| Kenneth Gamble | Leon Huff |
Jätetyksi tulemisesta on tietysti kirjoitettu tuhansia lauluja, mutta Even Though You’re Gone onnistuu erottautumaan massasta. Itsesääli ja syytökset saavat siinä tehdä tilaa alakulon voittamiselle ja tulevaisuudensuunnitelmille. ”All the plans I had, I’ve got to give them up and start anew, making plans for one instead of making plans for two.” Toki mieli on välillä maassa, ja lopussa päästetään pikku kiukunpurkaus: ”How could you do me the way you did, you really let me down.”
Musiikki yhdistää taitavasti duurin ja melankolisuuden. Herttaista melodiaa kuorrutetaan jousin, harpuin ja huiluin, mutta Michaelin laulussa värähtävät tuska ja trauma. Etenkin loppuhoilauksissa hänen myöhäisteini-ikäinen äänensä näyttäytyy kuulaimmillaan. Muut Jacksonit ovat mukana huhuilemassa vain rummunpärähdyksellä alkavissa kertosäkeissä, ja tässä tapauksessa on ihan hyvä, ettei heille väkisin keksitty lisää tekemistä.
Even Though You’re Gone on yksi The Jacksons -tuotannon häpeällisimmin sivuutettuja jalokiviä, mutta sivuuttamisessa oli myönteinenkin puolensa. Kun Gamble & Huffin kirjoittamat singlet alkoivat flopata ja veljesten omaa tuotantoa oleva Different Kind of Lady sai USA:ssa paljon discosoittoa, levy-yhtiö päätti luopua Philadelphia-soundista ja viisikko päästettiin vihdoin ottamaan itse täysi vastuu seuraavasta albumista.
tiistaina, huhtikuuta 29, 2008
sunnuntaina, huhtikuuta 27, 2008
49) Break of Dawn (2001
| Dr. Freeze | Michael Jackson |
Michael Jacksonin myöhemmistä tähtituottajayhteistöistä on saatu aika epätyydyttäviä tuloksia – lähes aina vaikutelmaksi on jäänyt, että olisit tuonkin hoitanut paremmin ihan itseksesi. Yllättävän poikkeuksen muodosti Dr. Freeze, joka 1990-luvun alussa kynäili muutaman megahitin kuten Bell Biv Devoen hieno Poison ja Color Me Baddin vähemmän hieno I Wanna Sex You Up ja heittäytyi sitten kivulloisesti edenneelle laulajanuralle. Niin kivulloisesti, että miehestä ei enää odottanut kuulevansa missään ominaisuudessa.
Lieneekö tohtori kuullut ja uskonut huhuja siitä, että Invinciblellä pyrittäisiin takaisin Off the Wall -albumin tunnelmiin ja siksi tarjonnut ehdolle Break of Dawnia? Sen soinnutus liippaa ainakin minun korvissani läheltä OtW-raitaa I Can’t Help It – tai paremminkin De La Soulin pikkuhittiä, joka samplasi sitä ja jonka nimi sattumoisin on Breakadawn.
Autereisen äänimaton päälle läimähtävä hitaahko biitti tuntuu aluksi liiankin hakkaavalta, mutta tasapainottuu saadessaan rinnalleen kertosäkeen dynaamiset laulustemmat, joihin Freezen ääni tuo uudenlaista jämäkkyyttä. Synteettisten linnunlaulujen ja muiden luonnonäänten tilalle voisi vaatia aitoa tavaraa – toisaalta samankaltainen simulaatio ei haitannut yhtään eräässä pophistorian fantastisimmista biiseistä, Talk Talkin It’s My Lifessa.
Sinänsä viattomasta sanastosta huolimatta biisin lemmiskelyssä on aika suorasukainen tunnelma. Jacksonin ote on kuitenkin itsevarma, hän artikuloi ja maistelee lauseita miltei liioitellun tarkasti: ”Hold my hand, feel the sweat, yes you’ve got me nervous yet.” Viimeinen säkeistö spekuloi jo kutuyön jälkeen valkenevaa päivää: ”It’s the day, a brand new day, let’s both go outside and play.” Kaksimielisyyskin voi olla kaunis.
Michael Jacksonin myöhemmistä tähtituottajayhteistöistä on saatu aika epätyydyttäviä tuloksia – lähes aina vaikutelmaksi on jäänyt, että olisit tuonkin hoitanut paremmin ihan itseksesi. Yllättävän poikkeuksen muodosti Dr. Freeze, joka 1990-luvun alussa kynäili muutaman megahitin kuten Bell Biv Devoen hieno Poison ja Color Me Baddin vähemmän hieno I Wanna Sex You Up ja heittäytyi sitten kivulloisesti edenneelle laulajanuralle. Niin kivulloisesti, että miehestä ei enää odottanut kuulevansa missään ominaisuudessa.
Lieneekö tohtori kuullut ja uskonut huhuja siitä, että Invinciblellä pyrittäisiin takaisin Off the Wall -albumin tunnelmiin ja siksi tarjonnut ehdolle Break of Dawnia? Sen soinnutus liippaa ainakin minun korvissani läheltä OtW-raitaa I Can’t Help It – tai paremminkin De La Soulin pikkuhittiä, joka samplasi sitä ja jonka nimi sattumoisin on Breakadawn.
Autereisen äänimaton päälle läimähtävä hitaahko biitti tuntuu aluksi liiankin hakkaavalta, mutta tasapainottuu saadessaan rinnalleen kertosäkeen dynaamiset laulustemmat, joihin Freezen ääni tuo uudenlaista jämäkkyyttä. Synteettisten linnunlaulujen ja muiden luonnonäänten tilalle voisi vaatia aitoa tavaraa – toisaalta samankaltainen simulaatio ei haitannut yhtään eräässä pophistorian fantastisimmista biiseistä, Talk Talkin It’s My Lifessa.
Sinänsä viattomasta sanastosta huolimatta biisin lemmiskelyssä on aika suorasukainen tunnelma. Jacksonin ote on kuitenkin itsevarma, hän artikuloi ja maistelee lauseita miltei liioitellun tarkasti: ”Hold my hand, feel the sweat, yes you’ve got me nervous yet.” Viimeinen säkeistö spekuloi jo kutuyön jälkeen valkenevaa päivää: ”It’s the day, a brand new day, let’s both go outside and play.” Kaksimielisyyskin voi olla kaunis.
perjantaina, huhtikuuta 25, 2008
50) Ain’t No Sunshine (1972
| Bill Withers |
Motownin tapoihin kuului laulattaa samat sävellykset useilla artisteilla. Täten saatiin lp-levyt vaivattomammin täyteen, ja joskus yhdestä biisistä netottiin useampi hitti – klassisin esimerkki Gladys Knightin ja Marvin Gayen toisistaan hyvin poikkeavat, mutta menestyneet I Heard It Through the Grapevine -tulkinnat. Jacksonien kohdalla mylly pyöri niin kiivaasti, että yhteistyön päättyessä paperit kertoivat perheen levyttäneen Motownille 469 biisiä, joista siihen mennessä oli julkaistu vain 174. Määrittelemätön valtaosa noista oli coverversioita.
Julkaistuista covereista kiinnostavimpia ovat jo 1960-luvun kykykilpailuissa esitetty Smokey Robinsonin Who’s Lovin’ You, hidastettu versio The Supremes -hitistä Reflections, Michaelin soolona levyttämä The Stylisticsin People Make the World Go Round, brittilistalle noussut Jackson Browne -kierrätys Doctor My Eyes ja ehkä myös muutama vuoden 1970 Christmas Album -raita.
Päätin kuitenkin valita sadan joukkoon tältä ajalta vain yhden uudelleenversioinnin, joka on Michaelin ensimmäisen sooloalbumin avauskappale Ain’t No Sunshine. En siksi, että se päihittäisi Bill Withersin alkuperäisen – sitä paremmaksi ei voi pistää – vaan koska se on niin toisenlainen. Kun Withers suoriutui biisistä vuotta aiemmin ajassa 2:07, 13-vuotias Jackson piehtaroi siinä tasan tuplamäärän 4:14!
Tempokin on verkkaisempi, mutta pääosa lisämitasta tulee puhutusta introsta: ”You ever want something that you know you shouldn’t have...” Kaukana taustalla revitetään sähkökitaraa, ja sovitus yhdistelee komeasti säröä ja harmoniaa siinä missä Jacksonin laulutulkinta naiviutta ja viisautta. Kun Withersin pitkä ”I know I know I know I oughta leave her alone” -välihokema kuvastaa lähinnä alistunutta apatiaa, Jackson iskee siihen epätoivonsekaista, hämmentävän kypsän kuuloista hehkua ja kiekaisee loppuhuipentuman kovaa ja korkealta.
Motownin tapoihin kuului laulattaa samat sävellykset useilla artisteilla. Täten saatiin lp-levyt vaivattomammin täyteen, ja joskus yhdestä biisistä netottiin useampi hitti – klassisin esimerkki Gladys Knightin ja Marvin Gayen toisistaan hyvin poikkeavat, mutta menestyneet I Heard It Through the Grapevine -tulkinnat. Jacksonien kohdalla mylly pyöri niin kiivaasti, että yhteistyön päättyessä paperit kertoivat perheen levyttäneen Motownille 469 biisiä, joista siihen mennessä oli julkaistu vain 174. Määrittelemätön valtaosa noista oli coverversioita.
Julkaistuista covereista kiinnostavimpia ovat jo 1960-luvun kykykilpailuissa esitetty Smokey Robinsonin Who’s Lovin’ You, hidastettu versio The Supremes -hitistä Reflections, Michaelin soolona levyttämä The Stylisticsin People Make the World Go Round, brittilistalle noussut Jackson Browne -kierrätys Doctor My Eyes ja ehkä myös muutama vuoden 1970 Christmas Album -raita.
Päätin kuitenkin valita sadan joukkoon tältä ajalta vain yhden uudelleenversioinnin, joka on Michaelin ensimmäisen sooloalbumin avauskappale Ain’t No Sunshine. En siksi, että se päihittäisi Bill Withersin alkuperäisen – sitä paremmaksi ei voi pistää – vaan koska se on niin toisenlainen. Kun Withers suoriutui biisistä vuotta aiemmin ajassa 2:07, 13-vuotias Jackson piehtaroi siinä tasan tuplamäärän 4:14!
Tempokin on verkkaisempi, mutta pääosa lisämitasta tulee puhutusta introsta: ”You ever want something that you know you shouldn’t have...” Kaukana taustalla revitetään sähkökitaraa, ja sovitus yhdistelee komeasti säröä ja harmoniaa siinä missä Jacksonin laulutulkinta naiviutta ja viisautta. Kun Withersin pitkä ”I know I know I know I oughta leave her alone” -välihokema kuvastaa lähinnä alistunutta apatiaa, Jackson iskee siihen epätoivonsekaista, hämmentävän kypsän kuuloista hehkua ja kiekaisee loppuhuipentuman kovaa ja korkealta.
keskiviikkona, huhtikuuta 23, 2008
51) You Were There (1990
| Michael Jackson | Buz Kohan |
Vaikka Sammy Davis, Jr. (1925–1990) pääsi isänsä mukana showbisnekseen jo pikkupoikana ja esiintyi myöhemmin valkoisten supertähtien kuten Frank Sinatran ja Dean Martinin rinnalla, hänen uralleen mahtui paljon rasistisia kokemuksia. Muiden mustaihoisten tapaan hän ei saanut yöpyä tai viettää vapaa-aikaansa niissä Las Vegasin hotelleissa, joihin hänet oli pestattu pääesiintyjäksi. Hän ajoi aktiivisesti rotuerottelun kumoamista Vegasin ja Miami Beachin show-mestoissa ja muisteli myöhemmin: ”Being a star made it possible for me to get insulted in places where the average Negro could never go and get insulted.”
Kun kuolemansairaalle Davisille järjestettiin televisioitu 60-vuotistaiteilijajuhla, tätä aihetta kunnioitettiin kauniin vähäeleisellä, mutta osuvalla laululla. ”You were there before we came, you took the hurt, you took the shame.” Michael Jackson kiitti häntä niistä mahdollisuuksista, jotka hänelle oli suotu itsensä toteuttamiseen. Pelkällä pianotaustalla käynnistynyt biisi kesti alle kaksi minuuttia, ja siihenkin mahtui kymmenen sekunnin tauko.
Tällä esityksellä Jackson osoitti uransa hienointa tai ainakin ymmärrettävintä tilannetajua. Mahtipontinen lopetuskin korosti ensisijaisesti Davisin pioneerityön, ei esittäjän suuruutta. Jo etukäteen Jackson ilmoitti, että You Were There esitetään vain tämän yhden kerran, koska se on ”Sammyn laulu”. No, You Tubessa toki on cover-yrityksiä, jotka paljastavat, ettei biisin näennäisen simppelistä melodiasta ihan noin vain suoriuduta.
Jossain kaukana tulevaisuudessa, käsitysten hiukan selkiydyttyä You Were Thereä voi kuvitella esitettävän myös Jacksonin kunniaksi – vielä toistaiseksi häneen kohdistuvan umpiprimitiivisen käytöksen ja rasismin yhteys tuntuu olevan vaikea hahmottaa. Esimerkiksi hänen raha-asioitaan hölmösti rääpivien ”uutisten” taustalta voi kyllä aistia vanhan ”eihän se raha mustan miehen käsissä pysy” -asenteen. Ja tietenkin tarkoitushakuisuuden: talouspuolellahan huonoilla uutisilla on tapana toteuttaa itsensä, vaikka niissä ei alkujaan olisi mitään perää. Ensimmäisestä Iltalehden kannessa olleesta ”Michael Jackson vararikossa” -otsikosta (ilman kysymysmerkkiä) on muuten kohta seitsemän vuotta.
Neljä kuukautta tv-esityksen jälkeen Michael Jackson toimi Sammy Davis, Jr:n arkun kunniasaattajana Frank Sinatran, Dean Martinin ja Bill Cosbyn kanssa.
Vaikka Sammy Davis, Jr. (1925–1990) pääsi isänsä mukana showbisnekseen jo pikkupoikana ja esiintyi myöhemmin valkoisten supertähtien kuten Frank Sinatran ja Dean Martinin rinnalla, hänen uralleen mahtui paljon rasistisia kokemuksia. Muiden mustaihoisten tapaan hän ei saanut yöpyä tai viettää vapaa-aikaansa niissä Las Vegasin hotelleissa, joihin hänet oli pestattu pääesiintyjäksi. Hän ajoi aktiivisesti rotuerottelun kumoamista Vegasin ja Miami Beachin show-mestoissa ja muisteli myöhemmin: ”Being a star made it possible for me to get insulted in places where the average Negro could never go and get insulted.”
Kun kuolemansairaalle Davisille järjestettiin televisioitu 60-vuotistaiteilijajuhla, tätä aihetta kunnioitettiin kauniin vähäeleisellä, mutta osuvalla laululla. ”You were there before we came, you took the hurt, you took the shame.” Michael Jackson kiitti häntä niistä mahdollisuuksista, jotka hänelle oli suotu itsensä toteuttamiseen. Pelkällä pianotaustalla käynnistynyt biisi kesti alle kaksi minuuttia, ja siihenkin mahtui kymmenen sekunnin tauko.
Tällä esityksellä Jackson osoitti uransa hienointa tai ainakin ymmärrettävintä tilannetajua. Mahtipontinen lopetuskin korosti ensisijaisesti Davisin pioneerityön, ei esittäjän suuruutta. Jo etukäteen Jackson ilmoitti, että You Were There esitetään vain tämän yhden kerran, koska se on ”Sammyn laulu”. No, You Tubessa toki on cover-yrityksiä, jotka paljastavat, ettei biisin näennäisen simppelistä melodiasta ihan noin vain suoriuduta.
Jossain kaukana tulevaisuudessa, käsitysten hiukan selkiydyttyä You Were Thereä voi kuvitella esitettävän myös Jacksonin kunniaksi – vielä toistaiseksi häneen kohdistuvan umpiprimitiivisen käytöksen ja rasismin yhteys tuntuu olevan vaikea hahmottaa. Esimerkiksi hänen raha-asioitaan hölmösti rääpivien ”uutisten” taustalta voi kyllä aistia vanhan ”eihän se raha mustan miehen käsissä pysy” -asenteen. Ja tietenkin tarkoitushakuisuuden: talouspuolellahan huonoilla uutisilla on tapana toteuttaa itsensä, vaikka niissä ei alkujaan olisi mitään perää. Ensimmäisestä Iltalehden kannessa olleesta ”Michael Jackson vararikossa” -otsikosta (ilman kysymysmerkkiä) on muuten kohta seitsemän vuotta.
Neljä kuukautta tv-esityksen jälkeen Michael Jackson toimi Sammy Davis, Jr:n arkun kunniasaattajana Frank Sinatran, Dean Martinin ja Bill Cosbyn kanssa.
maanantaina, huhtikuuta 21, 2008
52) Off the Wall (1979
| Rod Temperton |
Miksi Saksassa on syntynyt niin monta monikansallista menestysyhtyettä? Siellä perustettiin myös viiden maan kansalaisia sisältänyt Heatwave, jonka biisit kynäili brittiläinen kosketinsoittaja Rod Temperton. Amerikkalaisten Wilderin laulajaveljesten takia ryhmän koukukkaat discohitit otettiin vastaan USA:ssakin, ja Tempertonin kyvyt huomioivat mm. Quincy Jones ja Michael Jackson. Häneltä pyydettiin muutama biisi, ja kaikki kolme ehdotusta päätyivät Off the Wall -albumille.
”Get that groove, let it take you higher.”
”Leave your worries behind, cause rain, shine don’t mind.”
Kuulostaako tutulta? Nuo ovat iskulauseita Heatwaven hiteistä. Nimiraidan lisäksi koko albumin eskapistinen tematiikka tuntui tulevan Tempertonin kautta. Vaikka mies on kertonut räätälöineensa biisin lyhyet nuotit juuri Jacksonin laulutyylille sopiviksi, minua on aina Off the Wallissa häirinnyt, että se kuulostaa liiaksi Heatwavelta. Ja vaikka aivot narikkaan -meiningissä ei ole mitään vikaa, minua myös häiritsee ihmisten halu leimata tällainen (valkoisen miehen kirjoittama) sovinnainen rallattelu Jacksonin ”kulta-ajaksi”, johon kaikkea myöhempää kuuluu nyreksien verrata.
Kunhan selviää oudosta apinanääni-introsta, saa kuullakseen erittäin elastista ja loistavasti laulettua pehmodiscoa. Kertosäkeessään biisi toistaa Heatwaven Boogie Nights -hitistä tuttua kolmen–neljän miesäänen ja kuoron peippailua – erona vain se, että Jackson hoitaa itse kaikki äänet. Soundi on esikuvaa puunatumpi ja vivahteikkaampi, ja bassonero Louis Johnson jättäytyy sovinnolla laulustemmojen taustalle.
Koko albumin nimeämisen Off the Wallin mukaan voi nähdä hyvinkin alleviivattuna irtautumisena perhekuvioista. The Jacksons Variety Show näet alkoi aina samalla Michaelin laulamalla esittelykappaleella, jonka aikana tv-ohjelman vieraat spreijasivat nimensä pahviseen tiiliseinään. Levyttämättä jäänyt biisi oli nimeltään On the Wall.
Miksi Saksassa on syntynyt niin monta monikansallista menestysyhtyettä? Siellä perustettiin myös viiden maan kansalaisia sisältänyt Heatwave, jonka biisit kynäili brittiläinen kosketinsoittaja Rod Temperton. Amerikkalaisten Wilderin laulajaveljesten takia ryhmän koukukkaat discohitit otettiin vastaan USA:ssakin, ja Tempertonin kyvyt huomioivat mm. Quincy Jones ja Michael Jackson. Häneltä pyydettiin muutama biisi, ja kaikki kolme ehdotusta päätyivät Off the Wall -albumille.
”Get that groove, let it take you higher.”
”Leave your worries behind, cause rain, shine don’t mind.”
Kuulostaako tutulta? Nuo ovat iskulauseita Heatwaven hiteistä. Nimiraidan lisäksi koko albumin eskapistinen tematiikka tuntui tulevan Tempertonin kautta. Vaikka mies on kertonut räätälöineensa biisin lyhyet nuotit juuri Jacksonin laulutyylille sopiviksi, minua on aina Off the Wallissa häirinnyt, että se kuulostaa liiaksi Heatwavelta. Ja vaikka aivot narikkaan -meiningissä ei ole mitään vikaa, minua myös häiritsee ihmisten halu leimata tällainen (valkoisen miehen kirjoittama) sovinnainen rallattelu Jacksonin ”kulta-ajaksi”, johon kaikkea myöhempää kuuluu nyreksien verrata.
Kunhan selviää oudosta apinanääni-introsta, saa kuullakseen erittäin elastista ja loistavasti laulettua pehmodiscoa. Kertosäkeessään biisi toistaa Heatwaven Boogie Nights -hitistä tuttua kolmen–neljän miesäänen ja kuoron peippailua – erona vain se, että Jackson hoitaa itse kaikki äänet. Soundi on esikuvaa puunatumpi ja vivahteikkaampi, ja bassonero Louis Johnson jättäytyy sovinnolla laulustemmojen taustalle.
Koko albumin nimeämisen Off the Wallin mukaan voi nähdä hyvinkin alleviivattuna irtautumisena perhekuvioista. The Jacksons Variety Show näet alkoi aina samalla Michaelin laulamalla esittelykappaleella, jonka aikana tv-ohjelman vieraat spreijasivat nimensä pahviseen tiiliseinään. Levyttämättä jäänyt biisi oli nimeltään On the Wall.
lauantaina, huhtikuuta 19, 2008
53) 2 Bad (1995
| Michael Jackson | Dallas Austin | Bruce Swedien | Rene |
Run DMC:n King of Rock -biisistä lainatulla läpänheitolla käynnistyvä 2 Bad on oiva esimerkki siitä, että syntikat eivät mustassa musiikissakaan aina merkitse vain kustannustehokkuutta tai lyhytnäköistä trendisoundien perässä juoksemista. Se on uusia mahdollisuuksia hakeva ja löytävä aggressiivinen funkviipale. Mielenkiintoista, että säveltäjäksi merkitty Dallas Austin ei ollut tuotannossa mukana, mutta Jimmy Jam & Terry Lewis olivat – lienevätkö miehet koskaan muulloin tuottaneet biisejään ristiin?
Vaikka Bad-biisiin on suora lyyrinen viittaus (”throwing stones to hide your hands” on nyt ”throwing rocks...”), kyseessä ei ole jatko-osa. Laulun kohde kävi ilmi viimeistään Ghosts-videossa, jossa sitä laulettiin selvästi piirisyyttäjä Tom Sneddonin innoittamalle pormestarihahmolle. Pidän jopa todennäköisenä, että jotkut pormestarin herjarepliikit on suoraan poimittu Sneddonin ja Jacksonin sananvaihdoista. Jackson ei vastaa freak-nimittelyyn, mutta esittelee sarkastiset pahoittelunsa: ”Just want your cut from me, but too bad, too bad.”
Jännittävintä 2 Badin konetaustassa ovat basso- ja torvimaiset äännähdykset, joissa on soittimen klangi mutta ei sointia – ne ovat muuntuneet perkussioiksi. Hienoimmin ne esittäytyvät korisjätti Shaquille O’Nealin lyhyen raphetken alustuksessa. Melodisuus on muutenkin taka-alalla, ja laulustemmoissa on Jackson-biiseille uudenlaista kaoottista särmää – mieleen tulee termi epägospel. Vähempikin yksioikoisen kertosäkeen jankkaaminen ehkä riittäisi, mutta tuloksena on varsin väkevä viisiminuuttinen.
Run DMC:n King of Rock -biisistä lainatulla läpänheitolla käynnistyvä 2 Bad on oiva esimerkki siitä, että syntikat eivät mustassa musiikissakaan aina merkitse vain kustannustehokkuutta tai lyhytnäköistä trendisoundien perässä juoksemista. Se on uusia mahdollisuuksia hakeva ja löytävä aggressiivinen funkviipale. Mielenkiintoista, että säveltäjäksi merkitty Dallas Austin ei ollut tuotannossa mukana, mutta Jimmy Jam & Terry Lewis olivat – lienevätkö miehet koskaan muulloin tuottaneet biisejään ristiin?
Vaikka Bad-biisiin on suora lyyrinen viittaus (”throwing stones to hide your hands” on nyt ”throwing rocks...”), kyseessä ei ole jatko-osa. Laulun kohde kävi ilmi viimeistään Ghosts-videossa, jossa sitä laulettiin selvästi piirisyyttäjä Tom Sneddonin innoittamalle pormestarihahmolle. Pidän jopa todennäköisenä, että jotkut pormestarin herjarepliikit on suoraan poimittu Sneddonin ja Jacksonin sananvaihdoista. Jackson ei vastaa freak-nimittelyyn, mutta esittelee sarkastiset pahoittelunsa: ”Just want your cut from me, but too bad, too bad.”
Jännittävintä 2 Badin konetaustassa ovat basso- ja torvimaiset äännähdykset, joissa on soittimen klangi mutta ei sointia – ne ovat muuntuneet perkussioiksi. Hienoimmin ne esittäytyvät korisjätti Shaquille O’Nealin lyhyen raphetken alustuksessa. Melodisuus on muutenkin taka-alalla, ja laulustemmoissa on Jackson-biiseille uudenlaista kaoottista särmää – mieleen tulee termi epägospel. Vähempikin yksioikoisen kertosäkeen jankkaaminen ehkä riittäisi, mutta tuloksena on varsin väkevä viisiminuuttinen.
keskiviikkona, huhtikuuta 16, 2008
54) That’s What You Get (for Being Polite) (1978
| The Jacksons |
Moonwalk-kirjansa mukaan Michael Jackson halusi myöhäisteini-ikäisenä kertoa yleisölleen, että hän ei elä norsunluutornissa vaan kärsii epävarmuudesta aivan kuten tavalliset keskenkasvuiset. Ja miksi ei olisi kärsinyt – kantoihan hän harteillaan suuren perheen elättämisen päävastuuta, ja sekä bändin itsenäistyminen että elokuvakokeilut olivat askelia tuntemattomaan. Michael myös toivoi kykenevänsä kieltäytymään useammin läheistensä pyynnöistä.
Tuloksena oli That’s What You Get (for Being Polite) -kappaleen päähenkilö Jack, joka turhaan yrittää antaa eteenpäin asioita, joita tuntee itse saaneensa ja korvaa ne jollakin, jossa ei ole aidosti mukana. ”Something deep inside of him eating up the pride of him.” Moni-ilmeisessä musiikillisessa ylöspanossakin tuntui olevan uudenlaisia kerronnallisia elementtejä.
Pitkän linjan fanina tunnettu Pharrell Williams on nimennyt tämän lempibiisikseen The Jacksons -katalogista, ja valinnan ymmärtää. Melodinen vahvuus näyttäytyy pianointrosta alkaen ja saa taas tukea Tom Tom 84:n jousi/torvisovituksista. Keskitempoiseen sävellykseen mahtuu sopiva annos hurjuutta ja herkkyyttä, mutta hiukan pikkusieväksi se jää. Jacksons-tuotannostahan ei ole vielä remasteroitu kuin sinkkubiisit kokoelmaa varten, ja tuntuu että That’s What You Getin saisi nykytekniikan avulla soimaan paljon dynaamisemmin. Ei kun jatkamaan odottamista.
Moonwalk-kirjansa mukaan Michael Jackson halusi myöhäisteini-ikäisenä kertoa yleisölleen, että hän ei elä norsunluutornissa vaan kärsii epävarmuudesta aivan kuten tavalliset keskenkasvuiset. Ja miksi ei olisi kärsinyt – kantoihan hän harteillaan suuren perheen elättämisen päävastuuta, ja sekä bändin itsenäistyminen että elokuvakokeilut olivat askelia tuntemattomaan. Michael myös toivoi kykenevänsä kieltäytymään useammin läheistensä pyynnöistä.
Tuloksena oli That’s What You Get (for Being Polite) -kappaleen päähenkilö Jack, joka turhaan yrittää antaa eteenpäin asioita, joita tuntee itse saaneensa ja korvaa ne jollakin, jossa ei ole aidosti mukana. ”Something deep inside of him eating up the pride of him.” Moni-ilmeisessä musiikillisessa ylöspanossakin tuntui olevan uudenlaisia kerronnallisia elementtejä.
Pitkän linjan fanina tunnettu Pharrell Williams on nimennyt tämän lempibiisikseen The Jacksons -katalogista, ja valinnan ymmärtää. Melodinen vahvuus näyttäytyy pianointrosta alkaen ja saa taas tukea Tom Tom 84:n jousi/torvisovituksista. Keskitempoiseen sävellykseen mahtuu sopiva annos hurjuutta ja herkkyyttä, mutta hiukan pikkusieväksi se jää. Jacksons-tuotannostahan ei ole vielä remasteroitu kuin sinkkubiisit kokoelmaa varten, ja tuntuu että That’s What You Getin saisi nykytekniikan avulla soimaan paljon dynaamisemmin. Ei kun jatkamaan odottamista.
maanantaina, huhtikuuta 14, 2008
55) The Way You Make Me Feel (1987
| Michael Jackson |
Jacksonien äiti Katherine vaikutti paljon siihen, että Michael suostui jatkamaan veljiensä kanssa niinkin pitkään kuin jatkoi. Vuonna 1990 ilmestyneessä kirjassaan hän keskittyy lähinnä lastensa ihasteluun ja Latoya-tyttären kohuväitteiden mitätöintiin, mutta mainitsee yhden musiikillisen virikkeen. Hän kertoo hyräilleensä Michaelille näytteen, millaisen shuffle-rytmisen laulun hän haluaisi Bad-albumille. Poika noudatti toivetta ja soitti jonkin ajan päästä äidilleen levyn ainoana ennakkomaistiaisena biisin The Way You Make Me Feel.
Aika sensuelli ja toisaalta laskelmoidun hittihakuinen esitys ollakseen äidin inspiroima. Michael mouruaa korkokenkäisen misun perään: ”You’re just a product of loveliness, I like the groove of your walk, your talk, your dress.” Ja sitten tietysti käydään michaelmaisesti töissä, jotta voidaan ostaa lahjoja. Loppuirrottelut ottavat toisen näkökulman, ei puhuta enää tytölle vaan tytön puolesta: ”Ain’t nobody’s business but mine and my baby’s.”
Kappaletta tuoreutetaan jatkuvasti yksityiskohdilla: shuffle-biittiin lisätään imua pikku rytmikoristeilla, versen keskellä sävellaji nousee hetkeksi ylemmäs ja kertosäe alkaa tehokkaasti pelkällä laululla. Synteettisen perussoundin keskellä torvet tekevät hyvää, mutta sama asia tökkii kuin Bad-biisissä: miksi Jacksonin laulamat taustavokaalit ovat kuin smurffilevyltä napatut? Siksikö, että ”peruslaulu” kuulostaisi niiden rinnalla jotenkin karskimmalta?
Yhä tärkeämmiksi elementeiksi muodostuivat au- ja hii-hii-huudahdukset, joista jälkimmäiset tunnutaan lanseeratun omana tavaramerkkinään tässä esityksessä. Hihkuihan Jackson aiemminkin, mutta juuri tuo kaksitavuinen tietyn sävelkorkeuden luikautus vakiintui muutamalla Bad-raidalla, joista The Way You Make Me Feel oli sekä biisi- että singlejärjestyksessä ekana. Mutta Jacksonin omasta oivalluksesta ei voi puhua – kuunnelkaa Stevie Wonderin hii-hiit vuoden 1972 biisissä Maybe Your Baby.
Jacksonien äiti Katherine vaikutti paljon siihen, että Michael suostui jatkamaan veljiensä kanssa niinkin pitkään kuin jatkoi. Vuonna 1990 ilmestyneessä kirjassaan hän keskittyy lähinnä lastensa ihasteluun ja Latoya-tyttären kohuväitteiden mitätöintiin, mutta mainitsee yhden musiikillisen virikkeen. Hän kertoo hyräilleensä Michaelille näytteen, millaisen shuffle-rytmisen laulun hän haluaisi Bad-albumille. Poika noudatti toivetta ja soitti jonkin ajan päästä äidilleen levyn ainoana ennakkomaistiaisena biisin The Way You Make Me Feel.
Aika sensuelli ja toisaalta laskelmoidun hittihakuinen esitys ollakseen äidin inspiroima. Michael mouruaa korkokenkäisen misun perään: ”You’re just a product of loveliness, I like the groove of your walk, your talk, your dress.” Ja sitten tietysti käydään michaelmaisesti töissä, jotta voidaan ostaa lahjoja. Loppuirrottelut ottavat toisen näkökulman, ei puhuta enää tytölle vaan tytön puolesta: ”Ain’t nobody’s business but mine and my baby’s.”
Kappaletta tuoreutetaan jatkuvasti yksityiskohdilla: shuffle-biittiin lisätään imua pikku rytmikoristeilla, versen keskellä sävellaji nousee hetkeksi ylemmäs ja kertosäe alkaa tehokkaasti pelkällä laululla. Synteettisen perussoundin keskellä torvet tekevät hyvää, mutta sama asia tökkii kuin Bad-biisissä: miksi Jacksonin laulamat taustavokaalit ovat kuin smurffilevyltä napatut? Siksikö, että ”peruslaulu” kuulostaisi niiden rinnalla jotenkin karskimmalta?
Yhä tärkeämmiksi elementeiksi muodostuivat au- ja hii-hii-huudahdukset, joista jälkimmäiset tunnutaan lanseeratun omana tavaramerkkinään tässä esityksessä. Hihkuihan Jackson aiemminkin, mutta juuri tuo kaksitavuinen tietyn sävelkorkeuden luikautus vakiintui muutamalla Bad-raidalla, joista The Way You Make Me Feel oli sekä biisi- että singlejärjestyksessä ekana. Mutta Jacksonin omasta oivalluksesta ei voi puhua – kuunnelkaa Stevie Wonderin hii-hiit vuoden 1972 biisissä Maybe Your Baby.
lauantaina, huhtikuuta 12, 2008
56) Got to Be There (1971
| Elliot Willensky |
Kaikki eivät seuranneet The Jackson 5:n neljän ykköshitin tykitystä kädet puuskassa, vaan samoille apajille iski alkuvuonna 1971 hyvin tutunkuuloisella One Bad Apple -biisillä valkoinen veljesyhtye The Osmonds. Vaikka musiikillinen omailmeisyys oli minimissään, Osmondien taustavoimat keksivät jotain, mihin Jacksonien piti reagoida: nuorin jäsen Donny alkoi samaan saumaan julkaista imeliä soolosinkkuja.
Motownissa ei siihen asti ollut annettu kenenkään pyörittää yhtäaikaista bändi- ja soolouraa – esimerkiksi Diana Rossin piti lähteä The Supremesista ja Smokey Robinsonin jättää The Miracles ennen omia levytyksiä. Ehkä firman muutto Detroitista Los Angelesiin toi kuvioihin joustavuutta, koska Michael Jacksonille suotiin tämä oikeus. Teon historiallisuus tosin näkyi lähinnä vain kansiteksteissä – Got to Be Theren taustoja lauloivat tutut isoveljet.
Donny Osmondin köykäistä vinkunaa säestettiin varsin hienostunein orkesterisovituksin, ja soolo-Michaelille otettiin sama linja. Polveilevine rytmeineen ja melodioineen Got to Be There on vain paljon vaikeampi laulettava kuin yksikään Donny-hitti, ja lyriikka voisi aikuisemmalla äänellä esitettynä kuulostaa pikemminkin omalle vauvalle kuin rakkaalle suunnatulta. ”Got to be there in the morning when she says hello to the world.”
Got-sanojen kuiskaaminen lienee Michaelin oma idea, sillä kaanonina seuraava velikuoro laulaa ne ihan normaalisti – samoin Michael loppupuolella, kun vuoroja vaihdetaan. Mutkikkuudesta huolimatta biisiin on sisällytetty paljon pitkiä korkeita ääniä kuin alleviivaamaan sitä, kuinka eritasoisia vokalisteja nämä kaksi varhaisteinitähteä olivat. Sinkun b-puolena julkaistu Maria (You Were the Only One) on vähintään yhtä suvereeni näyttö tasoerosta.
Kaikki eivät seuranneet The Jackson 5:n neljän ykköshitin tykitystä kädet puuskassa, vaan samoille apajille iski alkuvuonna 1971 hyvin tutunkuuloisella One Bad Apple -biisillä valkoinen veljesyhtye The Osmonds. Vaikka musiikillinen omailmeisyys oli minimissään, Osmondien taustavoimat keksivät jotain, mihin Jacksonien piti reagoida: nuorin jäsen Donny alkoi samaan saumaan julkaista imeliä soolosinkkuja.
Motownissa ei siihen asti ollut annettu kenenkään pyörittää yhtäaikaista bändi- ja soolouraa – esimerkiksi Diana Rossin piti lähteä The Supremesista ja Smokey Robinsonin jättää The Miracles ennen omia levytyksiä. Ehkä firman muutto Detroitista Los Angelesiin toi kuvioihin joustavuutta, koska Michael Jacksonille suotiin tämä oikeus. Teon historiallisuus tosin näkyi lähinnä vain kansiteksteissä – Got to Be Theren taustoja lauloivat tutut isoveljet.
Donny Osmondin köykäistä vinkunaa säestettiin varsin hienostunein orkesterisovituksin, ja soolo-Michaelille otettiin sama linja. Polveilevine rytmeineen ja melodioineen Got to Be There on vain paljon vaikeampi laulettava kuin yksikään Donny-hitti, ja lyriikka voisi aikuisemmalla äänellä esitettynä kuulostaa pikemminkin omalle vauvalle kuin rakkaalle suunnatulta. ”Got to be there in the morning when she says hello to the world.”
Got-sanojen kuiskaaminen lienee Michaelin oma idea, sillä kaanonina seuraava velikuoro laulaa ne ihan normaalisti – samoin Michael loppupuolella, kun vuoroja vaihdetaan. Mutkikkuudesta huolimatta biisiin on sisällytetty paljon pitkiä korkeita ääniä kuin alleviivaamaan sitä, kuinka eritasoisia vokalisteja nämä kaksi varhaisteinitähteä olivat. Sinkun b-puolena julkaistu Maria (You Were the Only One) on vähintään yhtä suvereeni näyttö tasoerosta.
keskiviikkona, huhtikuuta 09, 2008
57) The Way You Love Me (2000|2004
| Michael Jackson |
Invincible-albumin syntyyn liittyy laaja kirjo uskomuksia. Vuoden 2001 alussa levyn tekoon osallistuneen Pro Tools -velho Stuart Brawleyn mukaan albumin 16 biisistä 14 tehtiin alusta loppuun sen puolen vuoden aikana, kun hän oli mukana. Mitä sitten tapahtui edeltäneinä kahtena vuotena? Ääripäiden mukaan Jackson ei saanut mitään aikaan terveydellisten ja/tai päihdeongelmien takia tai hänen ei kannattanut haaskata parhaita biisejään projektiin, joka levy-yhtiöriidan takia oli tuomittu epäonnistumaan. Tuottaja Rodney Jerkins väitti Cut-lehdessä: ”There’s a good album’s worth of material that could blow your mind.”
Ymmärrettävästi Jackson ei antanut näitä mielenposauttajia Invincibleä seuranneiden kokoelmien sopimusteknisiksi ”uusiksi” biiseiksi. (Harva tuntuu tietävän sitäkään, ovatko nuo äänitykset Sonyn vai Jacksonin maksamia ja määräysvallan alaisia.) The Ultimate Collectionin demot kuitenkin paljastavat, että ainakin levyn ajoittain kovin vetelään balladiosastoon oli työn alla vahvempaakin tavaraa. Kuten Walter Afanasieffin ja Robin Thicken upea sävellys Fall Again, joka sittemmin päätyi Maid in Manhattan -soundtrackille syystäkin tuntemattomaksi jääneen Glenn Lewisin esittämänä.
Boksin helmi on silti yksinkertainen, luonteva, pakoton ja lähes nenäkkään hyväntuulinen The Way You Love Me. Tekstin minä on päästänyt irti peloistaan ja rypee rakkaudessa. ”I love the way that you’re holding me” -lause saa täydennyksen taustakuorolta: ”It doesn’t matter how you’re holding me.” Jacksonin laulu on myös rennon vapautunutta ja stemmat virtaviivaisia.
Melodia leikittelee sävellajeilla jo alkuvaiheissaan, ja seassa on yksi kunnon euroviisumodulaatio. Suorastaan hillittömäksi tunnelma kehittyy lopun uu-uu-osuudessa, kun sävellajia nostetaan lyhyessä ajassa neljä kertaa, viimeinen vielä edellisiä nopeammin. Sinne ylös biisi jää huhuilemaan ja lallattelemaan, kunnes haipuu pois. Aika veikeää.
Invincible-albumin syntyyn liittyy laaja kirjo uskomuksia. Vuoden 2001 alussa levyn tekoon osallistuneen Pro Tools -velho Stuart Brawleyn mukaan albumin 16 biisistä 14 tehtiin alusta loppuun sen puolen vuoden aikana, kun hän oli mukana. Mitä sitten tapahtui edeltäneinä kahtena vuotena? Ääripäiden mukaan Jackson ei saanut mitään aikaan terveydellisten ja/tai päihdeongelmien takia tai hänen ei kannattanut haaskata parhaita biisejään projektiin, joka levy-yhtiöriidan takia oli tuomittu epäonnistumaan. Tuottaja Rodney Jerkins väitti Cut-lehdessä: ”There’s a good album’s worth of material that could blow your mind.”
Ymmärrettävästi Jackson ei antanut näitä mielenposauttajia Invincibleä seuranneiden kokoelmien sopimusteknisiksi ”uusiksi” biiseiksi. (Harva tuntuu tietävän sitäkään, ovatko nuo äänitykset Sonyn vai Jacksonin maksamia ja määräysvallan alaisia.) The Ultimate Collectionin demot kuitenkin paljastavat, että ainakin levyn ajoittain kovin vetelään balladiosastoon oli työn alla vahvempaakin tavaraa. Kuten Walter Afanasieffin ja Robin Thicken upea sävellys Fall Again, joka sittemmin päätyi Maid in Manhattan -soundtrackille syystäkin tuntemattomaksi jääneen Glenn Lewisin esittämänä.
Boksin helmi on silti yksinkertainen, luonteva, pakoton ja lähes nenäkkään hyväntuulinen The Way You Love Me. Tekstin minä on päästänyt irti peloistaan ja rypee rakkaudessa. ”I love the way that you’re holding me” -lause saa täydennyksen taustakuorolta: ”It doesn’t matter how you’re holding me.” Jacksonin laulu on myös rennon vapautunutta ja stemmat virtaviivaisia.
Melodia leikittelee sävellajeilla jo alkuvaiheissaan, ja seassa on yksi kunnon euroviisumodulaatio. Suorastaan hillittömäksi tunnelma kehittyy lopun uu-uu-osuudessa, kun sävellajia nostetaan lyhyessä ajassa neljä kertaa, viimeinen vielä edellisiä nopeammin. Sinne ylös biisi jää huhuilemaan ja lallattelemaan, kunnes haipuu pois. Aika veikeää.
maanantaina, huhtikuuta 07, 2008
58) Beat It (1982
| Michael Jackson |
Michael Jacksonin ensimmäisestä rockhitistä on kaksi syntytarinaa. Quincy Jonesin mukaan Jackson kirjoitti sen hänen sanottuaan, että Thriller tarvitsee jotain The Knackin My Sharonan tapaista rocksoundia. Toisessa versiossa Jackson oli kirjoittanut Beat Itin jo aiemmin, mutta rohkaistui esittelemään sen vasta Jonesin pyynnön jälkeen. Kannattanee uskoa jälkimmäistä, sillä Beat It ei juurikaan kuulosta My Sharonalta.
Tuloksena oli yksi pophistoriaan eniten vaikuttaneista biiseistä, joka toi mustan musiikin MTV:lle ja rockradioasemille ja uudisti ajattelun siitä, miten tehdään menestysalbumeita – lähestymällä eri biiseillä eri kohderyhmiä. Sen crossover-suosio innoitti muitakin r&b-tähtiä varsin onnistuneisiin rockhenkisiin vetäisyihin (mm. Cameon Word Up, Janetin Black Cat ja En Voguen Free Your Mind). Toki r&b-artistit olivat ennenkin laulaneet rockia: Donna Summerin Hot Stuff (1979) oli jättihitti, vaikka ei kelvannut rockradioille.
Mutta Donnalla ei ollutkaan kitaran varressa Eddie Van Haleniä ja Steve Lukatheria eikä videossa aitoja jengipahiksia. Beat It veti menestyksen suhteen kaikista oikeista naruista – ainoana tulkinnanvarana ehkä sankaruutta kyseenalaistava teksti. Biisi säilytti myös sopivan annoksen tanssittavuutta ja mustaa sensibiliteettiä, tyylien törmäys ei vaatinut uhreja eikä suuremmin poikinut ”tiedä poika paikkasi” -reaktioita.
Jos kaikki ylläoleva vaikuttaisi tämän listan järjestyskriteereihin, Beat It olisi tietysti paljon korkeammalla. Sen tulosvastuullisuudessa ei kuitenkaan ole mitään minua erityisesti sykähdyttävää. Rytmi käynnistyy ärsyttävästi takellellen, ja Jacksonin rocktulkinta on vielä aika raakilemaista. Eddie Van Haleniin voisi soveltaa vanhaa kiinalaista sananlaskua: elämä on liian lyhyt kitarasooloihin.
Kertosäe on kyllä stemmoineen erittäin vetävä ja saa lisää voimaa loppupuolen toistosta. Sen lauseesta ”it doesn’t matter who’s wrong or right, just beat it” voisi vetää loogisiä linkkejä Jacksonin useisiin elämänvaiheisiin, vaikka monet Thriller-kautta ihastelevat ja samaan hengenvetoon miehen ”alamäkeä” kauhistelevat eivät onnistukaan niitä näkemään.
Michael Jacksonin ensimmäisestä rockhitistä on kaksi syntytarinaa. Quincy Jonesin mukaan Jackson kirjoitti sen hänen sanottuaan, että Thriller tarvitsee jotain The Knackin My Sharonan tapaista rocksoundia. Toisessa versiossa Jackson oli kirjoittanut Beat Itin jo aiemmin, mutta rohkaistui esittelemään sen vasta Jonesin pyynnön jälkeen. Kannattanee uskoa jälkimmäistä, sillä Beat It ei juurikaan kuulosta My Sharonalta.
Tuloksena oli yksi pophistoriaan eniten vaikuttaneista biiseistä, joka toi mustan musiikin MTV:lle ja rockradioasemille ja uudisti ajattelun siitä, miten tehdään menestysalbumeita – lähestymällä eri biiseillä eri kohderyhmiä. Sen crossover-suosio innoitti muitakin r&b-tähtiä varsin onnistuneisiin rockhenkisiin vetäisyihin (mm. Cameon Word Up, Janetin Black Cat ja En Voguen Free Your Mind). Toki r&b-artistit olivat ennenkin laulaneet rockia: Donna Summerin Hot Stuff (1979) oli jättihitti, vaikka ei kelvannut rockradioille.
Mutta Donnalla ei ollutkaan kitaran varressa Eddie Van Haleniä ja Steve Lukatheria eikä videossa aitoja jengipahiksia. Beat It veti menestyksen suhteen kaikista oikeista naruista – ainoana tulkinnanvarana ehkä sankaruutta kyseenalaistava teksti. Biisi säilytti myös sopivan annoksen tanssittavuutta ja mustaa sensibiliteettiä, tyylien törmäys ei vaatinut uhreja eikä suuremmin poikinut ”tiedä poika paikkasi” -reaktioita.
Jos kaikki ylläoleva vaikuttaisi tämän listan järjestyskriteereihin, Beat It olisi tietysti paljon korkeammalla. Sen tulosvastuullisuudessa ei kuitenkaan ole mitään minua erityisesti sykähdyttävää. Rytmi käynnistyy ärsyttävästi takellellen, ja Jacksonin rocktulkinta on vielä aika raakilemaista. Eddie Van Haleniin voisi soveltaa vanhaa kiinalaista sananlaskua: elämä on liian lyhyt kitarasooloihin.
Kertosäe on kyllä stemmoineen erittäin vetävä ja saa lisää voimaa loppupuolen toistosta. Sen lauseesta ”it doesn’t matter who’s wrong or right, just beat it” voisi vetää loogisiä linkkejä Jacksonin useisiin elämänvaiheisiin, vaikka monet Thriller-kautta ihastelevat ja samaan hengenvetoon miehen ”alamäkeä” kauhistelevat eivät onnistukaan niitä näkemään.
perjantaina, huhtikuuta 04, 2008
59) Music’s Takin’ Over (1977
60) Music and Me (1973
| Gene McFadden | John Whitehead | Victor Carstarphen |
| Jerry Marcellino | Mel Larson | Don Fenceton | Mike Cannon |
Michael Jackson ei ole koskaan julkaissut kirjoittamaansa kappaletta, jossa hän kertoisi suhteestaan musiikkiin – ehkä siksi, että muut ehtivät hyvissä ajoin tehdä sen hänen puolestaan. Music and Me ja Music’s Takin’ Over piirtävät yhdessä kokonaiskuvan siitä valkoisen ja mustan musan maailmasta, jossa Jacksonit saivat alku-urallaan tasapainoilla.
Vaikka Motown julistautui nuoren Amerikan ääneksi yli värirajojen, yhtiössä oltiin hyvin tietoisia popmusiikin ”mustuudesta” ja ”valkoisuudesta”. Kärjistettynä valkoisuus tarkoitti melodisuutta, maltillista rytminkäyttöä, viuluja, harppua ja akustista kitaraa. Mustuus toi mukanaan basson, torvet ja sykkeen. Vaikka yleisöt sekoittuivat, tietoisuus näistä eroista säilyi – nuoriso vain suhtautui niihin eri tavalla kuin vanhempansa.
Music and Me ja Music’s Takin’ Over edustavat ääripäitä paitsi musiikillisesti myös teksteiltään – jopa nimiltään. Ensinmainittu korostaa musiikin merkitystä ystävänä ja tukipylväänä, toisessa se näyttäytyy myös villitsijänä ellei peräti riivaajana. ”Music is a power people depend on every day, they make their decisions by the records they play.”
Music and Me on sanomansa mukaisesti erittäin harmoninen, tyylipuhdas, harras, jopa symmetrinen biisi – se alkaa ja päättyy akustisen kitaran näppäilyllä. James Anthony Carmichaelin orkesterisovitus on aika kliseinen, mutta muitakin puhaltimia on uskallettu käyttää kuin ”valkoista” huilua. ”We’ve been together for such a long time” 14-vuotiaan laulamana saattaa hymähdyttää jotakuta, mutta Michael Jackson tuskin enää tuolloinkaan muisti paljon musiikkiuraa edeltäneestä elämästään. Käsitys ajan pituudestahan muuttuu ihmisen vanhetessa.
Goin’ Places -albumin avaavan Music’s Takin’ Overin intro on yksi Jacksonin uran parhaista levynaloituksista, ja vaikka sen kaikki lupaukset eivät tule lunastetuiksi, tarjolla on viipale erittäin toimivaa kevytfunkia. Vuosia albumin päätuottajien Gamble & Huffin kanssa yhteistyötä tehneet McFadden & Whitehead menestyivät myöhemmin Ain’t No Stoppin’ Us Now -discohitillä, ja nykyisin Jacksonin Mijac-firma omistaa heidän sävellystensä, muun muassa tämän biisin kustannusoikeudet.
| Jerry Marcellino | Mel Larson | Don Fenceton | Mike Cannon |
Michael Jackson ei ole koskaan julkaissut kirjoittamaansa kappaletta, jossa hän kertoisi suhteestaan musiikkiin – ehkä siksi, että muut ehtivät hyvissä ajoin tehdä sen hänen puolestaan. Music and Me ja Music’s Takin’ Over piirtävät yhdessä kokonaiskuvan siitä valkoisen ja mustan musan maailmasta, jossa Jacksonit saivat alku-urallaan tasapainoilla.
Vaikka Motown julistautui nuoren Amerikan ääneksi yli värirajojen, yhtiössä oltiin hyvin tietoisia popmusiikin ”mustuudesta” ja ”valkoisuudesta”. Kärjistettynä valkoisuus tarkoitti melodisuutta, maltillista rytminkäyttöä, viuluja, harppua ja akustista kitaraa. Mustuus toi mukanaan basson, torvet ja sykkeen. Vaikka yleisöt sekoittuivat, tietoisuus näistä eroista säilyi – nuoriso vain suhtautui niihin eri tavalla kuin vanhempansa.
Music and Me ja Music’s Takin’ Over edustavat ääripäitä paitsi musiikillisesti myös teksteiltään – jopa nimiltään. Ensinmainittu korostaa musiikin merkitystä ystävänä ja tukipylväänä, toisessa se näyttäytyy myös villitsijänä ellei peräti riivaajana. ”Music is a power people depend on every day, they make their decisions by the records they play.”
Music and Me on sanomansa mukaisesti erittäin harmoninen, tyylipuhdas, harras, jopa symmetrinen biisi – se alkaa ja päättyy akustisen kitaran näppäilyllä. James Anthony Carmichaelin orkesterisovitus on aika kliseinen, mutta muitakin puhaltimia on uskallettu käyttää kuin ”valkoista” huilua. ”We’ve been together for such a long time” 14-vuotiaan laulamana saattaa hymähdyttää jotakuta, mutta Michael Jackson tuskin enää tuolloinkaan muisti paljon musiikkiuraa edeltäneestä elämästään. Käsitys ajan pituudestahan muuttuu ihmisen vanhetessa.
Goin’ Places -albumin avaavan Music’s Takin’ Overin intro on yksi Jacksonin uran parhaista levynaloituksista, ja vaikka sen kaikki lupaukset eivät tule lunastetuiksi, tarjolla on viipale erittäin toimivaa kevytfunkia. Vuosia albumin päätuottajien Gamble & Huffin kanssa yhteistyötä tehneet McFadden & Whitehead menestyivät myöhemmin Ain’t No Stoppin’ Us Now -discohitillä, ja nykyisin Jacksonin Mijac-firma omistaa heidän sävellystensä, muun muassa tämän biisin kustannusoikeudet.
keskiviikkona, huhtikuuta 02, 2008
61) Scream (1995
| James Harris III | Terry Lewis | Michael Jackson | Janet Jackson |
Michael ja Janet Jacksonilta kärtettiin monta vuotta yhteislevyä, mutta Janet varoi viimeiseen asti sitä vaikutelmaa, että hän käyttäisi hyväkseen veljensä uniikkia asemaa. Vuonna 1995 vaikutelmaa tuskin tarvitsi enää pelätä, kun hänellä oli takanaan hittejä huokuneen Janet-albumin multimenestys ja veljellä skandaali, josta dramaattisimpien väittämien mukaan suurinkaan tähti ei voisi toipua.
Odotukset olivat moninaiset, ja luultavasti parasta Screamissä on se, kuinka vähän se vastasi odotuksia. Se ei kuulosta tähtiduetolta, ei perheidylliltä, ei jättihitiltä, ei maineenkohennusprojektilta eikä muistuta kummankaan artistin aiempaa tuotantoa. Jopa ennalta hekumoitu yhteistanssi karsittiin videosta lähes minimiin. The KLF -miesten miljoonan punnan polttaminenkin kalpenee tämän nihilismin rinnalla – enkä nyt tarkoita sitä, kuinka paljon rahaa paloi Screamin hienoon videoon.
Biisin kiukkua ja kaoottisuutta ei puettu kovin kuulija- tai radioystävälliseen asuun. Tuolloinen radiotulokas Kiss FM (nykyinen The Voice) pakkasi signaalinsa kulkemaan isdn-linjaa pitkin, jolloin Screamin särömörinätaajuudet menivät aivan puuroksi eikä sitä paljon viitsitty soittaakaan. Mutta kunnon äänentoistossa aggressiivinen äänimaisema kasvaa kiinnostavaksi – erityisplussa posahtavalle loppunostatukselle.
Jos sisarukset ovat rustanneet omat vuorosanansa, Janet kerää pisteet nasevuudesta: ”You peek in the shadow, come into the light / You tell me I’m wrong, then you better prove you’re right.” Hän myös marisi jälkikäteen oman lauluosuutensa hukkumista miksauksessa, mutta minkäs voit: Janetillä on hentoinen ääni ainakin Michaeliin verrattuna. Tuoreimmissa haastatteluissa hän onkin myöntänyt, että ollakseen laulaja hän laulaa erittäin vähän.
Michael ja Janet Jacksonilta kärtettiin monta vuotta yhteislevyä, mutta Janet varoi viimeiseen asti sitä vaikutelmaa, että hän käyttäisi hyväkseen veljensä uniikkia asemaa. Vuonna 1995 vaikutelmaa tuskin tarvitsi enää pelätä, kun hänellä oli takanaan hittejä huokuneen Janet-albumin multimenestys ja veljellä skandaali, josta dramaattisimpien väittämien mukaan suurinkaan tähti ei voisi toipua.
Odotukset olivat moninaiset, ja luultavasti parasta Screamissä on se, kuinka vähän se vastasi odotuksia. Se ei kuulosta tähtiduetolta, ei perheidylliltä, ei jättihitiltä, ei maineenkohennusprojektilta eikä muistuta kummankaan artistin aiempaa tuotantoa. Jopa ennalta hekumoitu yhteistanssi karsittiin videosta lähes minimiin. The KLF -miesten miljoonan punnan polttaminenkin kalpenee tämän nihilismin rinnalla – enkä nyt tarkoita sitä, kuinka paljon rahaa paloi Screamin hienoon videoon.
Biisin kiukkua ja kaoottisuutta ei puettu kovin kuulija- tai radioystävälliseen asuun. Tuolloinen radiotulokas Kiss FM (nykyinen The Voice) pakkasi signaalinsa kulkemaan isdn-linjaa pitkin, jolloin Screamin särömörinätaajuudet menivät aivan puuroksi eikä sitä paljon viitsitty soittaakaan. Mutta kunnon äänentoistossa aggressiivinen äänimaisema kasvaa kiinnostavaksi – erityisplussa posahtavalle loppunostatukselle.
Jos sisarukset ovat rustanneet omat vuorosanansa, Janet kerää pisteet nasevuudesta: ”You peek in the shadow, come into the light / You tell me I’m wrong, then you better prove you’re right.” Hän myös marisi jälkikäteen oman lauluosuutensa hukkumista miksauksessa, mutta minkäs voit: Janetillä on hentoinen ääni ainakin Michaeliin verrattuna. Tuoreimmissa haastatteluissa hän onkin myöntänyt, että ollakseen laulaja hän laulaa erittäin vähän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)