maanantaina, heinäkuuta 14, 2008

11) Rock with You (1979

| Rod Temperton |

Joskus mietityttää, suhtauduttaisiinko Off the Walliin kovinkin eri tavoin, jos se olisi ennestään tuntemattoman nuorukaisen esikoisalbumi. Siinä on samoja ominaisuuksia kuin mustan viihteen aiemmissa läpimurroissa: potentiaalisesti uhkaavat asiat on osattu esittää epäuhkaavasti. Rock with Youssa väreilee valkoisen valtakulttuurin yhä tukalaksi kokema musta seksuaalisuus vaarattomassa muodossa. Vaikka Michael Jacksonin lapsitähtimenneisyys oli joissakin suhteissa taakka, tämän vaikutelman edistämisessä siitä oli hyötyä.

Toisaalta Off the Wall oli tuntemattoman nuorukaisen levy – Suomessa. Kun Rock with You soitettiin eräässä viimeisistä ikimuistoisen Jaakko Jahnukaisen vetämistä Levyraati-ohjelmista, nimi Michael Jackson oli raatilaisille täysin outo. Jotkut ihmettelivät, että lievällä ylinopeudella musiikkivideolta soineen biisin esittäjä olikin mies (koska eivät nähneet videota), ja arviot jäivät muutenkin kylmäkiskoisiksi. Albumista tuli silti miehen ensimmäinen täkäläinen listamenestys.

Vaikka Rock with You on genressään ilmeinen klassikko – ”soundtrack to thousands of dancefloor seductions”, kuten afroamerikkalaisen kulttuurin monivaikuttaja Nelson George sen määritteli – tuo levyraatireaktiokin oli näillä leveysasteilla aavistettavissa. Biisin lumoa joko ei tarvitse selittää tai ei kannata. Rod Temperton kirjoitti sen uptempo-tanssipalaksi, mutta Quincy Jones tähtäsi pehmeästi soljuvaan lopputulokseen, jonka Jackson vaivattomasti omaksui. Se toimii myös livenä maukkaammin kuin muut kuulemani Off the Wall -raidat.

Selittäminen on siis turhaa, mutta luetellaan biisin merkkihetkiä. Virvelirumpu päräyttää oitis tunnistettavan intron, ja takapotkuinen kitarariffi alustaa Jacksonin raukean avauslauseen ”Girl, close your eyes”. Askelittain nouseva ”Share that beat of love” maanittelee kuulijan kertosäkeeseen. Omaperäinen kosketinsoolo kuplii niin hienosti, että se soitetaan albumiversiossa kaksi kertaa. Laulusovitus on Tempertonin tekemäksi aika maltillinen, ja improvisoinnit ymmärretään jättää toiseen kertaan. Lopuksi heitetään sentään kannustus: ”Feel the heat, feel the beat!”

lauantaina, heinäkuuta 12, 2008

12) Jam (1991

| Michael Jackson | Rene Moore | Teddy Riley | Bruce Swedien |

Kun Oprah Winfrey vuonna 1993 kysyi Michael Jacksonilta, miksi tämä ei antanut tv-haastatteluja 14 vuoteen, vastaus kuului ”Tuntui, ettei minulla ollut mitään sanottavaa”. Saman voi väittää päteneen myös hänen musiikkiinsa. On Off the Wall – Thriller – Bad -trilogiassa millaisia ansioita tahansa, niin niissä ei juurikaan pääse ääneen 1970-luvulla päätään nostanut asioita pohtiva ja sanomisen tarvetta tunteva taiteilija. Siksi olikin niin ilahduttavaa kuulla Dangerous-albumin aloitusraita.

Jam ei saarnaa tai selitä, vaan käsittelee tyylikkään abstraktisti ihmisten mielenrauhan etsintää päälle kaatuvien uutisten, arvojen ja vaatimusten ikeessä. Jo pelkkä nimi on monimerkityksinen – videossa se korostuu koripalloterminä (donkkaus), mikä onkin aika toimelias vertauskuva koko tekstille. Jackson myös puhuu usean henkilön suulla: yksi kehottaa toisia aktiivisuuteen, toinen vastaa ”Don’t you ask me for no favors, I’m conditioned by the system”. Vaikka biisille on merkitty muitakin tekijöitä, lyriikka on Jacksonin oma.

Läpi kappaleen sykkivän scratch-henkisen perusbiitin päälle ajetaan aluksi eri tavoin prosessoituja ”Do you wanna get up and jam” -lauseita, ja muualla kuin a-osassa sen joka toisen tahdin alkua korostaa Iso Isku. Tuolla Iskulla piiskataan sovitukseen meheviä variaatioita – erityisen funky on synteettinen torviriffi, joka muuttuu upeaksi triolimelodiaksi juuri ennen Heavy D:n lyhyttä rap-osuutta. Bassoa ei ole lainkaan, ja Teddy Rileyn kitara hiipii mukaan vasta puolessamatkassa.

Hyvin samantyylistä bassotonta, ykköstä korostavaa rytmiä pidettiin viisi vuotta myöhemmin käänteentekevän trendikkäänä; tarkoitan Prodigyn hittejä Firestarter ja Smack My Bitch Up. Tasokkaita biisejä nekin, mutta häviävät armotta tanssittavuudessa Jamille, muusta sisällöstä puhumattakaan. Jacksonin aivan lopussa kähisemästä rapinsekaisesta jäähdyttelystä ei saa selvää, mutta se vahvistaa mielikuvaa esityksestä, jossa artisti on oppinut laittamaan itsensä likoon uudella tavalla.

torstaina, heinäkuuta 10, 2008

13) The Lost Children (2001

| Michael Jackson |

Häiveellä sisään tulevasta valssirytmisestä introsta tulee mieleen yksi pophistorian parhaista joululauluista, Pretendersin 2000 Miles. The Lost Children ei ole joululaulu, mutta sen lumoava kepeys, melodisuus ja jotenkin kelttiläinen tunnelma kaivavat esiin sitä sadunomaista kutitusta, jota muinoin tunsi muun muassa joulua odottaessaan. Pääosin Michael Jacksonin ohjelmoimat ja soittamat taustat on tehty kauttaaltaan syntikoilla, mutta ne tukevat viisun viestiä juuri kuten pitääkin.

Viestinä on se, että musiikki on osa vanhemman ja lapsen yhteyttä, ja yhteys on musiikin edellytys. Kun lapseen menetetään yhteys, hänelle ei voi laulaa. The Lost Childrenissä aikuiset laulavat ”kadonneille” lapsille kaksi ensimmäistä kertosäettä, ja kolmannessa ”löytyneet” lapset vastaavat. 20-päistä lapsikuoroa johtaa muuten Tom Bahler, She’s Out of My Lifen kirjoittaja, ja tuo osuus on biisin musiikillinen kohokohta. Tosin en ole varma, laulavatko vekarat stemmoja vai soinnutetaanko hienot harmoniat pelkästään instrumenteilla.

Konstikkaaksi biisin tekee kuitenkin pohdinta siitä, mitä lapsen katoaminen kaikessa laajuudessaan tarkoittaa. Se voi toki viitata Peter Pan -satuosastoon tai konkreettisesti tietymättömissä oleviin tenaviin, mutta minusta se on lauluksi puristettu versio puheesta, jonka Jackson piti Oxfordin yliopistossa The Lost Childrenin levyttämisen aikoihin alkuvuonna 2001. Lapsuus katoaa, kun aikuiset eivät kykene tai ehdi vaalimaan sitä ja yrittävät korvata läsnäolonsa materialla. ”Childhood has become the great casualty of modern-day living.”

Toki puheita on pidetty maailman sivu, mutta Jackson todella pisti itsensä peliin kertomalla isäsuhteestaan ja omista tavoitteistaan kasvattajana. Hänen seitsemänkohtainen lasten oikeuksien julistuksensa todisti myös aiheeseen paneutumisesta ja eläytymisestä, esimerkkinä kohta neljä: ”Oikeus tulla kuunnelluksi, vaikka ei olisikaan kiinnostavaa asiaa”. Lapsi, joka joutuu taistelemaan oikeudestaan rakkauteen, suojeluun ja arvonantoon, menettää lapsuutensa. Näitä oikeuksia väheksyvä aikuinen menettää myös kosketuksen omaan tärkeään menneisyyteensä.

Media arvatenkin vaikeni tapahtumasta, joka oli kiusallisessa ristiriidassa sen ylläpitämän ja tuottoisaksi kokeman Jackson-kuvan kanssa. Tämä sen toiminnassa juuri on viheliäisintä: vaikka Michael Jacksonin systemaattisesta ”luonnemurhasta” kärsii ensisijaisesti vain yksi mies läheisineen, niin näin oivan ja potentiaalisen mission mitätöimisestä kärsii koko maailma. Minä ainakin ihan tosissani arvostan Jacksonin ponnisteluja – mahdollisesti enemmän kuin hänen musiikillisia ansioitaan. Musiikki ei voi olla oikeassa, idealismi voi.

Popkulttuuri on pitkään ja kipeästi kaivannut idealismia – utopistista, naiivia, radikaalia, mitä tahansa. Kun sitä olisi tarjolla alan korkeimmalta taholta, pyrimme kuitenkin kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin tukahduttamaan ja likaamaan sen. Kukaties myös onnistuimme pyrkimyksissämme: lasten oikeuksien esitaistelija on ollut pitkään hiljaa, eikä uutta ole näköpiirissä. Yläfemma! Tuntuuko nyt hyvältä?

Herkullisen ulottuvuuden The Lost Childreniin tuovat äänipätkät Hämärän rajamailla -sarjan jaksosta Kick the Can (1962). Vanhainkodin kuistilla viruva mies katselee lasten purkinpotkimista ja oivaltaa, että hänen ikääntymisensä alkoi siitä, kun hän lakkasi leikkimästä. Koko talo pitää äijää höpsähtäneenä, mutta hän suostuttelee lopulta muutkin asukit karkaamaan yöllä laitoksesta pihalle potkimaan purkkia. Kaikki muuttuvat jälleen lapsiksi paitsi ukkelin skeptinen huonekaveri, joka tapahtuneen hoksattuaan jää anelemaan: ”Ottakaa minut mukaan!”

Jaksossa näyttelevät ja biisissä puhuvat junioritkin ovat nykyisin Michael Jacksonia vanhempia, päähenkilöistä puhumattakaan, joten teemassa on kiistattomia ikuisuusarvoja. Tämän vihjauksen mukaan siis todellisia kadonneita lapsia olemme me aikuiset, ja The Lost Children on omistettu meille. Muun muassa sille Helsingin Sanomien arvostelijalle, jonka mukaan tämä kaunis, puhdas, viisas, ovela ja monin tavoin puhutteleva esitys on ”pelottavan omituinen”. Wishing them well, and wishing them home...

Kick the Can youtubessa

tiistaina, heinäkuuta 08, 2008

14) Show You the Way to Go (1976

| Kenneth Gamble | Leon Huff |

Pätevä musiikkihistorioitsija kykenee jäsentämään ja sijoittamaan kuulemansa osaksi eri suuntauksia, vaiheita ja aikakausia. Todellinen haaste on kuitenkin kyetä sen jälkeenkin arvostamaan musiikkia omana itsenään. Liian usein törmää sellaiseen (epä)ajattelutapaan, että esimerkiksi Show You the Way to Go edustaa The Jacksonsin siirtymävaihetta Motownin ja oman tuotannon välillä, tai että se edustaa Gamble & Huffin Phillysoulin jäähdyttelyvaihetta, joten sitä ei kuulu pitää olennaisena.

Muistelenkin lämpimästi aikaa, jolloin kuuntelin brittilistan ykköshittiä autuaan tietämättömänä olevasta tai tulevasta – kuulin vain upean biisin. Bobby Martinin samettisen ja sopusointuisen sovituksen, jota maukkaasti kärkevöitettiin rautalankakitaralla ja veljesten laadukkaat stemmat, joiden päälle Michaelin kelpasi improvisoida tekstin osasia entistäkin sävykkäämmäksi kudelmaksi. Show You the Way to Go ei kurkottele kuuta taivaalta, mutta siinä on jokainen palanen paikallaan.

Lyriikka on tietenkin lässynpuoleinen, jos sillä tosissaan yritetään ottaa kantaa rotujen ja kansojen yhteistyön puolesta. Jackson ei tulkitse sitä itsevarman määrääjän ottein, vaan tekee haavoittuvalta kuulostavan ota tai jätä -tarjouksen. Mainioimmin laulun olemus kiteytyy kohdassa, jossa kuoro kehottaa ”Let me show you, let me show you the way to go”, Michael voihkaisee ”Please follow me, now” ja matkaa kuvataan pehmeällä torvisoololla. Lopun ad libit kuulostavat niin aidon spontaaneilta, että oli kiinnostava ratkaisu laittaa niiden perään yksi huudahdus pyörimään luuppina – sen ”epäaitous” kuuluu selvästi.

sunnuntaina, heinäkuuta 06, 2008

15) Smooth Criminal (1987

| Michael Jackson |

Jos Bad-albumin biisi- ja singlevalinnat muutoin olivat kiistanalaisia, niin yksi tuntui nauttivan kaikkien luottamusta. Smooth Criminalia pidettiin varmana hittinä, mikä Jackson-strategiassa tarkoitti sitä, että se säästettiin seitsemänneksi singleksi stimuloimaan vuoden 1988 joulumyyntiä. Tuohon mennessä ehdittiin jo huomata, että Bad ei useimmissa maailmankolkissa yltäisi Thrillerin menestykseen millään ilveellä, mutta ihan kunniakas profiilinkohotus Criminal oli taidokkaine videoineen.

”Varma hitti” ei tässä tapauksessa kuitenkaan tarkoita varman päälle laskelmoitua täsmärahastajaa, vaan Smooth Criminalissa on jollei mullistavia niin varsin oudoksuttavia palikoita. Se roikkuu suorastaan uhkarohkeasti koukkujensa varassa – esimerkiksi a-osassa basso ja laulu kulkevat samaa, kieltämättä tarttuvaa sävelkulkua ja rumpupohja on uhmakkaan yksitoikkoinen. Jackson myös toistaa 44 (!) kertaa ”Annie are you OK?” tai ”Are you OK, Annie?”, vaikka tuntuu muutoin olevan paljon kiinnostuneempi kaikkivoipaisesta rikollisesta kuin tämän avuttomasta uhrista.

Se kuitenkin säilyy vaivatta, intron sydämenlyönneistä lopun kirkuvaan synasoundiin asti: Jännite. Bad-nimiraita sössi osan tiukkuudestaan lyyriseen ja laululliseen harhailuun, mutta kryptisempi Smooth Criminal sykkii coolia auktoriteettia. Jacksonin sähäkkä artikulointi liukuu linjakkaasti kuiskauksen ja falsettivoihkinnan välillä. Säästeliäästi napsuva kitara ja puhaltimien pikavisiitit lisäävät biisin kineettisyyttä. Ja tietysti muistamme meriiteistä tarkeimmän: alun bassoriffistä tehtyä luuppia on soitettu vuosikausia Linnanmäen Vekkulassa!

perjantaina, heinäkuuta 04, 2008

16) Morphine (1997

| Michael Jackson |

Morfiini ja Demerol-merkkinen petidiini ovat voimakkaita särkylääkkeitä, joihin Michael Jackson oletettavasti turvautui saatuaan palovammoja päänahkaansa mainoskuvauksissa vuonna 1984. Niitä korjattiin useilla leikkauksilla, ja pitkäaikaisen ystävän David Gestin mukaan Jackson on tästä lähtien kärsinyt kroonisista kivuista. Vuonna 1993 hän hakeutui hoitoon kipulääkeriippuvuuden takia ja on ajoittain näyttänyt julkisuudessakin vähän kemikaalitasapainonsa menettäneeltä.

Demerolia suositeltiin takavuosina pienemmän riippuvuusriskin takia, mutta se voi aiheuttaa muun muassa deliriumia, kouristuksia ja pahoinvointia. Vaikka ”morphine” kuulostaa iskevämmältä, biisi tuntuu kertovan juuri Demerolin sivuvaikutuksista. Tai ainakin jostain itse koetusta, sillä Morphinen sooninen koostumus on erittäin varmaotteinen ja vakuuttava. Harhat, vieroitusoireet, viha, epätoivo, tuokionomainen helpotus ja tietoisuus sen ohimenevyydestä tungetaan kuulijan korvakäytäviin tylysti mutta kiehtovasti.

Alun ja lopun koneellinen, prosessoitu pauke toimii tahallisen hiostavana solvausten ja purkausten ponnahduslautana, kun taas keskiosan hyperharmoninen piano-jousisuvanto kuvaa sitä, minkä eteen narkkari tekee mitä tahansa. Huojennuksen hetkikin on katkera – huume lohduttaa ”Don’t cry, I won’t convert you”, moneen kertaan pettynyt läheinen ”Don’t cry, I won’t resent you”. Kontrasti hätkähdyttää, mutta osat sopivat yhteen saumattomasti.

Morphine on erikoisin kuulemani äänite, johon työläiden studiotehosteiden lisäksi on käytetty suurta jousiorkesteria ja kuoroa. Sekaan on ripoteltu myös äänileikkeitä Jacksonin suosikikseen nimeämästä Elefanttimies-elokuvasta, jossa John Merrickin viimeiset vaiheet esitetään varsin samanhenkisenä vuoristoratana kuin Morphinen potilasprofiili. Ei voi mitään, tämä kolisee ja koskettaa – hetkittäin olisin valmis poistamaan sijanumerosta ykkösen tai jopa kuutosen.

keskiviikkona, heinäkuuta 02, 2008

17) Never Can Say Goodbye (1971

| Clifton Davis |

The Jackson 5:n tuottaja Hal Davis sattui kuulemaan parikymppisen Clifton Davisin (ei sukua) soittavan biisiä pianolla ja innostui niin, että varasi studioajan saman tien. Never Can Say Goodbyen päätymisestä veljesbändin repertuaariin väännettiin Motownilla kättä, koska pelättiin sen kypsyyden karkottavan varhaisteinifanit. Eivät he suuremmin karkonneet, vaikka lyriikan lisäksi etenkin lauluharmonioihin tuli uutta varttuneisuutta.

Stemmojen ja soitannon ylväs luistavuus saa kuvittelemaan, että asialla on suurikin orkesteri, mutta perinteisten bändisoittimien lisäksi biisissä ei kuulla kuin huilua ja/tai piccoloa. Ja menenpä väittämään, että tässä on Michael Jacksonin teinikauden paras laulutulkinta – hän ei oikeastaan tarvitsisi sanoja ”There’s a very strange vibration that pierces me right to the core” välittääkseen juuri oikean tunnelman. Joku You Are Not Alonekin muuttuisi hyväksi biisiksi näin palavasti esitettynä.

Never Can Say Goodbye on toki omimmillaan tällaisena keskitempoisesti keinuvana soulhehkutuksena, mutta kolme vuotta myöhemmin se muuttui luontevasti euforiseksi pehmodiscoksi, kun rytmiä nopeutettiin, laulua hidastettiin, kertosäkeen ”no no no” -lopetusta korostettiin viulukoukulla ja mikin varteen tarttui Gloria Gaynor. Vasta tämä versio toi biisin suomalaisten tietoisuuteen, mutta USA:ssa alkuperäinen menestyi paremmin (listasijat 2 ja 9). Myös Isaac Hayes ja The Communards ratsastivat sillä myyntitilastoihin.

Clifton Davis kirjoitti Jacksoneille toisenkin hitin (Lookin’ Through the Windows) ennen kuin pääsi That’s My Mama -nimisen sitcomin päärooliin. Katherine Jacksonin kirjan mukaan hän oli ensimmäisen ”Michael Jackson on homo” -juorun toinen osapuoli – tai kolmas: jo 30 vuotta sitten Michael oli medialle vapaampaa riistaa kuin muut julkkikset, joten Davisin osuutta lievennettiin raportoimalla, että Jackson taistelee erään tytön kanssa hänen rakkaudestaan.