| Steve Porcaro | John Bettis |
Jos Michael Jackson välillä ilmaisee itseään monisyisemmin kuin olisi oman edun mukaista, niin kyllä muidenkin kirjoittamat biisit voivat aiheuttaa ymmää ja häkellystä. Mistä Human Nature kertoo, kaupungista vai naisesta? Onko kaupunki New York? Onko nainen vain osa kaupungin viehätystä tai toisinpäin? Miksi kertosäkeessä vastataan kysymykseen, vaikka se on vielä kesken? Ja mikä koko tarinassa on sitä ihmisluontoa?
Eihän tuolla niin väliä ole. Quincy Jones bongasi keskeneräisen melodian Thrillerillä soittaneiden Toto-yhtyeen jäsenten tarjoamien biisidemojen seasta ja teetti siihen viime tingassa tekstin rutinoituneella hittilyyrikolla John Bettisillä. Sävellys, sovitus ja musisointi ovat lähes kokonaan totolaisten käsissä, eikä jälkeä voi moittia – levyn toisiin syntikkapainotteisiin raitoihin (Baby Be Mine, P.Y.T.) verrattuna Human Nature kuulostaa ajattoman raikkaalta.
Ei ihme, että Jonesin korva tarttui kertosäkeen viehkoon ”Why, why” -kohtaan. Mutta se on jo pieni ihme, kuinka monta kaunista sävelkulkua se sai valmiissa kappaleessa seurakseen, introsta outroon. Erityisesti miellyttää a-osan eri rytmeissä kulkevien laulun ja basson yhteistyö. Jacksonin ei tarvitse kuin heittäytyä mukaan vähäeleisesti, vain muutamaan falsettikujerrukseen ja outoon artikulointiin (”Hear her voice”) innostuen. Dangerous-kiertueellahan mies tyylitteli biisin kanssa aivan liikaa.
Vaikka Steve Lukather, David Paich ja Porcaron veljekset eivät kovin monella Michael Jacksonin biisillä soittaneet, hekin saavat yhä kokea, kuinka vaikeaksi tuo menneisyys tekee ”normaalit” mediasuhteet. Kun rock-yleisölle suunnattu brittilehti Classic Rock teki vuonna 2003 Totosta laajan historiikin, Thriller mainittiin jo kansiteksteissä ja juttuun laitettiin kaksi kuvaa Jacksonista, vaikka siinä ei kerrottu aiheesta oikeastaan mitään.
maanantaina, kesäkuuta 30, 2008
lauantaina, kesäkuuta 28, 2008
19) Shake Your Body (Down to the Ground) (1978
| Michael Jackson | Randy Jackson |
Yhdeksän vuotta ensimmäisen hittinsä jälkeen The Jacksons sai lopulta julkaistuksi itse kirjoittamansa singlen. Laulumelodia ja sanat ovat Michaelin käsialaa, mutta biisi rakentuu Randyn säveltämän pianokuvion ja sitä myötäilevän synabasson varaan. Olennainen on myös Titon nakuttava kitarariffi – Shake Your Body on Destiny-albumin ainoa raita, jossa hän hoitaa kitaroinnin yksin. Hyvin raakilemainen demo on kuultavissa The Ultimate Collection -boksin ykköslevyllä.
Lopullisessa versiossakin on jäljellä reipasta rosoisuutta, vaikka sovitus on ylellinen jousineen kaikkineen. Tom Tom 84:n ohjastamat torvet eivät aina tahdo pysyä äkkiväärän sävelkulun perässä, mutta vaikutelma on jotenkin sympaattinen myöhempien levyjen ylisäntilliseen Seawind-ryhmään verrattuna. Tietynlainen epäpuhtaus on osa vaskipuhaltimien olemusta, ja elettiinhän tuolloin soittotaitoa väheksyvän new wave -estetiikan aikaa (ainakin minä elin).
Ennen kaikkea Shake Your Body on kuitenkin erittäin imevä, toistosta ja variaatioista voimaa pumppaava tanssisiivu. Michael on vokalistina kekseliäimmillään maustaen ilmaisuaan hassuilla kurkunselvitysäänillä ja hokien kertosäettä ilman melodiaa puoliksi kuiskaten. Ehkä aiemmin mainitsemani Don’t Stop ’til You Get Enoughin ja Lovely Onen samankaltaisuus Shake Your Bodyn kanssa häiritsee siksi, että pelkkään nimilauseen toistoon perustuvat kertosäkeet ovat muuten Jacksonille epätyypillisiä. Jotkuthan eivät muunlaisia osaa tehdäkään – pahimmat esimerkit Manic Street Preachers ja INXS.
Vaikka biisi kestää singlellä alle neljä minuuttia, yli kahdeksanminuuttisessa albumiversiossa ei mielestäni ole juurikaan tyhjää. Discon ja maksisinkkujen kulta-aikana tällaista täysipainoisuutta tapasi aika useinkin – puoli vuotta myöhemmin ilmestynyt Chicin yhtä pitkä Good Times toimi loistavasti esitellessään sovituksen instrumentit yksi kerrallaan. Shake Your Bodyn lopussa laulu, piano, jouset ja torvet vaikenevat samanhenkisesti tehdäkseen tilaa kitaran ja kahden syntikkabasson keskinäiselle peippailulle.
Yhdeksän vuotta ensimmäisen hittinsä jälkeen The Jacksons sai lopulta julkaistuksi itse kirjoittamansa singlen. Laulumelodia ja sanat ovat Michaelin käsialaa, mutta biisi rakentuu Randyn säveltämän pianokuvion ja sitä myötäilevän synabasson varaan. Olennainen on myös Titon nakuttava kitarariffi – Shake Your Body on Destiny-albumin ainoa raita, jossa hän hoitaa kitaroinnin yksin. Hyvin raakilemainen demo on kuultavissa The Ultimate Collection -boksin ykköslevyllä.
Lopullisessa versiossakin on jäljellä reipasta rosoisuutta, vaikka sovitus on ylellinen jousineen kaikkineen. Tom Tom 84:n ohjastamat torvet eivät aina tahdo pysyä äkkiväärän sävelkulun perässä, mutta vaikutelma on jotenkin sympaattinen myöhempien levyjen ylisäntilliseen Seawind-ryhmään verrattuna. Tietynlainen epäpuhtaus on osa vaskipuhaltimien olemusta, ja elettiinhän tuolloin soittotaitoa väheksyvän new wave -estetiikan aikaa (ainakin minä elin).
Ennen kaikkea Shake Your Body on kuitenkin erittäin imevä, toistosta ja variaatioista voimaa pumppaava tanssisiivu. Michael on vokalistina kekseliäimmillään maustaen ilmaisuaan hassuilla kurkunselvitysäänillä ja hokien kertosäettä ilman melodiaa puoliksi kuiskaten. Ehkä aiemmin mainitsemani Don’t Stop ’til You Get Enoughin ja Lovely Onen samankaltaisuus Shake Your Bodyn kanssa häiritsee siksi, että pelkkään nimilauseen toistoon perustuvat kertosäkeet ovat muuten Jacksonille epätyypillisiä. Jotkuthan eivät muunlaisia osaa tehdäkään – pahimmat esimerkit Manic Street Preachers ja INXS.
Vaikka biisi kestää singlellä alle neljä minuuttia, yli kahdeksanminuuttisessa albumiversiossa ei mielestäni ole juurikaan tyhjää. Discon ja maksisinkkujen kulta-aikana tällaista täysipainoisuutta tapasi aika useinkin – puoli vuotta myöhemmin ilmestynyt Chicin yhtä pitkä Good Times toimi loistavasti esitellessään sovituksen instrumentit yksi kerrallaan. Shake Your Bodyn lopussa laulu, piano, jouset ja torvet vaikenevat samanhenkisesti tehdäkseen tilaa kitaran ja kahden syntikkabasson keskinäiselle peippailulle.
torstaina, kesäkuuta 26, 2008
20) Give In to Me (1991
| Michael Jackson | Bill Bottrell |
Musiikin historiasta tuskin muistuu kauheampaa ilmestystä kuin puudeliksi föönattu sekundarokkari, joka on solminut tikapuuhermostonsa kolmesta säikeestä taas yhden – kääk – tukkaheviballadin. Lähes yhtä kauhea on ajatus siitä, että jokin Michael Jacksonin levytys karsinoituisi ihmisten päissä samaan lokeroon tämän pelkistä fraaseista syntyneen ”tyylilajin” kanssa. No, vaikeahan sitä on tietää, kuinka yleisesti Give In to Metä pidetään heviballadina, mutta yksi fakta vie sen kuilun partaalle: siinä on sama kitaristi kuin kaikkien aikojen inhokissani, Guns N’ Rosesin November Rainissä.
Kukaties juuri banaaliuden rajoilla tasapainoilu saa Give In to Men kihelmöimään niin hienosti. Tai koska siinä on pakollisia kliseitä korvattu niin oivaltavilla viittauksilla, että kaiken draaman keskellä melkein naurattaa. Esimerkiksi Bill Bottrell kaivoi siihen ullakolta 1970-luvun progemuusikoiden suosikkisoittimen Mellotronin, mitä Bon Jovi tuskin olisi keksinyt. Ja Slashin kitaraosuus päättyy karkeaan feedbackiin, jollaista en muista Gunnareiden levyillä kuulleeni (ehkä siksi, etten juurikaan kuuntele niitä).
Joka tapauksessa olen vakuuttunut siitä, että yksikään metallikailottaja ei suoriutuisi laulusta Michael Jacksonin tasoisesti, samaan haurauden ja dynaamisuuden kombinaatioon yltäen. Etenkin ”You and your friends were laughing at me in town” -väliosa demonstroi, kuinka paljon mies kehittyi rockvokalistina Beat Itin jälkeen. Rytmisestä toteutuksestakin on lajityypin laahaavuus kaukana. Pidän toisen ja neljännen iskun ontosta poksahduksesta, joka vähitellen muuttaa klangiaan ja tuntuu lopussa kaikuvan jostain kilometrien takaa yhdessä kitarafeedbackin kanssa.
Give In to Me on niitä biisejä, joista saisi tehdyksi kiinnostavia covereita, jollei alkuperäinen tulkinta olisi niin kiinteä osa niiden olemusta, että ihan heti ei haluaisi kenenkään yrittävän sellaista. Sangen tuttu melkein-cover on kuitenkin olemassa: Toni Wirtanen myöntää auliisti, että Apulannan eka hitti Mitä kuuluu pohjautuu autoradiosta kuunneltuun Jacksonin kappaleeseen.
Musiikin historiasta tuskin muistuu kauheampaa ilmestystä kuin puudeliksi föönattu sekundarokkari, joka on solminut tikapuuhermostonsa kolmesta säikeestä taas yhden – kääk – tukkaheviballadin. Lähes yhtä kauhea on ajatus siitä, että jokin Michael Jacksonin levytys karsinoituisi ihmisten päissä samaan lokeroon tämän pelkistä fraaseista syntyneen ”tyylilajin” kanssa. No, vaikeahan sitä on tietää, kuinka yleisesti Give In to Metä pidetään heviballadina, mutta yksi fakta vie sen kuilun partaalle: siinä on sama kitaristi kuin kaikkien aikojen inhokissani, Guns N’ Rosesin November Rainissä.
Kukaties juuri banaaliuden rajoilla tasapainoilu saa Give In to Men kihelmöimään niin hienosti. Tai koska siinä on pakollisia kliseitä korvattu niin oivaltavilla viittauksilla, että kaiken draaman keskellä melkein naurattaa. Esimerkiksi Bill Bottrell kaivoi siihen ullakolta 1970-luvun progemuusikoiden suosikkisoittimen Mellotronin, mitä Bon Jovi tuskin olisi keksinyt. Ja Slashin kitaraosuus päättyy karkeaan feedbackiin, jollaista en muista Gunnareiden levyillä kuulleeni (ehkä siksi, etten juurikaan kuuntele niitä).
Joka tapauksessa olen vakuuttunut siitä, että yksikään metallikailottaja ei suoriutuisi laulusta Michael Jacksonin tasoisesti, samaan haurauden ja dynaamisuuden kombinaatioon yltäen. Etenkin ”You and your friends were laughing at me in town” -väliosa demonstroi, kuinka paljon mies kehittyi rockvokalistina Beat Itin jälkeen. Rytmisestä toteutuksestakin on lajityypin laahaavuus kaukana. Pidän toisen ja neljännen iskun ontosta poksahduksesta, joka vähitellen muuttaa klangiaan ja tuntuu lopussa kaikuvan jostain kilometrien takaa yhdessä kitarafeedbackin kanssa.
Give In to Me on niitä biisejä, joista saisi tehdyksi kiinnostavia covereita, jollei alkuperäinen tulkinta olisi niin kiinteä osa niiden olemusta, että ihan heti ei haluaisi kenenkään yrittävän sellaista. Sangen tuttu melkein-cover on kuitenkin olemassa: Toni Wirtanen myöntää auliisti, että Apulannan eka hitti Mitä kuuluu pohjautuu autoradiosta kuunneltuun Jacksonin kappaleeseen.
tiistaina, kesäkuuta 24, 2008
21) The Love You Save (1970
| The Corporation™ |
Popfanina on aina hienoa seurata, kun joku näyttää saavuttavan haavoittumattomuuden tilan. Ei vain saa tuurilla irtohittiä, vaan seuraa sitä vielä hiukan tarttuvammilla ja neuvokkaammilla biiseillä tuoden aina esille jotain uutta. Tuo huuma ei kestä kauan – se latistuu aina, vaikka itse musiikki kehittyisi – joten tilaisuus täytyy tunnistaa ja siihen kannattaa heittäytyä ennen turtumista ja kyynistymistä.
Vaikka Michael Jacksonin uralle näitä lyömättömyyden hetkiä lienee mahtunut muitakin, tyypillisimpänä pidän The Jackson 5:n kolmatta ykkössingleä. I Want You Back on sanoiltaan turhan aikuismainen ja ABC liian lapsekas, mutta The Love You Save tuntuu nokkeluudessaan kiteyttävän koko ilmiön. Nimilause keksittiin liikennevalistuskampanjasta ”Stop, the life you save may be your own”, joka poiki muitakin mukaelmia: ”Look both ways before you cross me.” Puhuteltavana on tyttö, joka jo alakoulun hippaleikeissä jahtasi kärkkäästi poikia ja jatkaa yhä pörräämistään.
The Love You Save on iskevän tekstin ja energisten vuorolaulujen juhlaa – Jermainenkin ääni resonoi hurjuutta, joka myöhemmin katosi. Soundit ovat myös paremmat kuin kahdessa edeltäjässä, ja entisestään mutkistunut rytmisokkelo pysyy yhä kasassa hyväntuulista bailumenoa verottamatta. Tästä ei voitu enää pistää paremmaksi, vaikka I’ll Be There -balladin jälkeen yritettiinkin vielä parin sinkun verran toistaa samaa reseptiä.
Popfanina on aina hienoa seurata, kun joku näyttää saavuttavan haavoittumattomuuden tilan. Ei vain saa tuurilla irtohittiä, vaan seuraa sitä vielä hiukan tarttuvammilla ja neuvokkaammilla biiseillä tuoden aina esille jotain uutta. Tuo huuma ei kestä kauan – se latistuu aina, vaikka itse musiikki kehittyisi – joten tilaisuus täytyy tunnistaa ja siihen kannattaa heittäytyä ennen turtumista ja kyynistymistä.
Vaikka Michael Jacksonin uralle näitä lyömättömyyden hetkiä lienee mahtunut muitakin, tyypillisimpänä pidän The Jackson 5:n kolmatta ykkössingleä. I Want You Back on sanoiltaan turhan aikuismainen ja ABC liian lapsekas, mutta The Love You Save tuntuu nokkeluudessaan kiteyttävän koko ilmiön. Nimilause keksittiin liikennevalistuskampanjasta ”Stop, the life you save may be your own”, joka poiki muitakin mukaelmia: ”Look both ways before you cross me.” Puhuteltavana on tyttö, joka jo alakoulun hippaleikeissä jahtasi kärkkäästi poikia ja jatkaa yhä pörräämistään.
The Love You Save on iskevän tekstin ja energisten vuorolaulujen juhlaa – Jermainenkin ääni resonoi hurjuutta, joka myöhemmin katosi. Soundit ovat myös paremmat kuin kahdessa edeltäjässä, ja entisestään mutkistunut rytmisokkelo pysyy yhä kasassa hyväntuulista bailumenoa verottamatta. Tästä ei voitu enää pistää paremmaksi, vaikka I’ll Be There -balladin jälkeen yritettiinkin vielä parin sinkun verran toistaa samaa reseptiä.
sunnuntaina, kesäkuuta 22, 2008
22) One Day in Your Life (1975
| Sam Brown III | Renee Armand |
Vaikka Michael Jacksonin viimeinen Motown-albumi Forever, Michael oli omana aikanaan melkoinen floppi, myöhemmin on huomattu sen tunnollisesti toteutettujen hiturien ansiot. Jotkut vannovat r&b-henkisemmän aloitusraidan We’re Almost Theren nimeen, mutta minuun putoaa One Day in Your Lifen melodinen liikuttavuus ja hentomielinen alakulo. Päähenkilö väittää uskovansa, että menetetty rakkaus huomaa vielä elämänsä tyhjyyden ja palaa takaisin, mutta biisissä on selvä luopumisen fiilis.
Säveltäjä Sam Brown III on jälkikäteenkin hämmästellyt, kuinka nuori vokalisti matki ensin tarkasti kuulemansa demolaulun, totesi sitten ”Now I’ll sing it my way” ja teki siitä kertavetäisyllä omannäköisensä. A-, b- ja c-osat alkavat kaikki samalla ”one day in your life” -säkeellä, ja esitys kasvaa ja vähenee symmetrisesti niin, että tasan keskikohdassa on massiivinen jousien, torvien ja naiskuoron revittämä puoliminuuttinen. Sitä seuraava Jacksonin ja kuoron yhteiskajautus ”Though you don’t need me now, I will stay in your heart” nostaa biisin soihtuballadien Hall of Fameen.
Vaikka viihdesuosikki Johnny Mathiskin julkaisi pian oman versionsa, One Day in Your Lifen kynttilä pysyi vakan alla vuoden 1981 uudelleenjulkaisuun asti. Kun Motown alkoi Off the Wallin menestyksen jälkeen rahastaa back-katalogillaan, biisi kävi kaupaksi Britanniassa niin hyvin, että vasta Earth Song (1995) syrjäytti sen Jacksonin uran myydyimpänä singlenä. Kun miehen huhuttiin esiintyvän rikosoikeudenkäyntinsä jälkeen suuressa Live 8 -konsertissa, tiesin toki ettei huhu toteutuisi, mutta itsekseni hekumoin täydellistä kappalevalintaa tuohon tilaisuuteen: kunpa kuulisi vielä One Day in Your Lifen livenä.
Vaikka Michael Jacksonin viimeinen Motown-albumi Forever, Michael oli omana aikanaan melkoinen floppi, myöhemmin on huomattu sen tunnollisesti toteutettujen hiturien ansiot. Jotkut vannovat r&b-henkisemmän aloitusraidan We’re Almost Theren nimeen, mutta minuun putoaa One Day in Your Lifen melodinen liikuttavuus ja hentomielinen alakulo. Päähenkilö väittää uskovansa, että menetetty rakkaus huomaa vielä elämänsä tyhjyyden ja palaa takaisin, mutta biisissä on selvä luopumisen fiilis.
Säveltäjä Sam Brown III on jälkikäteenkin hämmästellyt, kuinka nuori vokalisti matki ensin tarkasti kuulemansa demolaulun, totesi sitten ”Now I’ll sing it my way” ja teki siitä kertavetäisyllä omannäköisensä. A-, b- ja c-osat alkavat kaikki samalla ”one day in your life” -säkeellä, ja esitys kasvaa ja vähenee symmetrisesti niin, että tasan keskikohdassa on massiivinen jousien, torvien ja naiskuoron revittämä puoliminuuttinen. Sitä seuraava Jacksonin ja kuoron yhteiskajautus ”Though you don’t need me now, I will stay in your heart” nostaa biisin soihtuballadien Hall of Fameen.
Vaikka viihdesuosikki Johnny Mathiskin julkaisi pian oman versionsa, One Day in Your Lifen kynttilä pysyi vakan alla vuoden 1981 uudelleenjulkaisuun asti. Kun Motown alkoi Off the Wallin menestyksen jälkeen rahastaa back-katalogillaan, biisi kävi kaupaksi Britanniassa niin hyvin, että vasta Earth Song (1995) syrjäytti sen Jacksonin uran myydyimpänä singlenä. Kun miehen huhuttiin esiintyvän rikosoikeudenkäyntinsä jälkeen suuressa Live 8 -konsertissa, tiesin toki ettei huhu toteutuisi, mutta itsekseni hekumoin täydellistä kappalevalintaa tuohon tilaisuuteen: kunpa kuulisi vielä One Day in Your Lifen livenä.
perjantaina, kesäkuuta 20, 2008
23) The Lady in My Life (1982
| Rod Temperton |
Michael Jackson ei levyttänyt Rod Tempertonin parasta kappaletta – sellainen voisi olla vaikka Brothers Johnsonin Stomp vuodelta 1980 – mutta hän taisi levyttää Tempertonin parhaan balladin. The Lady in My Life on todiste kypsästä r&b-näkemyksestä: se etenee sulavan sensuellisti, vaikka mutkikas melodia ei todellakaan ole mitään yhteislaulu- tai mukanaviheltelymateriaalia. Myös kiintymys ja lihallisuus kietoutuvat biisissä niin luontevasti, että sitä voisi hiukan ristiriitaisesti kuvailla viattomaksi kutusouliksi.
Runollisesta avausvirkkeestä ”There’ll be no darkness tonight, lady our love will shine” meno konkretisoituu vähitellen, ja Jacksonin ääni noukkii matkalta mukaansa lisää vivahteita. Minuutti ennen loppua soittoon tulee aika höyryinen suvantovaihe, ja kuten numerossa 24, tässäkin laulaja ja tuottaja väänsivät kättä loppuosuuden laulutavasta – Quincy Jones halusi siihen lisää ”kerjäämistä”. Jackson tekee työtä käskettyä, mutta minusta biisin kohokohdaksi jää sitä ennen kuultava ulvaisu ”All through the night”. Vaikka viimeisessä miksauksessa napsaistiin yksi säkeistö pois Thriller-albumin kokonaismitan lyhentämiseksi, harva osannee sitä ikävöidä.
Sovitus ja soitanta on taitavaa mutta anonyymiä, kuten Toto-muusikoilta voi odottaakin. Kansivihosta pistää silmään Michael Boddickerille kreditoitu Emulator, aikansa kuuma puheenaihe soitinmarkkinoilla. Se oli ensimmäinen yleiseen myyntiin laitettu levykepohjainen keyboard-sampleri, jonka sarjanumero 001 annettiin Stevie Wonderille. Emulatorilla operoitiin kovin eri tavoin kuin millaiseksi samplerien käyttö myöhemmin vakiintui, enkä minä ainakaan pysty erottamaan, mikä sen rooli on The Lady in My Lifen muutenkin melko synteettisessä kuulokuvastossa.
Michael Jackson ei levyttänyt Rod Tempertonin parasta kappaletta – sellainen voisi olla vaikka Brothers Johnsonin Stomp vuodelta 1980 – mutta hän taisi levyttää Tempertonin parhaan balladin. The Lady in My Life on todiste kypsästä r&b-näkemyksestä: se etenee sulavan sensuellisti, vaikka mutkikas melodia ei todellakaan ole mitään yhteislaulu- tai mukanaviheltelymateriaalia. Myös kiintymys ja lihallisuus kietoutuvat biisissä niin luontevasti, että sitä voisi hiukan ristiriitaisesti kuvailla viattomaksi kutusouliksi.
Runollisesta avausvirkkeestä ”There’ll be no darkness tonight, lady our love will shine” meno konkretisoituu vähitellen, ja Jacksonin ääni noukkii matkalta mukaansa lisää vivahteita. Minuutti ennen loppua soittoon tulee aika höyryinen suvantovaihe, ja kuten numerossa 24, tässäkin laulaja ja tuottaja väänsivät kättä loppuosuuden laulutavasta – Quincy Jones halusi siihen lisää ”kerjäämistä”. Jackson tekee työtä käskettyä, mutta minusta biisin kohokohdaksi jää sitä ennen kuultava ulvaisu ”All through the night”. Vaikka viimeisessä miksauksessa napsaistiin yksi säkeistö pois Thriller-albumin kokonaismitan lyhentämiseksi, harva osannee sitä ikävöidä.
Sovitus ja soitanta on taitavaa mutta anonyymiä, kuten Toto-muusikoilta voi odottaakin. Kansivihosta pistää silmään Michael Boddickerille kreditoitu Emulator, aikansa kuuma puheenaihe soitinmarkkinoilla. Se oli ensimmäinen yleiseen myyntiin laitettu levykepohjainen keyboard-sampleri, jonka sarjanumero 001 annettiin Stevie Wonderille. Emulatorilla operoitiin kovin eri tavoin kuin millaiseksi samplerien käyttö myöhemmin vakiintui, enkä minä ainakaan pysty erottamaan, mikä sen rooli on The Lady in My Lifen muutenkin melko synteettisessä kuulokuvastossa.
keskiviikkona, kesäkuuta 18, 2008
24) She’s Out of My Life (1979
| Tom Bahler |
Sellaiseen ei totisesti ollut totuttu 1980-luvun alkumetrien hitti-ilmastossa, ja Radio Luxembourgin kuuntelijakin sääti signaalia paremmaksi korviaan höristellen: itkeekö toi oikeesti tossa? Neljännen singlen She’s Out of My Lifen loppusäkeet riisuivat minut aseista ja usuttivat vihdoin ostamaan ainoan Jackson-vinyylini Off the Wallin.
Kertomansa mukaan Quincy Jones laulatti tuon lopun Jacksonilla monta kertaa uudestaan, jotta tämä lakkaisi pillittämästä, mutta turhien yritysten jälkeen nyyhkintä päätyi levylle. Mikä aukaisi miehen kyynelkanavat? Teksti sisältää paljon katumusta, mutta myös aimo kauhallisen itsesääliä. ”Now I’ve learned that love needs expression, but I learned too late.” Sen inspiraationa oli laulajalegenda Karen Carpenter, joka jätti säveltäjä Tom Bahlerin tämän paljastuttua toisen naisen vauvan isäksi (tai jotain).
Bahlerin sävellys on erittäin pelkistetty: vain kolme a-osaa, joista toisen ja kolmannen välissä hiukan kliseinen, vanhalta Broadway-musikaalilta kuulostava lisuke. Utuinen jousi-intro ei liity muuhun melodiaan lainkaan, mutta säätää tunnelman oikealle levelille. She’s Out of My Life oli omana aikanaan rohkea singlevalinta, koska siinä ei käytetä lyömäsoittimia eikä edes kunnon pianoa – Greg Phillinganesin pehmeä sähköpiano lienee ajettu kaikkien mahdollisten hattarafiltterien läpi.
Biisin herkistä, ajoittain ylisentimentaalisista osasista ja varsin vibratopitoisesta laulutulkinnasta olisi voinut kiehahtaa sietämättömän imelä kiisseli ilman viimeistä säkeistöä. Aikansa voivoteltuaan Jackson lataa tuskansa ja suuttumuksensa ”Kept my love for her locked deep inside” -lauseeseen. Sitten onkin ihan asiallista jo vähän vetistellä.
Sellaiseen ei totisesti ollut totuttu 1980-luvun alkumetrien hitti-ilmastossa, ja Radio Luxembourgin kuuntelijakin sääti signaalia paremmaksi korviaan höristellen: itkeekö toi oikeesti tossa? Neljännen singlen She’s Out of My Lifen loppusäkeet riisuivat minut aseista ja usuttivat vihdoin ostamaan ainoan Jackson-vinyylini Off the Wallin.
Kertomansa mukaan Quincy Jones laulatti tuon lopun Jacksonilla monta kertaa uudestaan, jotta tämä lakkaisi pillittämästä, mutta turhien yritysten jälkeen nyyhkintä päätyi levylle. Mikä aukaisi miehen kyynelkanavat? Teksti sisältää paljon katumusta, mutta myös aimo kauhallisen itsesääliä. ”Now I’ve learned that love needs expression, but I learned too late.” Sen inspiraationa oli laulajalegenda Karen Carpenter, joka jätti säveltäjä Tom Bahlerin tämän paljastuttua toisen naisen vauvan isäksi (tai jotain).
Bahlerin sävellys on erittäin pelkistetty: vain kolme a-osaa, joista toisen ja kolmannen välissä hiukan kliseinen, vanhalta Broadway-musikaalilta kuulostava lisuke. Utuinen jousi-intro ei liity muuhun melodiaan lainkaan, mutta säätää tunnelman oikealle levelille. She’s Out of My Life oli omana aikanaan rohkea singlevalinta, koska siinä ei käytetä lyömäsoittimia eikä edes kunnon pianoa – Greg Phillinganesin pehmeä sähköpiano lienee ajettu kaikkien mahdollisten hattarafiltterien läpi.
Biisin herkistä, ajoittain ylisentimentaalisista osasista ja varsin vibratopitoisesta laulutulkinnasta olisi voinut kiehahtaa sietämättömän imelä kiisseli ilman viimeistä säkeistöä. Aikansa voivoteltuaan Jackson lataa tuskansa ja suuttumuksensa ”Kept my love for her locked deep inside” -lauseeseen. Sitten onkin ihan asiallista jo vähän vetistellä.
maanantaina, kesäkuuta 16, 2008
25) Leave Me Alone (1987
| Michael Jackson |
Syntikkapianolla ja au!-älähdyksellä ytimekkäästi käynnistyvä Leave Me Alone on soundeiltaan aika erikoinen yhdistelmä Jackson-stemmoja ja koneääniä – ainoana perinteisenä soittimena mukaan tunkeutuu kitara. Väliosassakin da-da-daa-laulu ja sen melodiaa myötäilevä vinkuva kosketinkuvio toimivat kuin yksi sooloinstrumentti. Jackson sylkee sanansa aksentoidusti ja useiden ähkäisyjen höystämänä. Tylyn yksioikoiseksi ohjelmoitu rummunisku ei yritäkään aktivoida tanssijalkaa, vaan antaa melodian evästää esitystä eteenpäin.
Kaikki tuo on minun korvissani kuitenkin rakennettu vain rekvisiitaksi jumalaiselle kertosäkeelle, josta ei voi saada tarpeekseen. ”Leave me alone” -lausetta toistetaan kaanonmaisena eri korkeuksilta välillä aggressiivisesti, välillä unenomaisen poskenpehmeästi. Ihan mahtavaa. Jackson on käyttänyt kertsin päättävää ”Just stop doggin’ me around” -sävelkulkua monesti myöhemminkin, ja sitä kuulee myös ruotsalaisen Cheiron-hittitehtaan biiseissä – tarkistakaa vaikka Britney Spearsin Oops! I Did It Again.
Tekstissä hätisteltävä kiusankappale vaihtui ex-tyttöystävästä skandaalilehdistöksi, kun biisistä julkaistiin puolitoista vuotta Bad-albumin ilmestymisen jälkeen video. Jos läksytettävä neito oli jo alkujaan vain allegoria juorumedialle (mitä tosin en usko), lyriikasta voi hakea aika kiinnostaviakin virkkeitä. ”There was a time I used to say girl I need you, but who is sorry now.” Ja kalkkiviivojen ad lib -paljastus muuttuu aika suorasukaiseksi: ”I love you, I don’t want it.”
Syntikkapianolla ja au!-älähdyksellä ytimekkäästi käynnistyvä Leave Me Alone on soundeiltaan aika erikoinen yhdistelmä Jackson-stemmoja ja koneääniä – ainoana perinteisenä soittimena mukaan tunkeutuu kitara. Väliosassakin da-da-daa-laulu ja sen melodiaa myötäilevä vinkuva kosketinkuvio toimivat kuin yksi sooloinstrumentti. Jackson sylkee sanansa aksentoidusti ja useiden ähkäisyjen höystämänä. Tylyn yksioikoiseksi ohjelmoitu rummunisku ei yritäkään aktivoida tanssijalkaa, vaan antaa melodian evästää esitystä eteenpäin.
Kaikki tuo on minun korvissani kuitenkin rakennettu vain rekvisiitaksi jumalaiselle kertosäkeelle, josta ei voi saada tarpeekseen. ”Leave me alone” -lausetta toistetaan kaanonmaisena eri korkeuksilta välillä aggressiivisesti, välillä unenomaisen poskenpehmeästi. Ihan mahtavaa. Jackson on käyttänyt kertsin päättävää ”Just stop doggin’ me around” -sävelkulkua monesti myöhemminkin, ja sitä kuulee myös ruotsalaisen Cheiron-hittitehtaan biiseissä – tarkistakaa vaikka Britney Spearsin Oops! I Did It Again.
Tekstissä hätisteltävä kiusankappale vaihtui ex-tyttöystävästä skandaalilehdistöksi, kun biisistä julkaistiin puolitoista vuotta Bad-albumin ilmestymisen jälkeen video. Jos läksytettävä neito oli jo alkujaan vain allegoria juorumedialle (mitä tosin en usko), lyriikasta voi hakea aika kiinnostaviakin virkkeitä. ”There was a time I used to say girl I need you, but who is sorry now.” Ja kalkkiviivojen ad lib -paljastus muuttuu aika suorasukaiseksi: ”I love you, I don’t want it.”
perjantaina, kesäkuuta 13, 2008
26) Walk Right Now (1980
| Michael Jackson | Jackie Jackson | Randy Jackson |
Vaikka Triumph-albumin takakannessa komeili yhä riikinkukko, The Jacksonsin Peacock-kustannusyhtiö oli jo pantu lihoiksi ja esimerkiksi tämän biisin oikeudet merkitty firmoille Mijac Music, Siggy Music ja Ranjack Music. Kolmekin broidia taisi olla liian iso tiimi Michaelin makuun, koska hän kuvaili Moonwalk-kirjassa Walk Right Now’ta sanoin ”liian monta kokkia, liian vähän keittoa”.
Jos kappaleen syntyprosessista on aiheutunut jonkinlaisia turhaumia, ne eivät kuulu ainakaan Michaelin lauluosuudessa, jossa piisaa vimmaa ja vääntöä. Walk Right Now ei ole veljesten omaperäisin tai puhuttelevin esitys, mutta se yhdistelee bändin parhaita puolia niin energisesti ja napakasti, että sitä voisi suositella yhden biisin näytteeksi siitä, mihin The Jacksons verevimmillään kykeni. Kohtuuttoman huonostihan tämä verevyys on kansakuntamme tiedossa; lieneekö Walk Right Now’ta koskaan soitettu suomalaisella radiokanavalla? Ainakaan Radio Helsingin nettisivujen perinpohjaisista soittotiedoista en sitä löytänyt.
Moonwalk-kommentti saattaa viitata sovitukseen, jossa vedetään kaikista naruista välillä yliyrittämiseen sortuen. Loppupuolen perkussiokikkailut olisi voinut nipsaista studion lattialle, mutta edes mahtailevimmillaan soitanto ei asetu tanssittavuuden ja svengin tielle. Puhallinkuvioissa on melodisia oivalluksia, ja Stevie Wonderin luottobasisti Nathan Watts luotsaa riffillään biisin tuotannollisten tukkeumienkin läpi.
Tämä kaikki pitäisi vielä suhteuttaa lyriikkaan, jossa päähenkilö ei halua rakasta mutta uskotonta naista takaisin, koska pelkää hänen ”to love once more then leave me forever”. Yli kuuden minuutin mitassa todistellaan, että kaikki vaihtoehdot on todellakin käyty läpi visaisen suhteen pelastamiseksi, ja johtopäätös on jyrkkä: ”Walk right now, I ain’t playin’.”
Vaikka Triumph-albumin takakannessa komeili yhä riikinkukko, The Jacksonsin Peacock-kustannusyhtiö oli jo pantu lihoiksi ja esimerkiksi tämän biisin oikeudet merkitty firmoille Mijac Music, Siggy Music ja Ranjack Music. Kolmekin broidia taisi olla liian iso tiimi Michaelin makuun, koska hän kuvaili Moonwalk-kirjassa Walk Right Now’ta sanoin ”liian monta kokkia, liian vähän keittoa”.
Jos kappaleen syntyprosessista on aiheutunut jonkinlaisia turhaumia, ne eivät kuulu ainakaan Michaelin lauluosuudessa, jossa piisaa vimmaa ja vääntöä. Walk Right Now ei ole veljesten omaperäisin tai puhuttelevin esitys, mutta se yhdistelee bändin parhaita puolia niin energisesti ja napakasti, että sitä voisi suositella yhden biisin näytteeksi siitä, mihin The Jacksons verevimmillään kykeni. Kohtuuttoman huonostihan tämä verevyys on kansakuntamme tiedossa; lieneekö Walk Right Now’ta koskaan soitettu suomalaisella radiokanavalla? Ainakaan Radio Helsingin nettisivujen perinpohjaisista soittotiedoista en sitä löytänyt.
Moonwalk-kommentti saattaa viitata sovitukseen, jossa vedetään kaikista naruista välillä yliyrittämiseen sortuen. Loppupuolen perkussiokikkailut olisi voinut nipsaista studion lattialle, mutta edes mahtailevimmillaan soitanto ei asetu tanssittavuuden ja svengin tielle. Puhallinkuvioissa on melodisia oivalluksia, ja Stevie Wonderin luottobasisti Nathan Watts luotsaa riffillään biisin tuotannollisten tukkeumienkin läpi.
Tämä kaikki pitäisi vielä suhteuttaa lyriikkaan, jossa päähenkilö ei halua rakasta mutta uskotonta naista takaisin, koska pelkää hänen ”to love once more then leave me forever”. Yli kuuden minuutin mitassa todistellaan, että kaikki vaihtoehdot on todellakin käyty läpi visaisen suhteen pelastamiseksi, ja johtopäätös on jyrkkä: ”Walk right now, I ain’t playin’.”
keskiviikkona, kesäkuuta 11, 2008
27) History (1995
| Michael Jackson | James Harris III | Terry Lewis |
Michael Jackson on toteuttanut biisejään niin monilla tyyleillä, että joskus lienee hankala päättää, millainen ilmiasu sopii mihinkin lauluun. Tämän hankaluuden mahdollisuus tulee mieleen Historya kuunnellessa. A-osan aggressiivinen disharmonia ja kertosäkeen sokerinen paatos tuntuvat vetävän albumiversiota vastakkaisiin suuntiin, ja tunnettu sinkkuremix onnistuu viemään sen ihan toisaalle. Aika harvoin on samasta materiaalista aikaansaatu sekä kryptisen monisyinen kuunteluteos että linjakkaasti etenevä tanssihitti.
Vaikka alkuperäisen version kontrastit hämmentävät tottumatonta korvaa, tolkku saattaa löytyä lyriikasta. Meluisa a-osa kuvaa huipulle pyrkivän ja historiaa tekevän vastoinkäymisiä ja peräänantamattomuutta, sentimentaalinen välike vetoaa sankarin apua tarvitsevien puolesta ja toiston myötä mahtipontiseksi kasvava kertosäe julistaa: ”Every path you take you’re leaving your legacy.” Taustalla kujertavat Boyz II Menin kultakurkut, ja pauhua haetaan muun muassa samplaamalla Modest Musorgskin Näyttelykuvia-teoksen loppuhuipentumaa Kiovan suuri portti.
Itse musiikkia edeltää ja seuraa noin minuutin äänikollaasi kuuluisista puheenpätkistä ja ”uutisankkurien” lukemista historian merkkitapauksista päivämäärineen. Alussa mainitaan irrallaan Monday, March 26th, 1827 (Beethovenin kuolinpäivä), minkä perään pikku-Michael väittää: ”Whatever I sing, that’s what I really mean.” Malcolm X:n, kuningatar Elisabetin ja kumppaneiden pistäydyttyä äänessä eepos niitataan astronautti Neil Armstrongin klassikkorepliikillä ”That’s one small step for man, one giant leap for mankind”.
Puhuin numeron 32 kohdalla käsittämättömyyden sietämisestä, ja vaikka yritänkin tässä purkaa Historya osiksi, kiehtovaksi sen tekee juuri käsittämättömyys ja hiukan vinksahtanut ylevyys. Kohutun History Trailer -videon tapaan Jackson tykkää tässäkin höystää hyvää sanomaansa hämmentävän militaristisella kuvastolla. Haluaako hän dramaattisuutta keinolla millä hyvänsä vai haastaako hän kuulijan/katsojan huomaamaan, että tietynlainen muoto ei aina tarkoita tietynlaista sisältöä?
Vaikka Jackson ei pidä remixeistä ja Tony Moran’s History Lesson hukkaa osan biisin syvällisyydestä, se tekee sille myös palveluksen. Urotekoja hehkuttaessaan albumiversio nimittäin hautaa alleen kertosäkeen viisaan neuvon: ”every day creates your history”, kaikilla teoilla on jälkensä ja seurauksensa. House-henkisessä, nopeutetussa remixissä kertsi korostuu ja a-osakin kuulostaa ihan hittitavaralta. Jacksonin ad libit ripotellaan uusiin paikkoihin, ja ”keep movin’”- sekä ”history”-huudahduksista väännetään lisää koukkuja.
History muistuttaa siitä tenhoavasta tosiseikasta, että aika etenee koko ajan kahdella tasolla, nykyhetkenä ja sen historiallisena projektiona. Moni maineensa vakiinnuttanut merkkihenkilö oli oman aikansa friikki ja hylkiö, ja Jacksoninkin asema tulevaisuuden kronikoissa on varmasti jotain ihan muuta kuin mitä viimeaikainen media on antanut ymmärtää. Quincy Jones kirjoitti hänestä vuoden 2001 omaelämäkerrassaan: ”Today the writers and critics seem determined to write him out of history, but it ain’t gonna happen. That’s why they call it history.”
Michael Jackson on toteuttanut biisejään niin monilla tyyleillä, että joskus lienee hankala päättää, millainen ilmiasu sopii mihinkin lauluun. Tämän hankaluuden mahdollisuus tulee mieleen Historya kuunnellessa. A-osan aggressiivinen disharmonia ja kertosäkeen sokerinen paatos tuntuvat vetävän albumiversiota vastakkaisiin suuntiin, ja tunnettu sinkkuremix onnistuu viemään sen ihan toisaalle. Aika harvoin on samasta materiaalista aikaansaatu sekä kryptisen monisyinen kuunteluteos että linjakkaasti etenevä tanssihitti.
Vaikka alkuperäisen version kontrastit hämmentävät tottumatonta korvaa, tolkku saattaa löytyä lyriikasta. Meluisa a-osa kuvaa huipulle pyrkivän ja historiaa tekevän vastoinkäymisiä ja peräänantamattomuutta, sentimentaalinen välike vetoaa sankarin apua tarvitsevien puolesta ja toiston myötä mahtipontiseksi kasvava kertosäe julistaa: ”Every path you take you’re leaving your legacy.” Taustalla kujertavat Boyz II Menin kultakurkut, ja pauhua haetaan muun muassa samplaamalla Modest Musorgskin Näyttelykuvia-teoksen loppuhuipentumaa Kiovan suuri portti.
Itse musiikkia edeltää ja seuraa noin minuutin äänikollaasi kuuluisista puheenpätkistä ja ”uutisankkurien” lukemista historian merkkitapauksista päivämäärineen. Alussa mainitaan irrallaan Monday, March 26th, 1827 (Beethovenin kuolinpäivä), minkä perään pikku-Michael väittää: ”Whatever I sing, that’s what I really mean.” Malcolm X:n, kuningatar Elisabetin ja kumppaneiden pistäydyttyä äänessä eepos niitataan astronautti Neil Armstrongin klassikkorepliikillä ”That’s one small step for man, one giant leap for mankind”.
Puhuin numeron 32 kohdalla käsittämättömyyden sietämisestä, ja vaikka yritänkin tässä purkaa Historya osiksi, kiehtovaksi sen tekee juuri käsittämättömyys ja hiukan vinksahtanut ylevyys. Kohutun History Trailer -videon tapaan Jackson tykkää tässäkin höystää hyvää sanomaansa hämmentävän militaristisella kuvastolla. Haluaako hän dramaattisuutta keinolla millä hyvänsä vai haastaako hän kuulijan/katsojan huomaamaan, että tietynlainen muoto ei aina tarkoita tietynlaista sisältöä?
Vaikka Jackson ei pidä remixeistä ja Tony Moran’s History Lesson hukkaa osan biisin syvällisyydestä, se tekee sille myös palveluksen. Urotekoja hehkuttaessaan albumiversio nimittäin hautaa alleen kertosäkeen viisaan neuvon: ”every day creates your history”, kaikilla teoilla on jälkensä ja seurauksensa. House-henkisessä, nopeutetussa remixissä kertsi korostuu ja a-osakin kuulostaa ihan hittitavaralta. Jacksonin ad libit ripotellaan uusiin paikkoihin, ja ”keep movin’”- sekä ”history”-huudahduksista väännetään lisää koukkuja.
History muistuttaa siitä tenhoavasta tosiseikasta, että aika etenee koko ajan kahdella tasolla, nykyhetkenä ja sen historiallisena projektiona. Moni maineensa vakiinnuttanut merkkihenkilö oli oman aikansa friikki ja hylkiö, ja Jacksoninkin asema tulevaisuuden kronikoissa on varmasti jotain ihan muuta kuin mitä viimeaikainen media on antanut ymmärtää. Quincy Jones kirjoitti hänestä vuoden 2001 omaelämäkerrassaan: ”Today the writers and critics seem determined to write him out of history, but it ain’t gonna happen. That’s why they call it history.”
maanantaina, kesäkuuta 09, 2008
28) Don’t Stop ’til You Get Enough (1979
| Michael Jackson |
Jatkuu numerosta 84. Vaikka Radio Luxembourgia kuuntelevana teininä en rohjennut sijoittaa pennosiani mustaan musiikkiin, rohkesin kuitenkin kehua sitä kaveripiirin mielipidejohtajalle, aloittelevalle ja myöhemmin menestyneellekin muusikolle. Tämä Talking Heads -fani ei uskonut The Jacksonsin, Chicin ja muiden tekevän vakavastiotettavaa musiikkia, kunnes eräänä maanantaina hän ilmoitti koulussa: ”Kyllä sä olit oikeassa! Mä kuuntelin viikonloppuna yhden tyypin luona kuulokkeilla Michael Jacksonin Don’t Stop ’til You Get Enoughia, ja se on hieno biisi!” Minun oli kai tarkoitus olla imarreltu.
Mutta kun en ollut. Keskiaaltolähetyksiä kuulostellessa tuotannolliset hienoudet jäävät matkan varrelle, ja korvan saavuttavat vain perusasiat, melodia, rakenne ja tempo. Tässä ympäristössä Don’t Stop ’til You Get Enoughin kertosäe kuulosti väkinäiseltä kopiolta edellisvuotisesta Shake Your Body -hitistä ja se tympäisi minua. Vaikka myöhemmin olen oppinut arvostamaan biisissä muutakin kuin sovitusta, taustalla jäytävät nuo ensimmäiset reaktiot.
Toteutukseltaan kappale on tietysti yksi Jacksonin ansiokkaimmista. Basson hypähtelyt, kitaran nuolaisut, jäntevässä rintamassa etenevät puhaltimet, suklaiset jousihyväilyt ja demolta miltei sellaisinaan otetut kilkattimet ääntelevät täydellisessä tasapainossa. Ilmeisen kohokohdan, puoliväliin sujautetun torvien ja koskettimien vuorottelusoolon taakse ajettu puheensorina tuo mieleen Marvin Gayen hitin Got to Give It Up (1977), joka on muutenkin hyvin todennäköisesti innoittanut Jacksonia.
Eniten biisejä yhdistää vokalistin falsetti ja laulutavasta johtuva samantyyppinen suppeahko melodiakulku. Se tuo esitykseen kepeyttä ja samppanjamaista kuplivuutta, mutta Don’t Stopin tapauksessa toimii kehnosti livenä (todisteena The Jacksonsin konserttilevy). Aika legendaarinen on myös intron ”The force, it’s got a lot of power” -puhe, ja laulu etenee koko ajan sillä rajalla, sisältyykö nimilauseeseen suoran seksuaalisia vivahteita. Jacksonin itsensä mukaan tulkinta on kuulijan korvassa, kuten pitääkin olla.
Jatkuu numerosta 84. Vaikka Radio Luxembourgia kuuntelevana teininä en rohjennut sijoittaa pennosiani mustaan musiikkiin, rohkesin kuitenkin kehua sitä kaveripiirin mielipidejohtajalle, aloittelevalle ja myöhemmin menestyneellekin muusikolle. Tämä Talking Heads -fani ei uskonut The Jacksonsin, Chicin ja muiden tekevän vakavastiotettavaa musiikkia, kunnes eräänä maanantaina hän ilmoitti koulussa: ”Kyllä sä olit oikeassa! Mä kuuntelin viikonloppuna yhden tyypin luona kuulokkeilla Michael Jacksonin Don’t Stop ’til You Get Enoughia, ja se on hieno biisi!” Minun oli kai tarkoitus olla imarreltu.
Mutta kun en ollut. Keskiaaltolähetyksiä kuulostellessa tuotannolliset hienoudet jäävät matkan varrelle, ja korvan saavuttavat vain perusasiat, melodia, rakenne ja tempo. Tässä ympäristössä Don’t Stop ’til You Get Enoughin kertosäe kuulosti väkinäiseltä kopiolta edellisvuotisesta Shake Your Body -hitistä ja se tympäisi minua. Vaikka myöhemmin olen oppinut arvostamaan biisissä muutakin kuin sovitusta, taustalla jäytävät nuo ensimmäiset reaktiot.
Toteutukseltaan kappale on tietysti yksi Jacksonin ansiokkaimmista. Basson hypähtelyt, kitaran nuolaisut, jäntevässä rintamassa etenevät puhaltimet, suklaiset jousihyväilyt ja demolta miltei sellaisinaan otetut kilkattimet ääntelevät täydellisessä tasapainossa. Ilmeisen kohokohdan, puoliväliin sujautetun torvien ja koskettimien vuorottelusoolon taakse ajettu puheensorina tuo mieleen Marvin Gayen hitin Got to Give It Up (1977), joka on muutenkin hyvin todennäköisesti innoittanut Jacksonia.
Eniten biisejä yhdistää vokalistin falsetti ja laulutavasta johtuva samantyyppinen suppeahko melodiakulku. Se tuo esitykseen kepeyttä ja samppanjamaista kuplivuutta, mutta Don’t Stopin tapauksessa toimii kehnosti livenä (todisteena The Jacksonsin konserttilevy). Aika legendaarinen on myös intron ”The force, it’s got a lot of power” -puhe, ja laulu etenee koko ajan sillä rajalla, sisältyykö nimilauseeseen suoran seksuaalisia vivahteita. Jacksonin itsensä mukaan tulkinta on kuulijan korvassa, kuten pitääkin olla.
lauantaina, kesäkuuta 07, 2008
29) Streetwalker (1987|2001
| Michael Jackson |
Bad-albumin biisit näyttävät jakavan Michael Jacksonin kuuntelijoiden mielipiteet tavallista jyrkemmin – kaikilla on kannattajansa ja vastustajansa. Minä aloin tosissani ihmetellä levyn koostumusta kuultuani poisjätettyä materiaalia ja sen tarinan, jossa tekijät kiistelivät viimeisestä mukaan otettavasta kappaleesta. Quincy Jones halusi ja sai Another Part of Men, Jackson joutui luopumaan Streetwalkerista.
Toki Streetwalkerin sanat ja värähtelyt muistuttavat toista Bad-raitaa The Way You Make Me Feeliä ja Another Part of Men kryptinen ohjelmanjulistus laajentaa levyn tekstillistä kirjoa, mutta musiikillisesti ne ovat kestäneet kovin eri tavoin ajan purukalustoa. APoMin synabasso- ja kosketinsoundit edustavat löperöintä 1980-lukua, kun taas Streetwalkerin huuliharppu-ränttätänttä-doowop-konepop-kombinaatio pelittää päivä päivältä tuoreemmin. Jackson kuulostaa rennolta, itsevarmalta ja dynaamiselta, ja esityksessä on poikkeuksellista tilan tuntua. En tajua, kuinka se on aikoinaan hennottu jättää julkaisematta.
Käytän kirjainkoodeja kuvatakseni biisin tenhoavaa rakennetta. Z on alussa kaukana kaikuva ”Won’t you give me some time” -vinjetti, A on a-osa, B on lyyrisesti köyhä ”Baby I love you” -kertosäe ja C on torvilla upeasti jämäköitetty ”I never met a girl just like you” -kakkoskertsi. Osia yhdistetään ja aksentoidaan ”I got it coming baby” -irtolauseilla. Ja näin se menee: Z - intro - A - A - B - A - C - Z - A - B - C - huuliharppusoolo - pidennetty B - C - C - pidennetty Z, johon upotetaan vielä B. Toimii!
Bad-albumin biisit näyttävät jakavan Michael Jacksonin kuuntelijoiden mielipiteet tavallista jyrkemmin – kaikilla on kannattajansa ja vastustajansa. Minä aloin tosissani ihmetellä levyn koostumusta kuultuani poisjätettyä materiaalia ja sen tarinan, jossa tekijät kiistelivät viimeisestä mukaan otettavasta kappaleesta. Quincy Jones halusi ja sai Another Part of Men, Jackson joutui luopumaan Streetwalkerista.
Toki Streetwalkerin sanat ja värähtelyt muistuttavat toista Bad-raitaa The Way You Make Me Feeliä ja Another Part of Men kryptinen ohjelmanjulistus laajentaa levyn tekstillistä kirjoa, mutta musiikillisesti ne ovat kestäneet kovin eri tavoin ajan purukalustoa. APoMin synabasso- ja kosketinsoundit edustavat löperöintä 1980-lukua, kun taas Streetwalkerin huuliharppu-ränttätänttä-doowop-konepop-kombinaatio pelittää päivä päivältä tuoreemmin. Jackson kuulostaa rennolta, itsevarmalta ja dynaamiselta, ja esityksessä on poikkeuksellista tilan tuntua. En tajua, kuinka se on aikoinaan hennottu jättää julkaisematta.
Käytän kirjainkoodeja kuvatakseni biisin tenhoavaa rakennetta. Z on alussa kaukana kaikuva ”Won’t you give me some time” -vinjetti, A on a-osa, B on lyyrisesti köyhä ”Baby I love you” -kertosäe ja C on torvilla upeasti jämäköitetty ”I never met a girl just like you” -kakkoskertsi. Osia yhdistetään ja aksentoidaan ”I got it coming baby” -irtolauseilla. Ja näin se menee: Z - intro - A - A - B - A - C - Z - A - B - C - huuliharppusoolo - pidennetty B - C - C - pidennetty Z, johon upotetaan vielä B. Toimii!
torstaina, kesäkuuta 05, 2008
30) I Want You Back (1969
| The Corporation™ |
Alussa olivat viisi veljestä, amerikkalainen hittitehdas ja Gladys Knightin esitettäväksi tarkoitettu laulu. Tosin noista viidestä veljeksestä vain kolme lauloi eikä kukaan soittanut valmiilla levyllä. Otetaanpa uudestaan. Alussa olivat pianonjuoksutus, yksi pophistorian hienoimmista ja tunnistettavimmista bassomelodioista ja 11-vuotiaan tulevan megatähden esittäytyminen. Millä sanoilla Michael Jackson käynnisti listalaulajan uransa? ”Oo-ooh, let me tell you now...”
Projekti The Jackson 5 oli erikoinen yhdistelmä musiikillista ja kaupallista kunnianhimoa. Oli monimutkaista sävelpolkua, rikottuja tahteja, osia melkein a:sta ö:hön ja moitteetonta musisointia – sitten toisaalla hyytävää tyhmiltä teineiltä rahat pois -laskelmointia animaatiosarjoineen kaikkineen. The Jackson 5 oli Spice Girlsin edeltäjä, sillä veljeksille luotiin erilliset identiteetit: ”athlete” Jackie, ”mechanic” Tito, ”heart throb” Jermaine, ”dancer” Marlon ja yhdeksänvuotiaaksi väitetty ”wonder kid” Michael.
Viimeksimainittu ainakin oli tittelinsä veroinen, koska eniten kuulijoita I Want You Backissä löi ällikällä hänen lauluosuutensa. Vaikka Knightille tehtyä tekstiä ei ihan sellaisenaan tuotu Michaelin tulkittavaksi, aika kohtuuttomasta haasteesta hänet pistettiin selviytymään. Hienoimpia kohtia ovat kertosäkeen ”Won’t you please let me back in your heart” ja lopun aggressiivinen huuto, josta Katherine-äiti on kertonut ensikuulemalla kovasti närkästyneensä.
Michaelin laulun ja Wilton Felderin basson keskeinen asema kuuluu jo stereokuvassa, jossa kaikki muut osaset on sysätty pelkästään vasempaan tai oikeaan kanavaan. 39-vuotias äänite on vanha, mutta I Want You Back kuulostaa säröisyydessään vielä paljon iäkkäämmältä – jo 1950-luvulla saatiin taltioitua siistimpää stereoääntä. Tuntuu uskomattomalta, että tätä väitetään Motownin siihen asti kalleimmaksi äänitykseksi, johon satsattiin enemmän kuin koko muuhun esikoisalbumiin yhteensä.
Alussa olivat viisi veljestä, amerikkalainen hittitehdas ja Gladys Knightin esitettäväksi tarkoitettu laulu. Tosin noista viidestä veljeksestä vain kolme lauloi eikä kukaan soittanut valmiilla levyllä. Otetaanpa uudestaan. Alussa olivat pianonjuoksutus, yksi pophistorian hienoimmista ja tunnistettavimmista bassomelodioista ja 11-vuotiaan tulevan megatähden esittäytyminen. Millä sanoilla Michael Jackson käynnisti listalaulajan uransa? ”Oo-ooh, let me tell you now...”
Projekti The Jackson 5 oli erikoinen yhdistelmä musiikillista ja kaupallista kunnianhimoa. Oli monimutkaista sävelpolkua, rikottuja tahteja, osia melkein a:sta ö:hön ja moitteetonta musisointia – sitten toisaalla hyytävää tyhmiltä teineiltä rahat pois -laskelmointia animaatiosarjoineen kaikkineen. The Jackson 5 oli Spice Girlsin edeltäjä, sillä veljeksille luotiin erilliset identiteetit: ”athlete” Jackie, ”mechanic” Tito, ”heart throb” Jermaine, ”dancer” Marlon ja yhdeksänvuotiaaksi väitetty ”wonder kid” Michael.
Viimeksimainittu ainakin oli tittelinsä veroinen, koska eniten kuulijoita I Want You Backissä löi ällikällä hänen lauluosuutensa. Vaikka Knightille tehtyä tekstiä ei ihan sellaisenaan tuotu Michaelin tulkittavaksi, aika kohtuuttomasta haasteesta hänet pistettiin selviytymään. Hienoimpia kohtia ovat kertosäkeen ”Won’t you please let me back in your heart” ja lopun aggressiivinen huuto, josta Katherine-äiti on kertonut ensikuulemalla kovasti närkästyneensä.
Michaelin laulun ja Wilton Felderin basson keskeinen asema kuuluu jo stereokuvassa, jossa kaikki muut osaset on sysätty pelkästään vasempaan tai oikeaan kanavaan. 39-vuotias äänite on vanha, mutta I Want You Back kuulostaa säröisyydessään vielä paljon iäkkäämmältä – jo 1950-luvulla saatiin taltioitua siistimpää stereoääntä. Tuntuu uskomattomalta, että tätä väitetään Motownin siihen asti kalleimmaksi äänitykseksi, johon satsattiin enemmän kuin koko muuhun esikoisalbumiin yhteensä.
tiistaina, kesäkuuta 03, 2008
31) I Can’t Help It (1979
| Stevie Wonder | Susaye Greene-Browne |
Mikähän siinäkin on, että ensimmäiset syntikat ja muut elektronisesti muokattavat soittimet osattiin hyödyntää niin tyylikkäästi 1970-luvun r&b:ssä? 1980-luvun mustat konesoundithan kuulostavat suurelta osin aivan kauheilta – Michael Jacksonkaan ei täysin välttynyt niiden ansoilta. Ehkä kiitämme muusikoita nimeltä: Greg Phillinganesin ja Michael Boddickerin maalaama synamaisema on niin ajaton, että I Can’t Help It on yksi Jacksonin samplatuimmista biiseistä.
Toki mukana on paljon muitakin instrumentteja, mutta kokonaissoundi on niin eteerisen pumpulinen, että korva saa tosissaan kaivaa niitä esille. Missä muka lymyilevät kansivihon mainitsemat Seawind Hornsin seitsemän erilaista puhallinta? Biisi kietoo syliinsä jo alussa niin lämpimästi, että se ei oikeastaan kehity mihinkään. Sama pätee hyräillen sisään tulevaan Jacksoniin, jonka upein kujerrus soi ekassa säkeistössä: ”Running often through my mi-i-i-i-ind”. Tekstin päähenkilö ei voi mitään hullaantumiselleen, mutta ei haluakaan voida.
Koska hieman jazzahtava sävellys on Stevie Wonderin kynästä, Jackson epäilemättä halusi tehdä selväksi, ettei se vokalistin vaihtumisesta ainakaan huonone. (Wonder on esittänyt sitä vain livenä muutaman kerran.) Miesten ainoat duetot, vuoden 1987 yhtäaikaisilla albumeilla ilmestyneet Just Good Friends ja Get It, olivat pakonomaisia pettymyksiä. Parhaaksi yhteislevytykseksi onkin nimettävä Richard Nixonille omistettu You Haven’t Done Nothin’ (1974), jossa Wonderin taustakuorona toimi The Jackson 5.
Mikähän siinäkin on, että ensimmäiset syntikat ja muut elektronisesti muokattavat soittimet osattiin hyödyntää niin tyylikkäästi 1970-luvun r&b:ssä? 1980-luvun mustat konesoundithan kuulostavat suurelta osin aivan kauheilta – Michael Jacksonkaan ei täysin välttynyt niiden ansoilta. Ehkä kiitämme muusikoita nimeltä: Greg Phillinganesin ja Michael Boddickerin maalaama synamaisema on niin ajaton, että I Can’t Help It on yksi Jacksonin samplatuimmista biiseistä.
Toki mukana on paljon muitakin instrumentteja, mutta kokonaissoundi on niin eteerisen pumpulinen, että korva saa tosissaan kaivaa niitä esille. Missä muka lymyilevät kansivihon mainitsemat Seawind Hornsin seitsemän erilaista puhallinta? Biisi kietoo syliinsä jo alussa niin lämpimästi, että se ei oikeastaan kehity mihinkään. Sama pätee hyräillen sisään tulevaan Jacksoniin, jonka upein kujerrus soi ekassa säkeistössä: ”Running often through my mi-i-i-i-ind”. Tekstin päähenkilö ei voi mitään hullaantumiselleen, mutta ei haluakaan voida.
Koska hieman jazzahtava sävellys on Stevie Wonderin kynästä, Jackson epäilemättä halusi tehdä selväksi, ettei se vokalistin vaihtumisesta ainakaan huonone. (Wonder on esittänyt sitä vain livenä muutaman kerran.) Miesten ainoat duetot, vuoden 1987 yhtäaikaisilla albumeilla ilmestyneet Just Good Friends ja Get It, olivat pakonomaisia pettymyksiä. Parhaaksi yhteislevytykseksi onkin nimettävä Richard Nixonille omistettu You Haven’t Done Nothin’ (1974), jossa Wonderin taustakuorona toimi The Jackson 5.
sunnuntaina, kesäkuuta 01, 2008
32) Black or White (1991
| Michael Jackson | Bill Bottrell |
Kieltäydyn taas huomioimasta puheintroa osana kappaletta, koska se on niin irrallinen – jotain, joka kenties päätettiin ympätä Dangerous-abumin ekan singlen alkuun, on singlevalinta mikä tahansa. You Rock My World -introssa oli kuultavissa sentään jonkinlainen sanallinen yhteys biisiin, tässä ei. Kelaamme siis suoraan Jacksonin tuottajakaverin Bill Bottrellin soittamaan kitarariffiin, joka on kähvelletty John Mellencampin hitistä Hurts So Good (1982).
Alkoipas tämä nyt ynseästi. Oikeastihan Black or White on mahtitsibale! Tutuista osasistaan ja yleispätevästä tyylilajistaan huolimatta se on vahvasti omankuuloisensa pop-rock-hiphop-tanssihybridi. Möyrähtelevä basso, akustinen kitara, rummut ja kilkattimet pelaavat lainariffin takana timmisti yhteen ja vaihtavat jännästi koordinaattejaan mystisen L.T.B.-nimimerkin rapatessa. Biisi on muutenkin yllättävän kompakti – peräkkäiset ”hardrock”- ja ”hiphop”-tuokiot kestävät kumpikin vain 18 sekuntia.
Lyriikka paasaa paikoitellen aika purevastikin rotuharmonian ja värisokeuden puolesta. Etenkin rap-tekstissä tuodaan esiin, kuinka paljon ihonväriin tuijottaminen rajoittaa ihmisen ajattelua: ”I’ve seen the bright get duller, I’m not going to spend my life being a color.” Toisaalta on vaikea kuvitella kenenkään muun kuin afroamerikkalaisen artistin laulavan ”I ain’t scared of no sheets”, joka viittaa Ku Klux Klaniin. Paikoitellen sanoihin tulee myös puhtia nasevasta rytmityksestä kuten kertosäkeen aloituksessa ”But -- if -- you’re thinking about my baby”.
Black or White -nimi tietenkin heitti päin kuulijoiden naamaa kysymyksen Jacksonin muuttuneesta ulkonäöstä, johon hän antoi vastauksen vasta 1993 Oprah Winfreyn haastattelussa. Aiheeseen kytkeytyvä epätietoisuus tuntuu yhä kovasti häiritsevän useita, vaikka monissa viihdemuodoissa mysteeri on olennainen osa viehätystä. Miksi roskalehdet eivät ”kansalla on oikeus tietää” -missiossaan paljasta vaikkapa taikatemppujen salaisuuksia? Joissakin taide- ja kulttuuripiireissä käsittämättömyyden sietämistä pidetään jopa sivistyksen edellytyksenä – selittäminen tuhoaa taideteoksen. Minusta valtaosa Jacksoniin liittyvästä epätietoisuudesta on erittäin viihdyttävää!
Kieltäydyn taas huomioimasta puheintroa osana kappaletta, koska se on niin irrallinen – jotain, joka kenties päätettiin ympätä Dangerous-abumin ekan singlen alkuun, on singlevalinta mikä tahansa. You Rock My World -introssa oli kuultavissa sentään jonkinlainen sanallinen yhteys biisiin, tässä ei. Kelaamme siis suoraan Jacksonin tuottajakaverin Bill Bottrellin soittamaan kitarariffiin, joka on kähvelletty John Mellencampin hitistä Hurts So Good (1982).
Alkoipas tämä nyt ynseästi. Oikeastihan Black or White on mahtitsibale! Tutuista osasistaan ja yleispätevästä tyylilajistaan huolimatta se on vahvasti omankuuloisensa pop-rock-hiphop-tanssihybridi. Möyrähtelevä basso, akustinen kitara, rummut ja kilkattimet pelaavat lainariffin takana timmisti yhteen ja vaihtavat jännästi koordinaattejaan mystisen L.T.B.-nimimerkin rapatessa. Biisi on muutenkin yllättävän kompakti – peräkkäiset ”hardrock”- ja ”hiphop”-tuokiot kestävät kumpikin vain 18 sekuntia.
Lyriikka paasaa paikoitellen aika purevastikin rotuharmonian ja värisokeuden puolesta. Etenkin rap-tekstissä tuodaan esiin, kuinka paljon ihonväriin tuijottaminen rajoittaa ihmisen ajattelua: ”I’ve seen the bright get duller, I’m not going to spend my life being a color.” Toisaalta on vaikea kuvitella kenenkään muun kuin afroamerikkalaisen artistin laulavan ”I ain’t scared of no sheets”, joka viittaa Ku Klux Klaniin. Paikoitellen sanoihin tulee myös puhtia nasevasta rytmityksestä kuten kertosäkeen aloituksessa ”But -- if -- you’re thinking about my baby”.
Black or White -nimi tietenkin heitti päin kuulijoiden naamaa kysymyksen Jacksonin muuttuneesta ulkonäöstä, johon hän antoi vastauksen vasta 1993 Oprah Winfreyn haastattelussa. Aiheeseen kytkeytyvä epätietoisuus tuntuu yhä kovasti häiritsevän useita, vaikka monissa viihdemuodoissa mysteeri on olennainen osa viehätystä. Miksi roskalehdet eivät ”kansalla on oikeus tietää” -missiossaan paljasta vaikkapa taikatemppujen salaisuuksia? Joissakin taide- ja kulttuuripiireissä käsittämättömyyden sietämistä pidetään jopa sivistyksen edellytyksenä – selittäminen tuhoaa taideteoksen. Minusta valtaosa Jacksoniin liittyvästä epätietoisuudesta on erittäin viihdyttävää!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)