismedia unohti otsikonnälässään täysin vanhat periaatteensa. Kukaan ei tunnu edelleenkään tietävän, mitä tapahtui. Poliisi kuulemma otti valokuvia Jacksonin intiimialueista, mutta paljastuiko niistä mitään? Siitäkin kerrottiin mitä lystättiin.

Niinpä vastaanotto oli hämmentynyt, kun Jackson teki laulun rikostutkimuksia johtaneelle Santa Barbaran piirisyyttäjälle Tom Sneddonille – tai siis Dom Sheldonille. Tylyyn riffiin perustuvaa, Slashin kitarasoololla verevöitettyä rockbiisiä voi toki kuunnella ja arvostaa hiphophenkisenä dissauksena, mutta yhtyäkseen sen mantramaiseen ”Dom Sheldon is a cold man” -hokemaan olisi pitänyt saada vahvempaa näyttöä kohteen kylmyydestä.

Pitää sitä sitten hyvänä tai huonona ominaisuutena, Michael Jackson ei varsinaisesti ole solvaamisen huippukyky. En ole muissakaan yhteyksissä ymmärtänyt lauseen ”I bet he never had a social life anyway” herja-arvoa. Ehkä avainsana on imperfekti ”had”: ehkä Tom Sneddonin punaniskaisissa sidosryhmissä juuri sellaisen ihmisen sosiaalinen elämä alkoi kukoistaa, joka sai haltuunsa kuvia Michael Jacksonin munista.

Kymmenen vuotta myöhemmin D.S. sai uutta kaikua, kun Sneddon hekumoi median parrasvaloissa pistettyään juuri yli 70 poliisin kanssa Neverlandin mullin mallin. Hän oli selvästi oppinut ainakin yhden asian ekasta yrityksestään: ketään ei kiinnosta kyseenalaistaa jonkun syyttäjän tekemisiä, jos toisessa vaakakupissa on Michael Jacksonin ahdingolla mässäily. Täten hän sai vapaasti syytää jahtiinsa enemmän resursseja kuin esimerkiksi yhdenkään sarjamurhaajan kiinnisaamiseen Kalifornian historiassa. Sneddon kiersi itse uhriehdokkaiden perässä Australiassa asti, ja Jacksonin asianajajan, Thomas Mesereaun mukaan pelkästään sormenjälkieksperttejä pestattiin yhdeksän!

Eikä valtaosaa mediasta tuntunut epäilyttävän mikään. Ei se, että ratsia järjestettiin Jacksonin kokoelmalevyn julkaisupäivänä. Ei se, että pidätyshetkellä luetut syytteet muuttuivat olennaisesti matkalla oikeussaliin. Ei se, että syytösten aikajana (tapahtumajärjestys ja -ajankohdat) oli logiikaltaan jokseenkin mahdoton. Ei edes se, että Jackson asetettiin yksinään rikossyytteeseen salaliitosta.

Tom Sneddon toimi suojassa kaikelta – paitsi omalta suurelta suultaan. Jacksonin nimittäminen Wacko Jackoksi miellettäneen vain rehdiksi kansallisurheiluksi, mutta Amerikka tietää tuskin mitään epäkorrektimpaa kuin se, että valkoinen mies kutsuu mustaa miestä (tässä tapauksessa todistaja Chris Tuckeria) sanalla ”boy”. Kun raskauttavaksi hehkutettu todistusaineisto osoittautui pala kerrallaan naurettavaksi vedätykseksi, oli jo syytä yhtyä D.S:n lauseeseen ”He don’t do half what he say”.

Turhaa, mutta kiehtovaa pohdintaa: uskoiko Sneddon tosissaan Jacksonin syyllisyyteen vai metsästikö hän vain friikin päänahkaa tietoisena siitä, kuinka valtavan hyödyn useampikin taho saisi sekä jahdista että etenkin tuomiosta? Onko D.S. pelkkä pilkkalaulu vai suruhymni sille, kuinka mikroskooppisen vähän ihminen on vuosisatojen saatossa kehittynyt?

Kas kummaa, youtubesta ei löydy tuota Sneddonin voitonriemuista ”we got him” -pressitilaisuutta. Mutta biisinäyte sentään.

maanantaina, helmikuuta 11, 2008

82) Can’t Let Her Get Away (1991

| Michael Jackson | Teddy Riley |

Väite: Dangerous-albumin avaava, pääosin Jacksonin ja Teddy Rileyn kynäilemä kuuden biisin putki on suomalaiselle mielenmaisemalle ja ääni-ilmastolle vierainta musiikkia, joka koskaan on saanut täältä kultalevyn – saati myynyt 62 000 kappaletta. Jäyhä, kaiuton ja laulumelodioille hyvin niukkaa harmonista tukea antava teollisuusfunk hätkäytti muutakin maailmaa. Nykyisin yllättää huomata, kuinka alkujaan yhtenäiseltä kuulostaneen potpurin parhaat hetket kuulostavat yhä lähes futuristisilta, kun taas osa on jäänyt oman aikansa vangiksi.

Putken päättävä Can’t Let Her Get Away tuntuu iskevän kaikkein karuimmin, koska sen edeltäjä Remember the Time ehti jo valaista tietä pehmeämpään ilmaisuun. Biisin surullinen tekstikin saattaisi kaivata melankolisempaa asua: ”If I let her get away, then the world will have to see a fool who lives alone and a fool who set you free.” Paukkeen ja konetorvien alta saisi kyllä kaivettua esiin hyvinkin vetoavan melodian.

Muistan pitäneeni parin kuuntelukerran jälkeen Can’t Let Her Get Awaytä albumin parhaana raitana, mutta nyt se on soundeiltaan sijoitettava tuohon oman aikansa vangit -osastoon. Vokaaleissa riittää silti ihmeteltävää, etenkin väliosan erikoinen scat-beatbox-räksytys pudottaa yhä leuan lattiaan. Jotkut väittävät Jacksonin esiintyvän ja puhuvan teeskennellyllä äänellä, mutta kukaan ei voi yltää näin monisyiseen ilmaisuun falskilla, aniharva aidollakaan äänellään.

lauantaina, helmikuuta 09, 2008

83) Whatever Happens (2001

| Michael Jackson | Teddy Riley | Gil Cang | J. Quay | Geoffrey Williams |

Jos vainajia ei lasketa, Invincible-albumilla ei ole yhtään tähtiduettoa, vaikka ainakin Lenny Kravitz, P. Diddy ja Babyface ovat kertoneet sellaiseen osallistuneensa levytyssessioissa, ja monista muistakin huhuttiin. Yksi julkkisvierailu cd-prässäämöön kuitenkin päätyi. Carlos Santanan kitara saavuttaa Whatever Happensillä molemmat tavoitteensa: se on helposti tunnistettavissa ja sopii kappaleeseen oivallisesti.

Vihellysintro tuo mieleen huonon lännenleffan, mutta latautunein ase tässä esityksessä on Michael Jacksonin kurkku. Tarinan päähenkilöillä (He ja She) on jonkinlainen tilanne päällä; teksti vain vihjailee (she’s afraid that what they’re doing is not right), mutta laulusuoritus nostaa draaman irti käsikirjoituspaperista. Mukava kuulla Jacksonin tulkitsevan jotain, joka ei voi kenenkään korvissa vääntyä egotrippailuksi.

Melodia painuu mieleen, sovitus poikkeaa muun albumin koneklangista ja erityisen hyvin toimii ”whatever whatever whatever” -siirtymä kertosäkeeseen. Jacksonin ääneen lienee tahallaan lisätty mekaanista säröä, joka paikoitellen lyö ärsyttävästi yli. Limboileva lopetus pudottaa biisin sijoitusta ainakin 25 pykälää: Carlos ja Michael kiittelevät toisiaan, vaikka eivät edes olleet studiossa samaan aikaan.

Tuo ei kuitenkaan vähennä biisistä tihkuvaa hittipotentiaalia, jonka Sony ja Jackson haaskasivat salamyhkäisiin riitoihinsa. Taustoja laulava Mario Vasquez esitti sittemmin Whatever Happensin American Idol -karsinnoissa ja eteni finaaliin asti. Esitys on youtubessa.

keskiviikkona, helmikuuta 06, 2008

84) Bless His Soul (1978

| The Jacksons |

Destiny-albumin aikoihin tarkkailin innokkaasti uutta amerikkalaista rytmimusaa Radio Luxembourgista: The Jacksons, Chic, Earth Wind & Fire. En saanut mistään vastakaikua innostukselleni: kavereita kiinnosti lähinnä uusi aalto (tosin minuakin), eikä Yleisradiossa mahtunut eurodiskoroskan ja ”aidon” museo-r&b:n väliin oikeastaan mitään. Lp-levy oli aivan liian suuri investointi perustuakseen vain suttuisiin keskiaaltonäytteisiin.

Joskus mietityttää, olisiko tuolloinen minä ollut tyytyväinen syydettyään säästönsä esimerkiksi ympäristön hyväksymän The Stranglersin sijasta kaikkien kummeksumaan Jacksonsiin. Olisi ainakin pitänyt: Destiny on laaja-alainen ja tasalaatuinen äänite, eritoten Helsingin-luokkaretkellä ostamani Stranglersin Black and Whiten rinnalla. Top 100:n tähänastiset Jacksons-biisit painottuvat Destinyyn, mutta kuva monipuolistuu jatkossa.

Levyn ilmeikkäintä antia on pikku- ja isoveljen keskustelu Bless His Soul. Michael etsii tietään muiden asettamien vaatimusten ja omien toiveiden välillä, ja Jackie neuvoo, että oma onni on tärkein. ”People will cry if rain or sun, try to please all and you’ve pleased none.” Stoalaista mutta leppoisaa opastusta terävöittää äänekäs väliosa: ”The life you’re leading is dangerous!”

Jacksonit tilasivat ansiokkaat jousi- ja torvisovitukset useista r&b-levytyksistä ja myöhemmin muun muassa Phil Collinsin hiteistä tutulta Tom Tom 84:lta eli Tom Washingtonilta. Lopun viehkeiden hei-jah-haa-lauluosuuksien taustalla hämmästyttää Nathan Wattsin kuplivan irtonainen bassottelu.

maanantaina, helmikuuta 04, 2008

85) Bad (1987

| Michael Jackson |

Tässä se on: Michael Jacksonin uran kornein hitti. ”Your butt is mine” voisi olla lähes legendaarinen avauslause, jos koko teksti malttaisi aukoa päätään samassa tyylilajissa. ”We can change the world tomorrow, this could be a better place” -retoriikka vie kuitenkin hommalta pohjan pois, ja kuoppaa kaivaa syvemmäksi ”really really bad” -falsettikuoro.

Biisi on silti erittäin tiukka ja sähköinen huohotuksineen ja koukkuineen. Vaikka basso ei tarkemmin kuunnellen toista aivan samaa riffiä läpi kappaleen, sen varaan kaikki tuntuu rakentuneen. Jazzlegenda Jimmy Smith tarjoaa harvinaisen hammond-soolon, mutta makein on silti torvien rooli: aluksi neljä törähdystä, sitten väliosan ”just wait ’til I get through” -lauseen päälle tööt-tööt-tööt ja vasta aivan loppuun kertosäkeiden taustaksi villejä koreografioita. Harmi vain, että sielläkin vingutaan ”really really bad”.

Quincy Jones halusi Princen mukaan Badille ”draaman takia”. Tämä kieltäytyi kohteliaasti todeten, että siitä tulisi hitti ilman häntäkin. Voin kuvitella neuvottelun, jossa Jones suostuttelee Princeä ja Jackson viittilöi selän takaa ”Älä suostu! Älä suostu!” Tai sitten en: sanat ”the whole world has to answer right now who’s bad” tuntuvat nimenomaan alustavan kahden maailmantähden kohtaamista.

Moonwalker-leffassa nähtiin Bad-videosta lasten esittämä versio, jossa Michaelina kukkoili 9-vuotias Brandon Adams. Se on oikeastaan alkuperäistä parempi – ainakin niittireleet näyttivät Adamsin päällä luontevammalla tavoin koomisilta. Ja jos joku miettii, mitä Jacksonin tuttu huudahdus shamon tarkoittaa, niin Bad-kansivihossa se on litteroitu muotoon ”come on”.

lauantaina, helmikuuta 02, 2008

86) Euphoria (1973

| Jacqueline Hilliard | Leon Ware |

Eläimellisen kuuloinen alkumylväisy, love love love euphoria euphoria -toistoa ja verkkaisesti sykkivä tausta, hiukan samanlainen kuin minkä tahtiin kohutähti Donna Summer muutama vuosi myöhemmin voihki pieniä ja keskisuuria tuhmuuksia. Mitä ihmettä? Eipäs katsota tuohon suuntaan ollenkaan – vuonna 1973 Euphoria tarkoitti Michael Jacksonin laulamana elämänhallinnallista reippautta ja ehkä viatonta teinilempeä, ei enempää, piste. ”Healthy and clean, can’t understand anyone having the blues.”

Jacqueline Hilliard
ja Leon Ware eivät kuuluneet Jacksonin vakituisiin sisällöntuottajiin, mutta melkoisen sävelmän he pojalle lykkäsivät. Tämä ottaa karskisti oktaavihyppelyhaasteen vastaan ja lisää säkeiden hänniksi koppavia ääniliukumia. Vaikka veljeksiä ei Motownissa päästetty osallistumaan biisintekoon tai tuottamiseen, on selvää, että tässä vaiheessa Michael sai vaikuttaa olennaisesti siihen, miten hän laulut tulkitsee.

Loppupuolella tuottaja Hal Davis täydentää avaran bassovoittoista, mutkikkaasti rytmitettyä ääniraitaa niukoilla jousivinjeteillä. Näkemyksekästä. Euphoria on jostain syystä välttynyt päätymästä lukuisille Motown-kokoelmille, singlemuodosta puhumattakaan. Youtubeenkin tämä Music & Me -albumin kappale ehti viime tingassa, tammikuun 20. päivänä.