| Hal Davis | Donald Fletcher | Weldon Parks |
Michael Jacksonin fyysinen tähteys muutti muotoaan Dancing Machinen myötä. Kun viimeisetkin vauvarasvat olivat haihtuneet naamasta ja afro alkoi keikkua aikuisissa korkeuksissa, oli aika lanseerata maagisesti liikehtivä ihmeteini. Useissa tv-vierailuissa esitelty robottitanssi kohotti biisin niin suureksi hitiksi, että se julkaistiin uudestaan seuraavan albumin nimiraitana. Useat myöhemmät kokoelmat sisältävät tämän 40 sekuntia lyhyemmän remiksatun version – aidon originaalin tunnistaa intron äänitehosteista, muun muassa koneeseen kilahtavasta kolikosta.
Suomalais-ugrilaisella rytmitajulla Dancing Machineä tuskin edes hoksaa tanssibiisiksi, koska se rikkoo ja yhdistelee elementtejään niin riuskasti, että perussvengistä ei saa otetta. Puhaltimiin ja lauluosuuksiin on selvästi panostettu totuttua enemmän, ja rytmiryhmä jätetään kylmästi statisteiksi. Sovituksen kulmikkuus ja ”kuolleet” kohdat antavat biisille kuitenkin mieleenpainuvaa ilmettä, ja kyllä se flow lopulta löytyy kaikkien koukkujen takaa.
Michaelin laulussa on uutta äksyä auktoriteettia, ja veljesten nopeat ”Watch her get down, watch her get down” -toistot tuovat mieleen The Temptationsin ja muut tuon ajan varttuneemmat herraryhmät kärkevimmillään. Jermainen flegmaattinen soolopätkä tuntuu sen sijaan harhautuneen väärään biisiin. Vaikka Dancing Machine -nimi viittaa sinänsä myönteisesti erään naisen kykyyn herättää huomiota tanssiliikehdinnällään, niin eikö lause ”At the drop of a coin she comes alive” ole vähän liikaa? Eikö noihin aikoihin jo äänekkäästi paheksuttu naisen esineellistämistä?
perjantaina, toukokuuta 30, 2008
keskiviikkona, toukokuuta 28, 2008
34) Thriller (1982
| Rod Temperton |
Maailman myydyimmän levyn nimikappaleen kreditoiminen pelkästään Rod Tempertonille on aika antelias veto, sillä tiettävästi Michael Jackson ja Quincy Jones prosessoivat sitä vahvasti studiossa – Tempertonin jäljiltä sen nimikin oli Starlight. Mutta täydet pojot miehelle siitä, että hän raapusti kasaan Vincent Pricen kuuluisan puheosuuden taksimatkalla levytyssessioon. Eihän siitä mitään dostojevskia tullut, mutta se istuu hyvin muutenkin höttöisen ja kliseisen tekstin sekaan.
Vaikka 71-vuotias Price ehti vierailla samantyylisesti jo 1975 Alice Cooperin biisissä Welcome to My Nightmare, hänellä on ratkaiseva rooli Thrillerin viehätyksessä. Äijässä oli kiistatonta musikaalisuutta, koska sai parilla otolla lyriikan lomittumaan niin sulavasti rytmiin ja tehosteisiin. Kahden puhepätkän väliosa, jossa Jackson toistaa lausetta ”Gonna be there tonight”, on biisin ja koko albumin huippuhetkiä. Taitoluistelun yksi arvostelukriteeri on transitions, siirtymät elementistä toiseen, ja Thrillerille kuuluisi niistä kärkipisteet.
Tuosta syystä en ole järin innoissani kappaleen kanonisoidusta videosta, jossa moni hieno siirtymä on rikottu ja bridge-säkeistö jätetty kokonaan pois – vaikka siinä on tekstin ainoa säväyttävä virke ”There’s no escaping the jaws of the alien this time, they’re open wide, this is the end of your life”. Zombietanssikohtauksen taustalle venytetty perusbiitti ei myöskään anna edustavinta kuvaa laulun musiikillisista ansioista. Kiehtovan kysymyksen video sentään virittää: miksi ihmiset olivat niin innoissaan tästä muodonmuutoksesta, mutta niin närkästyneitä sitä seuranneista?
Mutta alkuperäisessä albumiversiossa Quincy Jones on maineensa veroinen – siinä efektit ovat koko ajan osa musiikkia, ja palasista syntyy tuotannollisesti suurenmoista viihdettä. Vincent Pricen kolkosti hersyvä loppunauru napauttaa pisteen i:n päälle ennen kuin alussa naristen avautunut ovi lävähtää kiinni.
Maailman myydyimmän levyn nimikappaleen kreditoiminen pelkästään Rod Tempertonille on aika antelias veto, sillä tiettävästi Michael Jackson ja Quincy Jones prosessoivat sitä vahvasti studiossa – Tempertonin jäljiltä sen nimikin oli Starlight. Mutta täydet pojot miehelle siitä, että hän raapusti kasaan Vincent Pricen kuuluisan puheosuuden taksimatkalla levytyssessioon. Eihän siitä mitään dostojevskia tullut, mutta se istuu hyvin muutenkin höttöisen ja kliseisen tekstin sekaan.
Vaikka 71-vuotias Price ehti vierailla samantyylisesti jo 1975 Alice Cooperin biisissä Welcome to My Nightmare, hänellä on ratkaiseva rooli Thrillerin viehätyksessä. Äijässä oli kiistatonta musikaalisuutta, koska sai parilla otolla lyriikan lomittumaan niin sulavasti rytmiin ja tehosteisiin. Kahden puhepätkän väliosa, jossa Jackson toistaa lausetta ”Gonna be there tonight”, on biisin ja koko albumin huippuhetkiä. Taitoluistelun yksi arvostelukriteeri on transitions, siirtymät elementistä toiseen, ja Thrillerille kuuluisi niistä kärkipisteet.
Tuosta syystä en ole järin innoissani kappaleen kanonisoidusta videosta, jossa moni hieno siirtymä on rikottu ja bridge-säkeistö jätetty kokonaan pois – vaikka siinä on tekstin ainoa säväyttävä virke ”There’s no escaping the jaws of the alien this time, they’re open wide, this is the end of your life”. Zombietanssikohtauksen taustalle venytetty perusbiitti ei myöskään anna edustavinta kuvaa laulun musiikillisista ansioista. Kiehtovan kysymyksen video sentään virittää: miksi ihmiset olivat niin innoissaan tästä muodonmuutoksesta, mutta niin närkästyneitä sitä seuranneista?
Mutta alkuperäisessä albumiversiossa Quincy Jones on maineensa veroinen – siinä efektit ovat koko ajan osa musiikkia, ja palasista syntyy tuotannollisesti suurenmoista viihdettä. Vincent Pricen kolkosti hersyvä loppunauru napauttaa pisteen i:n päälle ennen kuin alussa naristen avautunut ovi lävähtää kiinni.
maanantaina, toukokuuta 26, 2008
35) Earth Song (1995
| Michael Jackson |
Michael Jacksonin kappaleita ei voi laittaa paremmuusjärjestykseen kuin täysin omakohtaisin perustein, ja yksi syy tälle on Earth Song. Otetaan mikä tahansa ”objektiivinen” laadun tai substanssin mittari, niin Earth Song poksauttaa sen jommastakummasta päästä rikki. Estetiikan ja hyvän maun suureilla ja määreillä se pyyhkii lattiaa. Earth Song on kuin kvanttiteoria: sen olemassaoloa ei voi täysin ymmärtää eikä sivuuttaa, joten se on vain hyväksyttävä tai oltava hyväksymättä.
Pidän Earth Songia sävellyksellisenä ja tuotannollisena merkkiteoksena. Se on rakenteeltaan sinfonia, jossa riittää rooleja sekä puu- ja vaskipuhaltimille että jousille ja moniäänikuorolle. Siinä on myös käsittämättömästi yhtä aikaa tilaa herkille detaljeille ja yliampuvalle paatokselle. Siirappiähkyä ehkäistään karskilla rockbassolla, ja biisin kaikenkattava ylenpalttisuus huomioiden on varsin rohkea ratkaisu, että kertosäkeet koostuvat pelkästään äänteistä aaaaa ja uuuuu. Änkyröidenkin on syytä tunnustaa, että Earth Song on ainoalaatuinen vision ja energian liitto.
Ihan samaa polyfonista neroutta ei tihku tekstistä, jonka maailmantuska kuulostaa lapselliselta ja jopa tekopyhältä – esittäjän tapaa lennellä Euroopan-kiertueellaan Pariisista yksityiskoneella keikkapaikalle ja takaisin kun ei voi järin ekologiseksi nimittää. Mutta siinä on varteenotettava näkökulma. Liian useinhan puhutaan maapallon tuhoutumisesta, kun tarkoitetaan jotain muuta eli ihmisen elinolosuhteiden tuhoutumista. Earth Song katsoo laajemmin maapallon ja ihmisen suhdetta. Kumpi niistä oikeasti kykenee tuhoamaan toisen?
Teema näkyy myös laulun visuaalisissa ylöspanoissa. Videossa tuhon keskellä elävät kolmen eri maanosan ihmisryhmät ja Jackson manaavat/rukoilevat planeetastaan esiin uusia voimia, ja parissa palkintogaalassa nähdyssä lavaesityksessä Jackson esitti likaisista rääsyistään puhdistuvaa ja asukkaitaan hellivää maapalloa. Brit Awardsiin osallistuneen pop-”älymystön” käsityskyvylle tämä vertauskuvallisuus oli tunnetusti aivan liikaa, ja History-kiertueella sen korvasikin korni panssarivaunudraama. Korni, mutta edelleen vilpitön.
Michael Jacksonin kappaleita ei voi laittaa paremmuusjärjestykseen kuin täysin omakohtaisin perustein, ja yksi syy tälle on Earth Song. Otetaan mikä tahansa ”objektiivinen” laadun tai substanssin mittari, niin Earth Song poksauttaa sen jommastakummasta päästä rikki. Estetiikan ja hyvän maun suureilla ja määreillä se pyyhkii lattiaa. Earth Song on kuin kvanttiteoria: sen olemassaoloa ei voi täysin ymmärtää eikä sivuuttaa, joten se on vain hyväksyttävä tai oltava hyväksymättä.
Pidän Earth Songia sävellyksellisenä ja tuotannollisena merkkiteoksena. Se on rakenteeltaan sinfonia, jossa riittää rooleja sekä puu- ja vaskipuhaltimille että jousille ja moniäänikuorolle. Siinä on myös käsittämättömästi yhtä aikaa tilaa herkille detaljeille ja yliampuvalle paatokselle. Siirappiähkyä ehkäistään karskilla rockbassolla, ja biisin kaikenkattava ylenpalttisuus huomioiden on varsin rohkea ratkaisu, että kertosäkeet koostuvat pelkästään äänteistä aaaaa ja uuuuu. Änkyröidenkin on syytä tunnustaa, että Earth Song on ainoalaatuinen vision ja energian liitto.
Ihan samaa polyfonista neroutta ei tihku tekstistä, jonka maailmantuska kuulostaa lapselliselta ja jopa tekopyhältä – esittäjän tapaa lennellä Euroopan-kiertueellaan Pariisista yksityiskoneella keikkapaikalle ja takaisin kun ei voi järin ekologiseksi nimittää. Mutta siinä on varteenotettava näkökulma. Liian useinhan puhutaan maapallon tuhoutumisesta, kun tarkoitetaan jotain muuta eli ihmisen elinolosuhteiden tuhoutumista. Earth Song katsoo laajemmin maapallon ja ihmisen suhdetta. Kumpi niistä oikeasti kykenee tuhoamaan toisen?
Teema näkyy myös laulun visuaalisissa ylöspanoissa. Videossa tuhon keskellä elävät kolmen eri maanosan ihmisryhmät ja Jackson manaavat/rukoilevat planeetastaan esiin uusia voimia, ja parissa palkintogaalassa nähdyssä lavaesityksessä Jackson esitti likaisista rääsyistään puhdistuvaa ja asukkaitaan hellivää maapalloa. Brit Awardsiin osallistuneen pop-”älymystön” käsityskyvylle tämä vertauskuvallisuus oli tunnetusti aivan liikaa, ja History-kiertueella sen korvasikin korni panssarivaunudraama. Korni, mutta edelleen vilpitön.
lauantaina, toukokuuta 24, 2008
36) Everybody (1980
| Michael Jackson | Tito Jackson | Mike McKinney |
Osittain päällekkäin tehdyillä albumeilla Off the Wall ja Triumph on soolo- ja bändistatusten lisäksi selvä linjallinen ero. Triumph on mahtipontisempi, sanomallisempi ja kenties ristiriitaisesti enemmän tuonaikaisen Michaelin näköinen. Yksi esitys tosin tuntuu lipsahtaneen väärään kokonaisuuteen: Triumphin neljäs raita Everybody myötäilee Off the Wallilla huippuunsa hiottua tanssieskapismia iskulauseineen kaikkineen: ”Everybody, get down on the floor.”
Siinä on kuitenkin surullisempi pohjavire – tanssi ei pelkästään irrota arjesta, vaan tuo lohtua ja voimaa. Erityisen vetoava on kertosäkeeseen johdattava falsettiluikautus ”Heyyy, I’ve done my time and I have paid the price”. Biisissä on toinenkin kuningaskoukku, introna ja kertsien päätteeksi kajahtava neljän majesteettisen törähdyksen torvikuvio. Vaikka Michaelin sävellyskumppaneina on kitaristi ja basisti, kummankaan instrumentti ei pääse hallitsevaan asemaan.
Everybody tarjoaa konkreettisen mahdollisuuden vertailla kahden eri tiimin tuotantojälkeä, koska vain laulaja, puhaltimet ja koskettimet ovat samoja kuin Off the Wallilla. Soundillisesti tosin ei olla samalla viivalla: Triumphista suollettiin cd-painos alkuaikojen liukuhihnamentaliteetilla eikä sitä ole koskaan remasteroitu, joten äänen kirkkaudessa ja dynamiikassa on toivomisen varaa. Michaelin lauluosuus on hiukan varautunut ja Quincy Jones luultavasti olisi lietsonut siihen lisää latausta, mutta albumilta löytyy myös taatusti riittävän latautuneita vetäisyjä – tämä tehtiin nyt näin.
Osittain päällekkäin tehdyillä albumeilla Off the Wall ja Triumph on soolo- ja bändistatusten lisäksi selvä linjallinen ero. Triumph on mahtipontisempi, sanomallisempi ja kenties ristiriitaisesti enemmän tuonaikaisen Michaelin näköinen. Yksi esitys tosin tuntuu lipsahtaneen väärään kokonaisuuteen: Triumphin neljäs raita Everybody myötäilee Off the Wallilla huippuunsa hiottua tanssieskapismia iskulauseineen kaikkineen: ”Everybody, get down on the floor.”
Siinä on kuitenkin surullisempi pohjavire – tanssi ei pelkästään irrota arjesta, vaan tuo lohtua ja voimaa. Erityisen vetoava on kertosäkeeseen johdattava falsettiluikautus ”Heyyy, I’ve done my time and I have paid the price”. Biisissä on toinenkin kuningaskoukku, introna ja kertsien päätteeksi kajahtava neljän majesteettisen törähdyksen torvikuvio. Vaikka Michaelin sävellyskumppaneina on kitaristi ja basisti, kummankaan instrumentti ei pääse hallitsevaan asemaan.
Everybody tarjoaa konkreettisen mahdollisuuden vertailla kahden eri tiimin tuotantojälkeä, koska vain laulaja, puhaltimet ja koskettimet ovat samoja kuin Off the Wallilla. Soundillisesti tosin ei olla samalla viivalla: Triumphista suollettiin cd-painos alkuaikojen liukuhihnamentaliteetilla eikä sitä ole koskaan remasteroitu, joten äänen kirkkaudessa ja dynamiikassa on toivomisen varaa. Michaelin lauluosuus on hiukan varautunut ja Quincy Jones luultavasti olisi lietsonut siihen lisää latausta, mutta albumilta löytyy myös taatusti riittävän latautuneita vetäisyjä – tämä tehtiin nyt näin.
torstaina, toukokuuta 22, 2008
37) Butterflies (2001
| Andre Harris | Marsha Ambrosius |
Invincible-albumin hienostunein neo soul -raita alkaa hiukan kangerrellen: kolhot rummuniskut ja Jacksonin fraseeraus väistelevät toisiaan opetellun oloisesti, ja tuntuu että elementit olisivat saaneet muhia ja tekeytyä keskenään pitempään ennen levyttämistä. Ne kuitenkin löytävät toisensa ennen pitkää ja tarjoavat kirkkaan välähdyksen siitä, mitä ihmeellistä koko levystä olisi paremmin fokusoituna voinut kasvaa.
Biisin kirjoittajista Andre Harris hoitaa puhaltimia lukuunottamatta koko orkestraation ja Marsha Ambrosius laulaa taustoja. Sen auvoisuus syntyy upeista, hitaasti nousevista kertosäkeen, väliosan ja torvikuvioiden melodioista, ja rytmipuoleltakin paljastuu kelpo vivahteita. Butterflies tuotiin jokseenkin sellaisenaan Jacksonin laulettavaksi – alkuperäinen Ambrosiuksen laulama demo julkaistiin sittemmin hänen Floetry-yhtyeensä albumin bonusraitana, ja erot ovat vähäiset.
Mutta muuta eroa ei tarvitakaan kuin Jacksonin laulusuoritus, jossa riittää yllätyksiä. Hän ei ole koskaan muulloin yhdistänyt perusääntä ja falsettia tällä tavoin, ja etenkin loppupuolen ad libit onnistuvat komeasti riskinotossaan – ääni lepattaa kuin ne perhoset, joita jo pelkkä ihastuksen ohikävely tuo hänen vatsaansa. Vaikka teksti sopii sekä miehen että naisen laulettavaksi, Jacksonin avoimen haavoittuvainen tulkinta nostaa sen uudelle tasolle.
Invincible-albumin hienostunein neo soul -raita alkaa hiukan kangerrellen: kolhot rummuniskut ja Jacksonin fraseeraus väistelevät toisiaan opetellun oloisesti, ja tuntuu että elementit olisivat saaneet muhia ja tekeytyä keskenään pitempään ennen levyttämistä. Ne kuitenkin löytävät toisensa ennen pitkää ja tarjoavat kirkkaan välähdyksen siitä, mitä ihmeellistä koko levystä olisi paremmin fokusoituna voinut kasvaa.
Biisin kirjoittajista Andre Harris hoitaa puhaltimia lukuunottamatta koko orkestraation ja Marsha Ambrosius laulaa taustoja. Sen auvoisuus syntyy upeista, hitaasti nousevista kertosäkeen, väliosan ja torvikuvioiden melodioista, ja rytmipuoleltakin paljastuu kelpo vivahteita. Butterflies tuotiin jokseenkin sellaisenaan Jacksonin laulettavaksi – alkuperäinen Ambrosiuksen laulama demo julkaistiin sittemmin hänen Floetry-yhtyeensä albumin bonusraitana, ja erot ovat vähäiset.
Mutta muuta eroa ei tarvitakaan kuin Jacksonin laulusuoritus, jossa riittää yllätyksiä. Hän ei ole koskaan muulloin yhdistänyt perusääntä ja falsettia tällä tavoin, ja etenkin loppupuolen ad libit onnistuvat komeasti riskinotossaan – ääni lepattaa kuin ne perhoset, joita jo pelkkä ihastuksen ohikävely tuo hänen vatsaansa. Vaikka teksti sopii sekä miehen että naisen laulettavaksi, Jacksonin avoimen haavoittuvainen tulkinta nostaa sen uudelle tasolle.
tiistaina, toukokuuta 20, 2008
38) Enjoy Yourself (1976
| Kenneth Gamble | Leon Huff |
The Jacksonsin uusi levy-yhtiö Epic/CBS passitti veljekset kuuluisan phillysoul-soundin luojien Kenneth Gamblen ja Leon Huffin luo Philadelphiaan. Kun Motownilla oli totuttu siihen, että studiotyö loppuu viimeistään iltakymmeneltä, Sigma-studioilla soitettiin ja väännettiin namiskoita vaikka aamuun asti. The Sound of Philadelphia ja Jackson-brändi törmäsivät hedelmällisesti, sillä uusi lunki ote tuntui löytyvän lähes ensiyrittämällä.
Eka single Enjoy Yourself on rehvakas kahden kitaran avaama jamittelu, johon basso iskee hauskan irtonäpäytyksen pari tahtia ennen varsinaista mukaantuloaan. Torvet, kuorolaulut ja phillysoulille ominainen pehmeä kosketinsoundi sulautuvat kokonaisuuteen, ja Michaelin lisäksi myös Jackie Jackson vetäisee vankan soolo-osuuden: ”Hey there girl, I’ve been watching you, I can wipe away that frown.” Pojat siis kehottavat varautunutta tyttöä heittäytymään mukaan kemuihin.
Juuri kun alkaa epäilyttää, rakennettiinko biisi sittenkin vain parin koukuttavan riffin varaan, pesään lykätään pökköä uudenlaisilla vuorolauluilla, rumpubreikeillä ja ”you can do it, you can do it” -inttämillä. Tällä panostuksella virta piisaa mainiosti loppufeidaukseen asti. Enjoy Yourself toi Jacksoneille vihdoin ensimmäisen kultalevyn USA:n markkinoilta, koska edellinen yhtiö Motown ei ollut kattojärjestö RIAA:n jäsen eikä näin ollen mukana arvometallien jakosysteemeissä.
The Jacksonsin uusi levy-yhtiö Epic/CBS passitti veljekset kuuluisan phillysoul-soundin luojien Kenneth Gamblen ja Leon Huffin luo Philadelphiaan. Kun Motownilla oli totuttu siihen, että studiotyö loppuu viimeistään iltakymmeneltä, Sigma-studioilla soitettiin ja väännettiin namiskoita vaikka aamuun asti. The Sound of Philadelphia ja Jackson-brändi törmäsivät hedelmällisesti, sillä uusi lunki ote tuntui löytyvän lähes ensiyrittämällä.
Eka single Enjoy Yourself on rehvakas kahden kitaran avaama jamittelu, johon basso iskee hauskan irtonäpäytyksen pari tahtia ennen varsinaista mukaantuloaan. Torvet, kuorolaulut ja phillysoulille ominainen pehmeä kosketinsoundi sulautuvat kokonaisuuteen, ja Michaelin lisäksi myös Jackie Jackson vetäisee vankan soolo-osuuden: ”Hey there girl, I’ve been watching you, I can wipe away that frown.” Pojat siis kehottavat varautunutta tyttöä heittäytymään mukaan kemuihin.
Juuri kun alkaa epäilyttää, rakennettiinko biisi sittenkin vain parin koukuttavan riffin varaan, pesään lykätään pökköä uudenlaisilla vuorolauluilla, rumpubreikeillä ja ”you can do it, you can do it” -inttämillä. Tällä panostuksella virta piisaa mainiosti loppufeidaukseen asti. Enjoy Yourself toi Jacksoneille vihdoin ensimmäisen kultalevyn USA:n markkinoilta, koska edellinen yhtiö Motown ei ollut kattojärjestö RIAA:n jäsen eikä näin ollen mukana arvometallien jakosysteemeissä.
sunnuntaina, toukokuuta 18, 2008
39) Man in the Mirror (1987
| Siedah Garrett | Glen Ballard |
Vaikka Michael Jackson oli kaavailujensa mukaisesti levyttänyt albumin täydeltä itse kirjoittamaansa musiikkia, Bad-projektin loppuvaiheissa tuottaja Quincy Jones kyseli materiaalia myös muilta biisintekijöiltä. Hänen Quest-levymerkilleen sainattu tulokas Siedah Garrett ja jo Thrillerille sävellyksiään tarjonnut Glen Ballard kirjoittivat yhdessä henkevän kappaleen, joka sanomallaan täydensi olennaisesti muulta lyriikaltaan varsin tyhjänpäiväistä levyä.
On muuten aika yllättävää, että kaksi vuotta aiemman hyväntekeväisyyshitin We Are the Worldin toisena tekijänä Jackson ei rustannut Badille yhtään maailmanparannuslaulua. Tai ehkä hän rustasi, mutta Jonesia ei kiinnostanut mikään We Are the World osa 2. Onneksi Man in the Mirror ei ole sellainen; se ei syleile kuulijaansa hengiltä, vaan nostaa hänet harteilleen. Se ei pelasta henkiä hampaat irvessä, vaan innostaa muuttamaan suhtautumistaan asioihin. ”Who am I to be blind, pretending not to see their needs?”
Esillepano on bassoa ja lyöntejä myöten hyvin synteettinen, mutta sitä elävöitetään sormennapsauksilla ja lehmänkellolla. Päähuomio annetaan kuitenkin ihmisäänelle. Alussa Jacksonia tuetaan vain muutamalla ärhäkällä, imelyyttä torjuvalla nananaa-stemmalla, mutta biisin olemus muuttuu nokkelasti toisen kertosäkeen ”make that change” -lopetuksessa, kun sävellaji nousee ja lavan täyttää kunnon gospelkuoro. Viimeisen hurmoksellisen minuutin ajan estradia hallitsee taas Michael isännän ottein. En itsekään tiedä, kuinka myönteisiä arvolatauksia haluan sisällyttää tuohon hurmos-sanaan, mutta eittämättä kyseessä on yksi miehen uran intensiivisimmistä tulkinnoista.
Laulusovituksesta vastanneen Andrae Crouchin kuoro nousi Man in the Mirrorin myötä popmaailman kysytyimmäksi paatosmyllyksi – muun muassa Madonna pestasi sen Like a Prayer -hittinsä taakse. Mutta ainakin minulla oli väärä käsitys kuoron maallistumisesta osallistuessani kymmenisen vuotta sitten Puistobluesin yhteydessä järjestettyyn Crouchin kirkkokonserttiin. Sen harras fundamentalismi ei muistuttanut lainkaan Blues Brothers -leffan gospelbailuja.
Vaikka Michael Jackson oli kaavailujensa mukaisesti levyttänyt albumin täydeltä itse kirjoittamaansa musiikkia, Bad-projektin loppuvaiheissa tuottaja Quincy Jones kyseli materiaalia myös muilta biisintekijöiltä. Hänen Quest-levymerkilleen sainattu tulokas Siedah Garrett ja jo Thrillerille sävellyksiään tarjonnut Glen Ballard kirjoittivat yhdessä henkevän kappaleen, joka sanomallaan täydensi olennaisesti muulta lyriikaltaan varsin tyhjänpäiväistä levyä.
On muuten aika yllättävää, että kaksi vuotta aiemman hyväntekeväisyyshitin We Are the Worldin toisena tekijänä Jackson ei rustannut Badille yhtään maailmanparannuslaulua. Tai ehkä hän rustasi, mutta Jonesia ei kiinnostanut mikään We Are the World osa 2. Onneksi Man in the Mirror ei ole sellainen; se ei syleile kuulijaansa hengiltä, vaan nostaa hänet harteilleen. Se ei pelasta henkiä hampaat irvessä, vaan innostaa muuttamaan suhtautumistaan asioihin. ”Who am I to be blind, pretending not to see their needs?”
Esillepano on bassoa ja lyöntejä myöten hyvin synteettinen, mutta sitä elävöitetään sormennapsauksilla ja lehmänkellolla. Päähuomio annetaan kuitenkin ihmisäänelle. Alussa Jacksonia tuetaan vain muutamalla ärhäkällä, imelyyttä torjuvalla nananaa-stemmalla, mutta biisin olemus muuttuu nokkelasti toisen kertosäkeen ”make that change” -lopetuksessa, kun sävellaji nousee ja lavan täyttää kunnon gospelkuoro. Viimeisen hurmoksellisen minuutin ajan estradia hallitsee taas Michael isännän ottein. En itsekään tiedä, kuinka myönteisiä arvolatauksia haluan sisällyttää tuohon hurmos-sanaan, mutta eittämättä kyseessä on yksi miehen uran intensiivisimmistä tulkinnoista.
Laulusovituksesta vastanneen Andrae Crouchin kuoro nousi Man in the Mirrorin myötä popmaailman kysytyimmäksi paatosmyllyksi – muun muassa Madonna pestasi sen Like a Prayer -hittinsä taakse. Mutta ainakin minulla oli väärä käsitys kuoron maallistumisesta osallistuessani kymmenisen vuotta sitten Puistobluesin yhteydessä järjestettyyn Crouchin kirkkokonserttiin. Sen harras fundamentalismi ei muistuttanut lainkaan Blues Brothers -leffan gospelbailuja.
perjantaina, toukokuuta 16, 2008
40) Ben (1972
| Walter Scharf | Don Black |
Muuttaessaan Detroitista Los Angelesiin Motown-yhtiö ilmoitti erääksi tavoitteekseen päästä paremmin elokuvabisneksen syrjään kiinni. Mitenkään mullistavasti tämä ei onnistunut, mutta yksi listaykkönen ja oscar-ehdokkuus saatiin Willard-kauhuleffan jatko-osan nimikappaleella. Lieneekö tuokaan diili ollut Motownin suhdetoiminnan ansiota, sillä Benin sanoittaja Don Black on kertonut varta vasten ehdottaneensa sen esittäjäksi Michael Jacksonia.
Eikä sopivampaa tulkitsijaa olisi löytynytkään laululle, jonka teemana elokuvan mukaisesti on pojan ja rotan ystävyys – Michaelillahan oli tuolloin Ray- ja Charles -nimiset lemmikkirotat. ”Most people would turn you away”, hän veisaa, ja biisissä vältellään torjuntareaktion pelossa suoraan kertomasta Benin olevan rotta. Sen sijaan siinä heijastuu, miksi lemmikkieläimen pitoa yleensä pidetään kasvattavana: ”I used to say I and me, now it’s us, now it’s we.” Virkkeen toistavat taustalaulajat ovat aikuisia miehiä, mutta jostain syystä tämä yhdistelmä ei särähdä ihmisten korvaan yhtä epäilyttävästi kuin aikuis-Michaelin ja lapsikuoron kimppalaulanta.
Benistä on tehty ylisöpöjä covereita, mutta Michaelin tulkinnassa herttaisuus ja niljakkuus yhdistyvät hienon twinpeaksmäisellä tavalla – itse elokuvahan oli lapsilta kielletty. Erityisen mestarillinen on seuraavaan säkeeseen venyvä say-sana lauseessa ”I don’t listen to a word they say”. The Jacksonsin Live-albumilla (1981) voi kuulla siitä varsin toisenlaisen sovituksen – vokalistin aikuistumisen lisäksi akustisen kitaran korvaa Randyn piano ja mieskuoron tilalla on huilusoolo! Tämä versio mahdutettiin oikeusteknisesti suotuisana myös vuoden 2003 Number Ones -kokoelman jenkkipainokseen.
Muuttaessaan Detroitista Los Angelesiin Motown-yhtiö ilmoitti erääksi tavoitteekseen päästä paremmin elokuvabisneksen syrjään kiinni. Mitenkään mullistavasti tämä ei onnistunut, mutta yksi listaykkönen ja oscar-ehdokkuus saatiin Willard-kauhuleffan jatko-osan nimikappaleella. Lieneekö tuokaan diili ollut Motownin suhdetoiminnan ansiota, sillä Benin sanoittaja Don Black on kertonut varta vasten ehdottaneensa sen esittäjäksi Michael Jacksonia.
Eikä sopivampaa tulkitsijaa olisi löytynytkään laululle, jonka teemana elokuvan mukaisesti on pojan ja rotan ystävyys – Michaelillahan oli tuolloin Ray- ja Charles -nimiset lemmikkirotat. ”Most people would turn you away”, hän veisaa, ja biisissä vältellään torjuntareaktion pelossa suoraan kertomasta Benin olevan rotta. Sen sijaan siinä heijastuu, miksi lemmikkieläimen pitoa yleensä pidetään kasvattavana: ”I used to say I and me, now it’s us, now it’s we.” Virkkeen toistavat taustalaulajat ovat aikuisia miehiä, mutta jostain syystä tämä yhdistelmä ei särähdä ihmisten korvaan yhtä epäilyttävästi kuin aikuis-Michaelin ja lapsikuoron kimppalaulanta.
Benistä on tehty ylisöpöjä covereita, mutta Michaelin tulkinnassa herttaisuus ja niljakkuus yhdistyvät hienon twinpeaksmäisellä tavalla – itse elokuvahan oli lapsilta kielletty. Erityisen mestarillinen on seuraavaan säkeeseen venyvä say-sana lauseessa ”I don’t listen to a word they say”. The Jacksonsin Live-albumilla (1981) voi kuulla siitä varsin toisenlaisen sovituksen – vokalistin aikuistumisen lisäksi akustisen kitaran korvaa Randyn piano ja mieskuoron tilalla on huilusoolo! Tämä versio mahdutettiin oikeusteknisesti suotuisana myös vuoden 2003 Number Ones -kokoelman jenkkipainokseen.
keskiviikkona, toukokuuta 14, 2008
41) Blame It on the Boogie (1978
| Michael Jackson | David Jackson | Elmar Krohn |
Kyllä, Michael Jacksonilla oli laulunteko- ja muusikkokumppanina veli nimeltä David. Nämä Michael & David tosin ovat valkoisia brittejä, jotka saivat biisinsä kaupaksi rapakon taakse Midemin musiikkimessuilla. Saatuaan tietää Blame It on the Boogien ilmestyvän uuden The Jacksons -albumin ensisinglenä britti-Michael julkaisi sen itsekin nimellä Mick Jackson, ja versiot olivat yhtä aikaa Englannin listan Top 20:ssä. Tästä Battle of the Boogie -tapauksesta kerrotaan muun muassa Robert Anwoodin kirjassa Kaikki jääkarhut ovat vasenkätisiä – ja 189 muuta kapakkafaktaa (Atena 2007).
Paremmissakin piireissä biisiä luullaan usein Jacksons-originaaliksi, koska Mick Jackson katosi pian popkartalta eikä hänen versiotaan kuule missään. Vaikka Jacksons teki siitä hyvin omankuuloisensa uudella bassokuviolla, tekstin pikkunokkela pirteily poikkeaa selvästi heidän tyylistään. Ja tuo bassokin saatiin istumaan vain introon ja väliosaan, kun tyypillisessä jenkki-Michaelin sävellyksessä se kulkee muuttumattomana alusta loppuun – James Brown -koulukunnan mukaisesti.
Yhtä kaikki Jacksons sovitti Blame It on the Boogiesta mitä oivallisimman bileet käyntiin -biisin: I just can’t control my feet! Riemukkaasti toimii myös loppuhehkuttelua edeltävä suvantokohta, jossa toistetaan vain avainsanoja sunshine, moonlight, good times, boogie. Pannaanpa muuten merkille, että Off the Wallilla ja Thrillerillä ylistystä kerännyt, Jerry Heyn johtama Seawind-puhallinryhmä soitti jo tällä vanhemmalla äänitteellä – se siis ei ollut Quincy Jonesin löytö tai rekrytointi.
Vaikka Mick Jackson onkin unohtunut, Blame It on the Boogien asema The Jacksons -tuotannossa korostuu häiritsevästi, koska siihen tehtiin yhä usein musiikkikanavilla näkyvä video. USA:ssahan biisi menestyi kehnosti verrattuna sitä seuranneeseen Shake Your Body -singleen, jota ostettiin huimat kaksi miljoonaa. Taas yksi näpäytys levy-yhtiölle, joka luvattuaan veljeksille täyden taiteellisen kontrollin oli valinnut johtosingleksi Destiny-albumin ainoan ulkopuolisen kappaleen.
Kyllä, Michael Jacksonilla oli laulunteko- ja muusikkokumppanina veli nimeltä David. Nämä Michael & David tosin ovat valkoisia brittejä, jotka saivat biisinsä kaupaksi rapakon taakse Midemin musiikkimessuilla. Saatuaan tietää Blame It on the Boogien ilmestyvän uuden The Jacksons -albumin ensisinglenä britti-Michael julkaisi sen itsekin nimellä Mick Jackson, ja versiot olivat yhtä aikaa Englannin listan Top 20:ssä. Tästä Battle of the Boogie -tapauksesta kerrotaan muun muassa Robert Anwoodin kirjassa Kaikki jääkarhut ovat vasenkätisiä – ja 189 muuta kapakkafaktaa (Atena 2007).
Paremmissakin piireissä biisiä luullaan usein Jacksons-originaaliksi, koska Mick Jackson katosi pian popkartalta eikä hänen versiotaan kuule missään. Vaikka Jacksons teki siitä hyvin omankuuloisensa uudella bassokuviolla, tekstin pikkunokkela pirteily poikkeaa selvästi heidän tyylistään. Ja tuo bassokin saatiin istumaan vain introon ja väliosaan, kun tyypillisessä jenkki-Michaelin sävellyksessä se kulkee muuttumattomana alusta loppuun – James Brown -koulukunnan mukaisesti.
Yhtä kaikki Jacksons sovitti Blame It on the Boogiesta mitä oivallisimman bileet käyntiin -biisin: I just can’t control my feet! Riemukkaasti toimii myös loppuhehkuttelua edeltävä suvantokohta, jossa toistetaan vain avainsanoja sunshine, moonlight, good times, boogie. Pannaanpa muuten merkille, että Off the Wallilla ja Thrillerillä ylistystä kerännyt, Jerry Heyn johtama Seawind-puhallinryhmä soitti jo tällä vanhemmalla äänitteellä – se siis ei ollut Quincy Jonesin löytö tai rekrytointi.
Vaikka Mick Jackson onkin unohtunut, Blame It on the Boogien asema The Jacksons -tuotannossa korostuu häiritsevästi, koska siihen tehtiin yhä usein musiikkikanavilla näkyvä video. USA:ssahan biisi menestyi kehnosti verrattuna sitä seuranneeseen Shake Your Body -singleen, jota ostettiin huimat kaksi miljoonaa. Taas yksi näpäytys levy-yhtiölle, joka luvattuaan veljeksille täyden taiteellisen kontrollin oli valinnut johtosingleksi Destiny-albumin ainoan ulkopuolisen kappaleen.
maanantaina, toukokuuta 12, 2008
42) Threatened (2001
| Michael Jackson | Rodney Jerkins | Fred Jerkins III | Lashawn Daniels |
On annettu ymmärtää, että kauhuteemasta ei saisi tehdä kuin yhden biisin per levytysura – ainakin Michael Jacksonin kohdalla kaikki variaatiot on pyritty mitätöimään pelkkinä Thrillerin elvytysyrityksinä. Mikä on sääli, koska Thriller on lyriikaltaan sangen tyhjä fantasia eikä edes Jacksonin itsensä kirjoittama. Ja kannattaisi huomioida, kuinka paljon se on vuorostaan velkaa kaksi vuotta aiemmalle Jacksons-raidalle Heartbreak Hotel.
Invincible-albumin päättävä Threatened kieltämättä kuulostaa jonkinlaiselta Thriller-päivitykseltä – tai pikemminkin pyrkimykseltä tehdä uusi soundtrack tarunhohtoiseen musiikkivideoon, jonka 50s-henkinen halpishorror-kekkalointi oli vähän eri paria 80s-tanssisoundin kanssa. Threatened on lähempänä sen tunnelmaa väräjävine urkuineen, kirkonkelloineen, hautakivien jyrinöineen ja kellontikityksineen. Biisi on täynnä pieniä ääniä löydettäväksi ja mietittäväksi, ja kertosäe jankkaa vain kahta nuottia kuin tehdäkseen tehosteille tilaa.
Hämmästyttävintä kuultavaa on silti muinaisen Twilight Zone (Hämärän rajamailla) -sarjan juontajan Rod Serlingin puhepätkien käyttö. Ei vain se, kuinka hyvin ne istuvat muuhun lyriikkaan (jopa Never-Neverland on mukana) vaan eritoten se, miten toimivan rap-osuuden Stuart Brawley askarteli niistä biisin keskelle loppusointuineen kaikkineen. Mahtanut olla melkoinen iltapuhde, vaikka en tiedäkään, minkälaisesta raakamateriaalista se on sommiteltu. Serling myös alustaa ja päättää kappaleen kuin se olisi yksi Twilight Zonen jakso.
Tuntuu, että Threatenedin pirullisuus ja kujeilevuus eivät tavoita kaikkia kuulijoita, eikä tekstin monimerkityksisyys varsinaisesti auta asiaa. Ihmiskuntahan on osoittanut mielikuvituksensa rajattomuuden siinä, kuinka monin tavoin Jacksonin oletetun persoonan ”uhkaavuuteen” voi ylireagoida. Lyriikan voi myös kuvitella konkreettiseksi viestiksi vaikkapa Sony-pomo Tommy Mottolalle tai silkaksi hupihöpinäksi, Hämärän rajamailla -viihteeksi. Musiikki tukee ja tuorestaa kaikkia tulkintavaihtoehtoja.
On annettu ymmärtää, että kauhuteemasta ei saisi tehdä kuin yhden biisin per levytysura – ainakin Michael Jacksonin kohdalla kaikki variaatiot on pyritty mitätöimään pelkkinä Thrillerin elvytysyrityksinä. Mikä on sääli, koska Thriller on lyriikaltaan sangen tyhjä fantasia eikä edes Jacksonin itsensä kirjoittama. Ja kannattaisi huomioida, kuinka paljon se on vuorostaan velkaa kaksi vuotta aiemmalle Jacksons-raidalle Heartbreak Hotel.
Invincible-albumin päättävä Threatened kieltämättä kuulostaa jonkinlaiselta Thriller-päivitykseltä – tai pikemminkin pyrkimykseltä tehdä uusi soundtrack tarunhohtoiseen musiikkivideoon, jonka 50s-henkinen halpishorror-kekkalointi oli vähän eri paria 80s-tanssisoundin kanssa. Threatened on lähempänä sen tunnelmaa väräjävine urkuineen, kirkonkelloineen, hautakivien jyrinöineen ja kellontikityksineen. Biisi on täynnä pieniä ääniä löydettäväksi ja mietittäväksi, ja kertosäe jankkaa vain kahta nuottia kuin tehdäkseen tehosteille tilaa.
Hämmästyttävintä kuultavaa on silti muinaisen Twilight Zone (Hämärän rajamailla) -sarjan juontajan Rod Serlingin puhepätkien käyttö. Ei vain se, kuinka hyvin ne istuvat muuhun lyriikkaan (jopa Never-Neverland on mukana) vaan eritoten se, miten toimivan rap-osuuden Stuart Brawley askarteli niistä biisin keskelle loppusointuineen kaikkineen. Mahtanut olla melkoinen iltapuhde, vaikka en tiedäkään, minkälaisesta raakamateriaalista se on sommiteltu. Serling myös alustaa ja päättää kappaleen kuin se olisi yksi Twilight Zonen jakso.
Tuntuu, että Threatenedin pirullisuus ja kujeilevuus eivät tavoita kaikkia kuulijoita, eikä tekstin monimerkityksisyys varsinaisesti auta asiaa. Ihmiskuntahan on osoittanut mielikuvituksensa rajattomuuden siinä, kuinka monin tavoin Jacksonin oletetun persoonan ”uhkaavuuteen” voi ylireagoida. Lyriikan voi myös kuvitella konkreettiseksi viestiksi vaikkapa Sony-pomo Tommy Mottolalle tai silkaksi hupihöpinäksi, Hämärän rajamailla -viihteeksi. Musiikki tukee ja tuorestaa kaikkia tulkintavaihtoehtoja.
lauantaina, toukokuuta 10, 2008
43) Burn This Disco Out (1979
| Rod Temperton |
Ei kannata kuvitella, että tämän listan sijaluvuista voisi suoraan ynnätä sen, mikä mielestäni on Michael Jacksonin paras tai huonoin albumi. On päivänselvää, että Off the Wall näyttää perinteisten kriitikkosilmälasien läpi vahvemmalta kokonaisuudelta suhteessa osasiinsa kuin myöhemmät äänitteet – sehän suorastaan teki tanssi-r&b:stä albumimusiikkia. Mutta yhtä selvää on se, että Jackson ei noudata tuota kriitikkoestetiikkaa koostaessaan levyjään. Uskon tällaisen biisikohtaisen arvioinnin myötäilevän paremmin hänen lähestymistapaansa.
Off the Wallin yhtenäisyyttä voi toisaalta pitää heikkoutenakin, sillä sen yksittäisistä raidoista on vaikea keksiä erillistä sanottavaa. Burn This Disco Out on oodi tanssin huumalle, mutta ei levyn ainoa sellainen. Kesytön groove, niin niin, mehevät arrit, joo joo. Omintakeisin elementti on alun kiperä torvifanfaari, jota olen kuullut käytettävän muun muassa tukholmalaisen DN Gala -yleisurheilukilpailun tunnelmannostattajana.
Juuri Jerry Heyn puhallinsovitukset tekevät tästä Off the Wall -kappaleen – Rod Tempertonin laulusovitukset nimittäin ovat niin Heatwavea kuin vain olla voivat. Kun Tempertonin kaikki kolme biisiehdotusta päätyivät Jacksonin levylle ja samaan aikaan Heatwavelta loppuivat hitit kuin seinään, pidän ilmeisenä, että ainakin pari Jacksonille tarjotuista sävellyksistä oli alkujaan tarkoitettu Tempertonin oman bändin seuraaviksi sinkuiksi. Hän jätti pian Heatwaven, mutta työsti sille jonkin aikaa materiaalia tärkeämmiltä asiakkailta ehtiessään.
Ei kannata kuvitella, että tämän listan sijaluvuista voisi suoraan ynnätä sen, mikä mielestäni on Michael Jacksonin paras tai huonoin albumi. On päivänselvää, että Off the Wall näyttää perinteisten kriitikkosilmälasien läpi vahvemmalta kokonaisuudelta suhteessa osasiinsa kuin myöhemmät äänitteet – sehän suorastaan teki tanssi-r&b:stä albumimusiikkia. Mutta yhtä selvää on se, että Jackson ei noudata tuota kriitikkoestetiikkaa koostaessaan levyjään. Uskon tällaisen biisikohtaisen arvioinnin myötäilevän paremmin hänen lähestymistapaansa.
Off the Wallin yhtenäisyyttä voi toisaalta pitää heikkoutenakin, sillä sen yksittäisistä raidoista on vaikea keksiä erillistä sanottavaa. Burn This Disco Out on oodi tanssin huumalle, mutta ei levyn ainoa sellainen. Kesytön groove, niin niin, mehevät arrit, joo joo. Omintakeisin elementti on alun kiperä torvifanfaari, jota olen kuullut käytettävän muun muassa tukholmalaisen DN Gala -yleisurheilukilpailun tunnelmannostattajana.
Juuri Jerry Heyn puhallinsovitukset tekevät tästä Off the Wall -kappaleen – Rod Tempertonin laulusovitukset nimittäin ovat niin Heatwavea kuin vain olla voivat. Kun Tempertonin kaikki kolme biisiehdotusta päätyivät Jacksonin levylle ja samaan aikaan Heatwavelta loppuivat hitit kuin seinään, pidän ilmeisenä, että ainakin pari Jacksonille tarjotuista sävellyksistä oli alkujaan tarkoitettu Tempertonin oman bändin seuraaviksi sinkuiksi. Hän jätti pian Heatwaven, mutta työsti sille jonkin aikaa materiaalia tärkeämmiltä asiakkailta ehtiessään.
torstaina, toukokuuta 08, 2008
44) Remember the Time (1991
| Michael Jackson | Teddy Riley | Bernard Belle |
Vaikka moni tekohengittää innokkaasti myyttiä Michael Jacksonin ja mustan Amerikan katkenneista väleistä, nuo välit ovat jopa hämmästyttävän läheiset. Toki jotkut hairahtuvat mukaan rodunhylkäämishypetykseen, mutta toiset ymmärtävät, että mustuus on jotain muuta kuin ihonväri. Harva valkoinen tulee ajatelleeksi, kuinka merkittävä oli esimerkiksi Remember the Timen video, jossa kerrankin kuvattiin mustia kuninkaallisina. Jet-lehden 2/92 kansiteksti kuului: ”Remember the time when Blacks were Kings and Queens”.
Sinänsä tuo video on vain yksi kuvitusvaihtoehto universaalille nuoruudenrakkauden muistelulle eikä kaikilta osin ihan toimivakaan: faarao Ramseksen ja kuningatar Nefertitin Egyptissä tuskin soiteltiin läpiyön puheluita. Simppeli teksti kuitenkin tukee biisin rakennetta, jossa Jackson uppoaa muistoihinsa yhä intensiivisemmin ja lopulta vain toistelee epäsäännöllisellä rytmillä ”Do you? Do you? Do you?”
Tuottaja Teddy Riley tunnettiin urbaania kone-r&b:tä ja hip hopia yhdistelevän new jack swingin eli swingbeatin edelläkävijänä, ja aina hupaisa Wikipedia nimittää Dangerousia maailman myydyimmäksi new jack swing -albumiksi, mikä on pikemminkin solvaus kuin tunnustus. Yhtenä levyn harvoista raidoista Remember the Timea voi jyrkkine iskuineen kuvailla swingbeat-vaikutteiseksi, mutta siinä on aivan toisenlaista kypsyyttä, sulavuutta ja suvereeniutta kuin tuon ajan pintamusassa, ja toisin kuin suurin osa tuon ajan pintamusasta se soi edelleen tiiviisti USA:n r&b-radioasemilla.
Vaikka moni tekohengittää innokkaasti myyttiä Michael Jacksonin ja mustan Amerikan katkenneista väleistä, nuo välit ovat jopa hämmästyttävän läheiset. Toki jotkut hairahtuvat mukaan rodunhylkäämishypetykseen, mutta toiset ymmärtävät, että mustuus on jotain muuta kuin ihonväri. Harva valkoinen tulee ajatelleeksi, kuinka merkittävä oli esimerkiksi Remember the Timen video, jossa kerrankin kuvattiin mustia kuninkaallisina. Jet-lehden 2/92 kansiteksti kuului: ”Remember the time when Blacks were Kings and Queens”.
Sinänsä tuo video on vain yksi kuvitusvaihtoehto universaalille nuoruudenrakkauden muistelulle eikä kaikilta osin ihan toimivakaan: faarao Ramseksen ja kuningatar Nefertitin Egyptissä tuskin soiteltiin läpiyön puheluita. Simppeli teksti kuitenkin tukee biisin rakennetta, jossa Jackson uppoaa muistoihinsa yhä intensiivisemmin ja lopulta vain toistelee epäsäännöllisellä rytmillä ”Do you? Do you? Do you?”
Tuottaja Teddy Riley tunnettiin urbaania kone-r&b:tä ja hip hopia yhdistelevän new jack swingin eli swingbeatin edelläkävijänä, ja aina hupaisa Wikipedia nimittää Dangerousia maailman myydyimmäksi new jack swing -albumiksi, mikä on pikemminkin solvaus kuin tunnustus. Yhtenä levyn harvoista raidoista Remember the Timea voi jyrkkine iskuineen kuvailla swingbeat-vaikutteiseksi, mutta siinä on aivan toisenlaista kypsyyttä, sulavuutta ja suvereeniutta kuin tuon ajan pintamusassa, ja toisin kuin suurin osa tuon ajan pintamusasta se soi edelleen tiiviisti USA:n r&b-radioasemilla.
tiistaina, toukokuuta 06, 2008
45) Get It Together (1973
| Berry Gordy | Hal Davis | Donald Fletcher | Jerry Marcellino | Mel Larson |
Vaikka Michaelin soololevyjen balladilinja puri yhä yleisöön, The Jackson 5 oli kolme vuotta ensihittinsä jälkeen tuuliajolla. Lapsibändi-imagoa oli turha enää soveltaa veljeksiin, joista vanhimmat olivat jo perheenperustajia ja nuorinkin salskeaksi hujahtanut teini. Jonkinlaisia menestyksiä tuli Looking Through the Windowsin tapaisilla viihdevetäisyillä, mutta yhtye kaipasi kipeästi identiteettiä ja oikeaa tapaa aikuistua.
Motown-pomo Berry Gordy tunnisti dilemman ja ryhtyi jopa itse nikkaroimaan biisejä Jacksoneille. Miksikö? Samaan aikaan toisaalla: Jermaine Jackson riiasi hänen Hazel-tytärtään ja järjesti vuoden 1973 lopulla mediamyönteiset megahäät. Tämä oli kätevä, vaikkakin turhan yleiseksi käynyt keino kiivetä levy-yhtiön hierarkiassa – Berry Gordy oli tuolloin paitsi Jermainen appiukko myös Diana Rossin lapsen isä ja Marvin Gayen lanko.
Uusi Jackson 5 lanseerattiin psykedeliasävyisellä ja – vihdoinkin – erittäin tanssittavalla funkraidalla Get It Together, jota vuoropuhelevat kitarat ja bassot, bongot ja torvet piiskaavat eteenpäin. Se muuntelee muutamaa parin lauseen teemaa ilman varsinaista säkeistö/kertosäejakoa, ja groove menee röyhkeästi radioystävällisyyden edelle. Niinpä Get It Together ei vielä ollut paluu korkeimmalle huipulle, vaan varoitus tulevasta.
Tekstissä ojennetaan huonoille teille eksynyttä tyttö(ystävä)ä tylyin sanakääntein: ”Get up off your high horse girl, think what you’re doin’, doin’.” Näihin aikoihin Michael uskalsi jo määrätä itse kuinka laulaa, ja haltuunotto on moitteeton ha!- ja au!-huudahduksineen, vaikka James Brown- ja Sly Stone -vaikutteet paistavatkin läpi. Myös Jermaine ja muut veljet kuulostavat poikkeuksellisen motivoituneilta.
Vaikka Michaelin soololevyjen balladilinja puri yhä yleisöön, The Jackson 5 oli kolme vuotta ensihittinsä jälkeen tuuliajolla. Lapsibändi-imagoa oli turha enää soveltaa veljeksiin, joista vanhimmat olivat jo perheenperustajia ja nuorinkin salskeaksi hujahtanut teini. Jonkinlaisia menestyksiä tuli Looking Through the Windowsin tapaisilla viihdevetäisyillä, mutta yhtye kaipasi kipeästi identiteettiä ja oikeaa tapaa aikuistua.
Motown-pomo Berry Gordy tunnisti dilemman ja ryhtyi jopa itse nikkaroimaan biisejä Jacksoneille. Miksikö? Samaan aikaan toisaalla: Jermaine Jackson riiasi hänen Hazel-tytärtään ja järjesti vuoden 1973 lopulla mediamyönteiset megahäät. Tämä oli kätevä, vaikkakin turhan yleiseksi käynyt keino kiivetä levy-yhtiön hierarkiassa – Berry Gordy oli tuolloin paitsi Jermainen appiukko myös Diana Rossin lapsen isä ja Marvin Gayen lanko.
Uusi Jackson 5 lanseerattiin psykedeliasävyisellä ja – vihdoinkin – erittäin tanssittavalla funkraidalla Get It Together, jota vuoropuhelevat kitarat ja bassot, bongot ja torvet piiskaavat eteenpäin. Se muuntelee muutamaa parin lauseen teemaa ilman varsinaista säkeistö/kertosäejakoa, ja groove menee röyhkeästi radioystävällisyyden edelle. Niinpä Get It Together ei vielä ollut paluu korkeimmalle huipulle, vaan varoitus tulevasta.
Tekstissä ojennetaan huonoille teille eksynyttä tyttö(ystävä)ä tylyin sanakääntein: ”Get up off your high horse girl, think what you’re doin’, doin’.” Näihin aikoihin Michael uskalsi jo määrätä itse kuinka laulaa, ja haltuunotto on moitteeton ha!- ja au!-huudahduksineen, vaikka James Brown- ja Sly Stone -vaikutteet paistavatkin läpi. Myös Jermaine ja muut veljet kuulostavat poikkeuksellisen motivoituneilta.
sunnuntaina, toukokuuta 04, 2008
46) Money (1995
| Michael Jackson |
Meille syötetyistä höperöistä Michael Jackson -uutisista viime aikojen höperöimmät ovat liittyneet rahaan. Yleisradion uutistoimitus innostui taannoin kuvailemaan objektiaan sanoilla ”korviaan myöten veloissa”. Kutkuttaisi kuulla ilmaisun perustelut. Tajutaankohan mediatalossa edes sitä, että tässä pitkien asuntolainojen maassa hyvin suurella osalla sen rahoittajista on enemmän velkaa kuin omaisuutta, kun taas Michael Jacksonilla aivan varmasti ei ole?
Syytä olisi tajuta ainakin se, että tuollaisissa uutisissa hyödynnettyjen tietolähteiden ensisijainen motiivi on tuotteen ja ilmoitustilan myynti eli raha, ja oudot Jackson-jutut tuovat sitä runsaasti. Mikä on toisenlaista ansaintalogiikkaa noudattavan Yleisradion motiivi? Sitä ei paljasta edes Money-kappale, vaikka paljon sanookin. ”Are you infected with the same disease of lust, gluttony and greed? Then watch the ones with the biggest smiles, the idle jabbers... cause they're the backstabbers.”
Jackson lähettää purevat ja myrkylliset terveiset niille, jotka rahan takia pettivät hänen luottamuksensa vuoden 1993 Chandler-skandaalin aikana. Kuten Neverlandin ex-työntekijöille, joiden tabloid-kertomuksissa suuri käsi siirtyi pienten pöksyjen päältä niiden sisään palkkiotarjousten kasvaessa, mutta joiden kaikki kauhut unohtuivat poliisikuulusteluissa. Äänessä on myös hyytävää tyyneyttä hänen todetessaan: ”You want it? Earn it with dignity.” Vaikka Michael Jackson on ansainnut rahaa kummallisillakin keinoilla, niissä kaikissa on kosolti arvokkuutta siihen verrattuna, millaista bisnestä muut pyörittävät hänen nimellään.
Jackson kolkuttelee juudasten omaatuntoa jännällä tuplaiskubiitillä ja kuiskauksensekaisella rappauksella, joita vähitellen höystetään soinnillisilla elementeillä. Chic-legenda Nile Rodgers vierailee vähäeleisenä kitaristina, ja kertosäkeisiin kaulitaan kuohkeita stemmasedimenttejä hiukan This Time Aroundin tapaan. Biisin viimeinen minuutti on häkellyttävän upeaa ihmisäänen variaatioiden kudelmaa, vaikka melodinen anti ei olekaan kummoinen.
Meille syötetyistä höperöistä Michael Jackson -uutisista viime aikojen höperöimmät ovat liittyneet rahaan. Yleisradion uutistoimitus innostui taannoin kuvailemaan objektiaan sanoilla ”korviaan myöten veloissa”. Kutkuttaisi kuulla ilmaisun perustelut. Tajutaankohan mediatalossa edes sitä, että tässä pitkien asuntolainojen maassa hyvin suurella osalla sen rahoittajista on enemmän velkaa kuin omaisuutta, kun taas Michael Jacksonilla aivan varmasti ei ole?
Syytä olisi tajuta ainakin se, että tuollaisissa uutisissa hyödynnettyjen tietolähteiden ensisijainen motiivi on tuotteen ja ilmoitustilan myynti eli raha, ja oudot Jackson-jutut tuovat sitä runsaasti. Mikä on toisenlaista ansaintalogiikkaa noudattavan Yleisradion motiivi? Sitä ei paljasta edes Money-kappale, vaikka paljon sanookin. ”Are you infected with the same disease of lust, gluttony and greed? Then watch the ones with the biggest smiles, the idle jabbers... cause they're the backstabbers.”
Jackson lähettää purevat ja myrkylliset terveiset niille, jotka rahan takia pettivät hänen luottamuksensa vuoden 1993 Chandler-skandaalin aikana. Kuten Neverlandin ex-työntekijöille, joiden tabloid-kertomuksissa suuri käsi siirtyi pienten pöksyjen päältä niiden sisään palkkiotarjousten kasvaessa, mutta joiden kaikki kauhut unohtuivat poliisikuulusteluissa. Äänessä on myös hyytävää tyyneyttä hänen todetessaan: ”You want it? Earn it with dignity.” Vaikka Michael Jackson on ansainnut rahaa kummallisillakin keinoilla, niissä kaikissa on kosolti arvokkuutta siihen verrattuna, millaista bisnestä muut pyörittävät hänen nimellään.
Jackson kolkuttelee juudasten omaatuntoa jännällä tuplaiskubiitillä ja kuiskauksensekaisella rappauksella, joita vähitellen höystetään soinnillisilla elementeillä. Chic-legenda Nile Rodgers vierailee vähäeleisenä kitaristina, ja kertosäkeisiin kaulitaan kuohkeita stemmasedimenttejä hiukan This Time Aroundin tapaan. Biisin viimeinen minuutti on häkellyttävän upeaa ihmisäänen variaatioiden kudelmaa, vaikka melodinen anti ei olekaan kummoinen.
perjantaina, toukokuuta 02, 2008
47) Dirty Diana (1987
| Michael Jackson |
Beat Itin menestyksen jälkeen kiusaus oli suuri ohittaa Michael Jacksonin myöhemmät rockhitit pelkkänä markkinalaskelmointina. Näin jäi huomaamatta, kuinka paljon ne poikkesivat sekä toisistaan että vallinneista trendeistä. Esimerkiksi Dirty Dianaa nyt kuunnellessa ei uskoisi, että se ilmestyi keskelle tukkametallin hirmuvaltaa. Tosin sen kitaravierailija Steve Stevenskään ei ollut tukkahevari, vaan punkkarista MTV-karikatyyriksi sukeutuneen Billy Idolin keppikamu.
Dirty Diana on verkkainen, teatraalisuudestaan huolimatta hyvin eroottinen kappale, jonka musiikilliset elementit ovat ilmavassa tasapainossa: niukka rummutus, yleisöpauhu, sellovinjetit ja kitarakuviot, joista vain loppupuolen soolo on Stevensin soittama. Jackson kanavoi onnistuneesti lauluunsa sen pelonsekaisen kiiman, jota Diana pyrkii hänessä herättämään.
Viekkaan ja häikäilemättömän bändärin ristiminen Dianaksi herätti tietysti spekulointeja, ja prinsessa Dianan tullessa katsomaan Bad-kiertueen Wembleyn konserttia Jackson uskalsi ottaa biisin settiin vasta kuultuaan, että se on kruunupään lempikappale. Diana Ross hyödynsi kohua ottamalla sen oman kiertueensa sisääntulomusiikiksi. Eiköhän Dianaan päädytty yksinkertaisesti siksi, että se kuulosti hyvältä – mikä muukaan kolmitavuinen naisennimi siihen olisi istunut? Dirty Dorothy?
Vaikka Jackson yleensä rytmittää lyriikkansa taitavasti osaksi musiikin sykettä, tässä tarinan loppuhuipentuma kärsii siitä, että kolmessa peräkkäisessä säkeessä sanojen luonnollinen painotus jyrätään: ”Sayin’ ba-BY I’m alright, I said but UN-lock the door, because I FOR-got the key.” Täällä rytmitajuttomien tekstittäjien ja oudosti painottavien juontajien maassa tuo ei tietenkään kuulosta kauhean tukalalta, mutta tyylirikko mikä tyylirikko.
Beat Itin menestyksen jälkeen kiusaus oli suuri ohittaa Michael Jacksonin myöhemmät rockhitit pelkkänä markkinalaskelmointina. Näin jäi huomaamatta, kuinka paljon ne poikkesivat sekä toisistaan että vallinneista trendeistä. Esimerkiksi Dirty Dianaa nyt kuunnellessa ei uskoisi, että se ilmestyi keskelle tukkametallin hirmuvaltaa. Tosin sen kitaravierailija Steve Stevenskään ei ollut tukkahevari, vaan punkkarista MTV-karikatyyriksi sukeutuneen Billy Idolin keppikamu.
Dirty Diana on verkkainen, teatraalisuudestaan huolimatta hyvin eroottinen kappale, jonka musiikilliset elementit ovat ilmavassa tasapainossa: niukka rummutus, yleisöpauhu, sellovinjetit ja kitarakuviot, joista vain loppupuolen soolo on Stevensin soittama. Jackson kanavoi onnistuneesti lauluunsa sen pelonsekaisen kiiman, jota Diana pyrkii hänessä herättämään.
Viekkaan ja häikäilemättömän bändärin ristiminen Dianaksi herätti tietysti spekulointeja, ja prinsessa Dianan tullessa katsomaan Bad-kiertueen Wembleyn konserttia Jackson uskalsi ottaa biisin settiin vasta kuultuaan, että se on kruunupään lempikappale. Diana Ross hyödynsi kohua ottamalla sen oman kiertueensa sisääntulomusiikiksi. Eiköhän Dianaan päädytty yksinkertaisesti siksi, että se kuulosti hyvältä – mikä muukaan kolmitavuinen naisennimi siihen olisi istunut? Dirty Dorothy?
Vaikka Jackson yleensä rytmittää lyriikkansa taitavasti osaksi musiikin sykettä, tässä tarinan loppuhuipentuma kärsii siitä, että kolmessa peräkkäisessä säkeessä sanojen luonnollinen painotus jyrätään: ”Sayin’ ba-BY I’m alright, I said but UN-lock the door, because I FOR-got the key.” Täällä rytmitajuttomien tekstittäjien ja oudosti painottavien juontajien maassa tuo ei tietenkään kuulosta kauhean tukalalta, mutta tyylirikko mikä tyylirikko.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)