tag:blogger.com,1999:blog-13305769576711698502024-01-07T18:09:39.624+02:00Sata parasta Michael Jacksonin kappalettaTimohttp://www.blogger.com/profile/10490176610895529438noreply@blogger.comBlogger98125tag:blogger.com,1999:blog-1330576957671169850.post-10536259545209757492008-12-31T11:30:00.002+02:002009-06-26T01:55:56.392+03:00Musiikki jatkaa tästäOnko siellä ketään? Juhlavuoden lopuksi pikku yhteenveto, vaikka varsinaisesti blogi toki päättyi Michael Jacksonin 50-vuotispäivänä ykkössijan julistamiseen. Tuolloin 29. elokuuta sivulatauksia kertyi hurjat 700, mihin osaltaan vaikutti Ylen Pop-sivuston puffiartikkeli. Kiitos kaikille, etenkin kehujille.<br /><br />Videolinkit tulevat ja menevät, ja tämänkertaisessa tarkistuksessa niistä oli kadonnut tasan 20. Päivitin melkein kaikki, mutta tästedes en sitä enää tee. Tekstejäkin voisi ajanmukaistaa ainakin yhdessä asiassa: The Jacksonsin Destiny- ja Triumph-albumit julkaistiin syksyllä lopultakin remasteroituina. Cd-vihoista kylläkin katosivat sanoitukset, mutta taatusti hankkimisen väärtejä kumpikin.<br /><br />Jos verrataan Jacksonin albumeita viiden parhaan biisin yhteenlasketuilla sijaluvuilla, saadaan tällaiset tulokset: <span style="font-style:italic;">Destiny</span> 290, <span style="font-style:italic;">Off the Wall</span> 98, <span style="font-style:italic;">Triumph</span> 140, <span style="font-style:italic;">Thriller</span> 84, <span style="font-style:italic;">Bad</span> 155, <span style="font-style:italic;">Dangerous</span> 71, <span style="font-style:italic;">History</span> 83, <span style="font-style:italic;">Invincible</span> 204. Mutta painotan edelleen, että blogissa arvioitiin koko ajan yksittäisiä biisejä, ei niiden osuutta albumikokonaisuudessa. Omakohtaisesti.<br /><br />Music’s takin’ over (sija 59), mutta myös tekstit säilyvät ja ovat yhä kommentoitavissa. Hyvää uutta vuotta blogini lukijoille.Timohttp://www.blogger.com/profile/10490176610895529438noreply@blogger.com11tag:blogger.com,1999:blog-1330576957671169850.post-292217150561428102008-08-29T07:31:00.003+03:002008-08-29T08:16:42.241+03:001) Who Is It (1991| Michael Jackson |<br /><br />Who Is It on laulu rakkauden menetyksestä ja surusta. Vai onko? Minusta se kertoo kyvyttömyydestä käsitellä surua. Joku on jättänyt päähenkilön kertomatta syytä ja täten antamatta hänelle mitään eväitä menetyksensä työstämiseen. Jättäjä ehkä kuvittelee toisen kyllä tietävän eikä tajua, kuinka monta tulkintavaihtoehtoa tilanteeseen jäi. Oikeiden entsyymien puutteessa haavat eivät arpeudu, vaan kuhisevat toukkia ja syöpäläisiä. Tai kuten Michael Jackson huomattavasti runollisemmin sanoo: ”I am the damned, I am the dead, I am the agony inside the dying head.”<br /><br />Kun teksti kiertää tuskassa vellovaa kehäänsä, se hämmentää musiikista esiin loputtomasti sävyjä. Biisin todellista draamankaarta piirtää orkesterisovitus – monenlaiset jousi- ja kosketinvariaatiot, huilu ja yksinäinen sello tuovat mieleen teorian viidestä surutyön vaiheesta, jotka ovat epäusko, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyntä. Tässä vain pelaaja ei ikinä etene viimeiselle levelille, vaan loppu on vähintään yhtä onneton kuin alkukin.<br /><br />Nakuttava rytmi tuntuu toistavan samaa monimutkaista kuviota, mutta sitäkin kannattaa seurata. B-osassa raskaasti talsivan synabasson hetkeksi väistyessä se muuttuu epäsäännölliseksi esi-breakbeatiksi ja aivan lopussa kuin varkain Jacksonin omaksi beatboxaukseksi. Mieshän esitteli tuota pitkään piilottelemaansa kykyä livenä <span style="font-weight:bold;">Oprah Winfrey</span>n tv-haastattelussa, minkä seurauksena Who Is It valittiin samassa ohjelmassa videopuffatun <span style="font-style:italic;">Give In to Me</span>n sijasta seuraavaksi jenkkisingleksi.<br /><br />Useitakin biisin sovituselementtejä haluaisi kuunnella omana ääniraitanaan, ja sitä tärkeintä onneksi voi: Jacksonin <a href="http://www.youtube.com/watch?v=oJ5xxJ3QYsk&feature=related" target="_blank">lauluosuus</a> on ladattu sellaisenaan You Tubeen. Vaikka soundi on vähän nuhainen kuten röörinsä märiksi itkeneellä lellukalla kuuluukin, äänessä on älytön skaala vereslihaa, dynamiikkaa, läsnäoloa ja kaikkea pientä, mikä ei lopullisesta miksauksesta edes erotu. Ad libit eivät muodostu melodisesti kummoisiksi, mutta käyvät komeaa aksenttidialogia rytmitaustan kanssa. Nikottelua lienee liikaa, myönnän.<br /><br />Kaikki tämä panostus huomioiden on melkeinpä tyhmänrohkeaa, että video vihjaa biisistä tihkuvan angstin juontuvan väärinkäsityksestä. Päähenkilö löytää käyntikortin ja luulee sen kuuluvan toiselle miehelle, mutta <span style="font-weight:bold;">Alex</span> paljastuukin luksusporttona toimivan rakkaan peitenimeksi. Tai jotain. Rainaa ei julkaistu lainkaan USA:ssa liian vaikeatajuisena ja uskallettuna. Ja tylsänä.<br /><br />Who Is It ei ole Michael Jacksonin paras kappale vain siksi, että se on niin tajuttoman hyvä. Siinä kiteytyy parhaiten minun käsitykseni siitä, millaista on elää Michael Jacksonina tässä maailmassa. Jossa huono omatunto lepytetään ja selitykset väistetään viettifasismilla: kaikkihan niin tekee, kaikkihan sitä haluaa. Pahoissa teoissa pahinta ei aina ole itse teko, vaan joskus se, että kohde ei pysty samaistumaan siihen.<br /><br /><div><object width="420" height="365"><param name="movie" value="http://www.dailymotion.com/swf/x2yd4&v3=1&related=1"></param><param name="allowFullScreen" value="true"></param><param name="allowScriptAccess" value="always"></param><embed src="http://www.dailymotion.com/swf/x2yd4&v3=1&related=1" type="application/x-shockwave-flash" width="420" height="365" allowFullScreen="true" allowScriptAccess="always"></embed></object></div>Timohttp://www.blogger.com/profile/10490176610895529438noreply@blogger.com21tag:blogger.com,1999:blog-1330576957671169850.post-19894897700338731322008-08-27T07:33:00.002+03:002008-08-27T07:37:44.863+03:002) Wanna Be Startin’ Somethin’ (1982| Michael Jackson |<br /><br />Tapa, jolla Michael Jackson ekana vokaalisuorituksenaan matkii biisin kitara- ja bassokuvioita, kertoo miten täysillä hän on heittäytynyt musiikin kyytiin. Tiukkana perusjamituksena alkavan kappaleen muutamat improvisoidun oloiset kuprut ja ylimenevät säkeiden loput vauhdittavat tuntemusta siitä, että sekä menopeli että kyytiläinen lentävät kohta mutkasta pientareelle. Tähän sinkkuun ei todellakaan kaivattu videota omia visioita kahlitsemaan.<br /><br />Taustalta erottuu kolme-neljä erilaista kuoroa: startin’ somethin’ -kohdissa laulanee multitrack-monistettu Jackson, jee jee -osuudet älähtää verevä naisryhmä ja a-osan säkeiden loppuja toistava (cryin’, lyin’) on jotain niiden väliltä. Sitten on vielä se kryptinen ”You’re a vegetable” -kohta, jossa Jackson ilmestyy erikseen vasempaan kanavaan toistamaan lausetta omituisesti naukuen. Mikä ihmeen vegetable? Nerokasta, tai jotain muuta.<br /><br />Tekstin sanomaksi kyllä pian hahmottuu ”lopeta paskanjauhanta ja ryhdy tekoihin” -tyyppinen näkemys, mutta tyylilaji tuntuu sohivan sinne tänne. Lopulta se kuitenkin jalostuu upeaksi hengen ja itsetunnon nostatukseksi, joka Jacksonin hehkuttamana ja musiikin mehevöittämänä kohottaa koko esityksen uudelle tasolle:<br /><span style="font-style:italic;">Lift your head up high and scream out to the world<br />”I know I am someone” and let the truth unfurl<br />No one can hurt you now because you know what's true<br />Yes I believe in me, so you believe in you.</span><br /><br />Kun lyriikka loppuu, biisi puhkeaa kukkaan naiskuoron aloittaessa afrohenkisen ”ma ma se, ma ma sa, ma ma coo sa” -jäkätyksensä ja Jacksonin luikautellessa ad libejään kättentaputusten ja säntillisten torviornamenttien päälle. Basso, kitara ja rummut vetäytyvät kotvaksi syrjään tästä karkelosta, ja kun ne kalkkiviivoilla palaavat messiin, on paivänselvää että <span style="font-style:italic;">Thriller</span>in hehkeimmät hetket on kuultu jo aloitusraidalla.<br /><br />Tuo mama-hokema mukailtiin <span style="font-weight:bold;">Manu Dibango</span>n etnohitistä <span style="font-style:italic;">Soul Makossa</span> (1972), ja kamerunilaistähti sai myös provikkansa käräjäsalin kautta, vaikka hänen versionsa kuulostaa varsin erilaiselta – sanatkin menevät hiukan toisin. Makossa kuulemma tarkoittaa ”minä tanssin”. <span style="font-weight:bold;">Rihanna</span>n <span style="font-style:italic;">Don’t Stop the Music</span>in taustasampleksi ja moniin muihin kulttuurillisiin viittauksiin (lue Wikipediasta) on päätynyt nimenomaan Jacksonin variaatio.<br /><br />Wanna Be Startin’ Somethin’ on kuulunut vakituisesti Michael Jacksonin konserttisettiin, <span style="font-style:italic;">Victory</span>- ja <span style="font-style:italic;">Bad</span>-kiertueilla jopa aloitusbiisinä, mutta minusta sen(kin) liveversio on liian nopea. Poikkeuksellisesti kehaisen <span style="font-style:italic;">Earth Song</span> -sinkulla soivaa <span style="font-style:italic;">Brothers in Rhythm remix</span>iä, jossa alkuperäinen vimma sai onnistuneen ysäripäivityksen. Tämänvuotisesta <span style="font-weight:bold;">Akon</span>in kanssa tehdystä versiosta en sano mitään. En ole ottanut edes muoveja päältä eräältä ystävälliseltä sielulta saamastani <span style="font-style:italic;">Thriller 25</span> -cd:stä.<br /><br /><object width="425" height="344"><param name="movie" value="http://www.youtube.com/v/wpkuWpxmxyA&hl=en&fs=1"></param><param name="allowFullScreen" value="true"></param><embed src="http://www.youtube.com/v/wpkuWpxmxyA&hl=en&fs=1" type="application/x-shockwave-flash" allowfullscreen="true" width="425" height="344"></embed></object>Timohttp://www.blogger.com/profile/10490176610895529438noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-1330576957671169850.post-5083829568424144812008-08-25T00:00:00.002+03:002008-08-25T00:09:10.993+03:003) Stranger in Moscow (1995| Michael Jackson |<br /><br />Syksyllä 1993, syyskuun 12. ja 15. päivien välillä Michael Jackson kirjoitti laulun. Maailma oli jo kolme viikkoa mölissyt häneen kohdistuvista 13-vuotiaan pojan hyväksikäyttösyytöksistä, mutta hän jatkoi <span style="font-style:italic;">Dangerous</span>-kiertuettaan ja oli nyt Moskovassa valmistautumassa konserttiin. Kauko-Idän keikoilla lohduttamassa käyneet ystävät olivat palanneet kotiin. Laulun avainkysymys kuului: ”How does it feel, when you’re alone and you’re cold inside?” Tapa, jolla Jackson laulaa ”cold inside” kertoo kaiken tarpeellisen.<br /><br />Aloituslause ”I was wandering in the rain” puolestaan sanelee musiikilliset kehykset. Rytmitausta tuntuu muodostuvan erilaisiin pintoihin osuvista sadepisaroista, ja myöhemmin kitara ja piano vahvistavat vaikutelmaa. Sateen olemus, se että synkimmilläänkin siinä on jotain kaunista, kuvastuu sävellyksen duuri-molli-vuoropuhelussa. Videotarinankin runkona ovat ristiriitaiset reaktiot sateeseen – muiden paetessa suojaan Jackson ja muutama muu ”toisinajattelija” kastautuvat nautinnollisesti.<br /><br />Stranger in Moscow on käsittämättömän sopusointuinen esitys, jossa ei ole ainoatakaan turhaa ääntä. <span style="font-style:italic;">History</span>n paksussa kansivihossa ei eritellä kappalekohtaisesti muusikoita, mutta ainakin <span style="font-weight:bold;">David Paich</span> on kertonut soittaneensa koskettimia ja (ilmeisesti nauhatonta) bassoa ja saaneensa Jacksonilta varsin vapaat kädet osuuksiinsa. Instrumentaaliosuudet toisen säkeistön jälkeen ja biisin lopussa hivelevät kuuloluita, ja jälkimmäisen voi sävellajinvaihtoineen ja puhallinmaisine melodioineen kuvitella valoon vieväksi auringonpilkahdukseksi.<br /><br />Vaikka Jackson on kuvaillut biisiä täysin omaelämäkerralliseksi, Moskovan rooli jää siinä monitulkintaiseksi. Nimihän esiintyy vasta loppupuolella vastauksena ”How does it feel” -kysymykseen: ”Like stranger in Moscow”. Jotkut löytävät siitä kannanottoja kaupungin muuttumiseen neukkuajan jälkeen, viitataanhan tekstissä moniin menneisiin asioihin – KGB:kin lakkautettiin Neuvostoliiton myötä. Syksyllä 1993 moni venäläinen oli ehtinyt pettyä uuden ”vapauden” tarjoamiin mahdollisuuksiin ja kaipasi takaisin rautaesiripun suojaan.<br /><br />Minusta tuo kaikki peilaa vain esittäjän omia tuntemuksia – tilanteessa koettu ”armageddon of the brain” kun leipoisi kenen hyvänsä pääkoppaan monenmoista mörköä ja paranoiaa. Parhaiten miehen asennetta lähikuukausien tapahtumiin kuvaa säe ”Take my name and just let me be”. Sama lähtökohta päti osittain myös keväällä 2005, jolloin puolustusstrategia suunnattiin täysin valamiehistölle ja median annettiin rehottaa holttia vailla. Nimi ehkä meni, mutta minuus toivottavasti säilyi.<br /><br /><div><object width="420" height="336"><param name="movie" value="http://www.dailymotion.com/swf/x3535t&v3=1&related=1"></param><param name="allowFullScreen" value="true"></param><param name="allowScriptAccess" value="always"></param><embed src="http://www.dailymotion.com/swf/x3535t&v3=1&related=1" type="application/x-shockwave-flash" width="420" height="336" allowFullScreen="true" allowScriptAccess="always"></embed></object></div>Timohttp://www.blogger.com/profile/10490176610895529438noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-1330576957671169850.post-70729809568013861172008-08-22T10:41:00.001+03:002008-08-22T10:43:29.417+03:004) Get on the Floor (1979| Michael Jackson | Louis Johnson |<br /><br />Tykkipeukku <span style="font-weight:bold;">Louis Johnson</span> treenasi <span style="font-style:italic;">Off the Wall</span> -sessioissa paria bassokuviota, joita hän kaavaili <span style="font-weight:bold;">Brothers Johnson</span>in tulevalle albumille. Michael Jackson kuitenkin ihastui kuulemaansa niin, että sävelsi niiden varaan itselleen biisin. Get on the Floorin basso-osuus on edelleen legenda, jonka jäljittelykykyä muusikonalut esittelevät ylpeästi useassakin You Tube -videossa.<br /><br />Kappale poikkeaa toki muillakin tavoin edukseen. Siinä missä useat Off the Wallin raidat paljastavat tärkeimmät korttinsa jo ensimmäisen minuutin aikana, Get on the Floor noudattaa tanssikuumeen nousevaa logiikkaa. Basso niittaa funk-kertoimen korkealle jo alussa, mutta meno muuttaa muotoaan ja vokalistin energiataso kasvaa jatkuvasti. Kertosäkeiden lipevät stemmat saavat tehdä tilaa hihkumiselle ja vapautuneelle naurulle. Get on the Floor on Jacksonin uran riemukkain ja riemastuttavin levytys.<br /><br />Alun lauluosuudessa herättävät huomiota vain epätyypillisesti oktaavia alempaa vetäistyt ”Then why don’t you just dance across the floor” -säkeet. Kolmannen kertsin päälle mies alkaa sitten hokea ”Get up won’t you get on get down” -mantraa ensin kuiskaten, sitten rumpubreikin jälkeen lähes aggressiivisena staccato-kälätyksenä. Rytmitaustan, <span style="font-weight:bold;">Seawind</span>-puhaltimien ja <span style="font-weight:bold;">Wah Wah Watson</span>in (!) kitaroinnin kanssa se marinoituu todella hikiseksi biittiliemeksi, jonka ei soisi loppuvan lainkaan. Jatkuisit vielä vähän, edes viisiminuuttiseksi!<br /><br />Lyriikasta on turha hakea syvempiä merkityksiä, jollei sitä ”There’s a chance for dancin’ all night long” -lauseineen kuvittele kunnian- ja kannustuksenosoitukseksi newyorkilaiselle Studio 54:lle, jota Jackson julkisesti kehui maailman parhaaksi discoksi. Off the Wallin levytyksen aikoihin tuo julkkisrysä näet ratsattiin ja väliaikaisesti suljettiin talousrikosepäilyjen takia eikä enää toipunut ennalleen.<br /><br /><object width="425" height="344"><param name="movie" value="http://www.youtube.com/v/x69sl-2Ahrw&hl=en&fs=1"></param><param name="allowFullScreen" value="true"></param><embed src="http://www.youtube.com/v/x69sl-2Ahrw&hl=en&fs=1" type="application/x-shockwave-flash" allowfullscreen="true" width="425" height="344"></embed></object>Timohttp://www.blogger.com/profile/10490176610895529438noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-1330576957671169850.post-70549485698640011322008-08-20T08:16:00.001+03:002008-08-20T08:20:41.576+03:005) Can You Feel It (1980| Jackie Jackson | Michael Jackson |<br /><br />Yes, I can! Tämä sinfonisen discon merkkiteos tuo esille kaiken sen, mikä mahtipontisuudessa on hyvää. Muhkea ylöspano 30-päisine taustakuoroineen ei missään vaiheessa sorru kosiskeleviin kliseisiin, vaan kekseliäs sovitus sekä hämmästyttää että pakahduttaa. <span style="font-style:italic;">Moonwalk</span>-kirjassa Michael kertoo pyrkineensä <span style="font-weight:bold;">The Jacksons</span>in omaan <span style="font-style:italic;">Also Sprach Zarathustra</span> -tyyppiseen hymniin. Tuolla <span style="font-weight:bold;">Richard Strauss</span>in säveltämällä jylhistelyllähän on väkevöitetty monia elokuvia – skaala ulottuu <span style="font-style:italic;">Avaruusseikkailu 2001</span>:stä <span style="font-style:italic;">Jali ja suklaatehtaaseen</span>.<br /><br />Lopputulos on paljon esikuvaa imevämpi, ja etenkin Can You Feel Itin bassokomppi on alkanut elää pophistoriassa omaa elämäänsä. Tuttuja kopioita ovat muun muassa <span style="font-weight:bold;">Madonna</span>n <span style="font-style:italic;">Material Girl</span> (1984) ja <span style="font-weight:bold;">September</span>in <span style="font-style:italic;">Satellites</span> (2005), ja <span style="font-weight:bold;">The Tamperer</span>in hitti <span style="font-style:italic;">Feel It</span> (1998) lainailee biisiä laajemminkin. <span style="font-weight:bold;">Blackstreet</span>in <span style="font-style:italic;">Can You Feel Me</span> (1999) samplaa sekä studio- että liveversiota! Jotain tuttua siinä oli aiemminkin: sama dam-dam-da-dam talsii verkkaisemmin <span style="font-weight:bold;">Jefferson Airplane</span>n hämyklassikossa <span style="font-style:italic;">White Rabbit</span> (1967).<br /><br />Biisi toistaa <span style="font-style:italic;">Show You the Way to Go</span> -hitin teemaa maailman kansojen yhteisen sävelen etsimisestä. <span style="font-weight:bold;">Randy Jackson</span> jopa laulaa a-osat samantyylistä haurautta tavoitellen, mutta Michael messuaa paljon dynaamisemmin ja palavammin – hän tuntuu suorastaan itkevän ilosta julistaessaan ”We’re all the same, the blood inside of me is inside of you”. Ylevähkö teksti lienee kuitenkin ensisijaisesti tehty myötäilemaan musiikillisia ambitioita. Näin korskeisiin raameihin kun ei sovi mikään ”woke up this morning” -proosa.<br /><br />Rytmitaustan päälle kudotaan äänimattoa vuorottelevista lyhyistä sävelkuvioista ja koukuista, jolloin vuoron saavat useat eri instrumentit ilman että kenellekään tulee ahdasta. Erityisen komeasti pelaavat yhteen b-osan kitara, kädentaputukset ja ylöspäin pyrkivä kakkosbasso. Mukana on myös harkiten sijoitettuja tehosteääniä – Jackson kertoo hioneensa hiomasta päästyäänkin sumutorvimaista kosketinsoundia juuri oikeaksi.<br /><br />Can You Feel It -videossa ääniefektit kylläkin karkaavat käsistä hukuttaen paikoitellen biisin alleen, mutta sitä ei tehtykään televisiota varten – MTV:tä oltiin tuolloin vasta perustamassa. Lähes kymmenminuuttinen eepos syntyi The Jacksons -konserttien avausfilmiksi Randyn toipumista odotellessa. Hänen auto-onnettomuutensa takia <span style="font-style:italic;">Triumph</span>-kiertuetta jouduttiin näet myöhentämään kuukausikaupalla. Laajempaan tietoisuuteen video pääsi vasta muutaman vuoden päästä myyntinauhalla <span style="font-style:italic;">The Making of Thriller</span>.<br /><br /><object width="425" height="344"><param name="movie" value="http://www.youtube.com/v/gTx0Byd_PCI&hl=en&fs=1"></param><param name="allowFullScreen" value="true"></param><embed src="http://www.youtube.com/v/gTx0Byd_PCI&hl=en&fs=1" type="application/x-shockwave-flash" allowfullscreen="true" width="425" height="344"></embed></object><br /><br /><object width="425" height="344"><param name="movie" value="http://www.youtube.com/v/iRuS8n0e-hk&hl=en&fs=1"></param><param name="allowFullScreen" value="true"></param><embed src="http://www.youtube.com/v/iRuS8n0e-hk&hl=en&fs=1" type="application/x-shockwave-flash" allowfullscreen="true" width="425" height="344"></embed></object>Timohttp://www.blogger.com/profile/10490176610895529438noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1330576957671169850.post-4113230614837716782008-08-18T00:02:00.001+03:002008-08-18T00:04:33.519+03:006) In the Closet (1991| Michael Jackson | Teddy Riley |<br /><br />Aika omalaatuisesti on tämäkin hitti askarreltu. Kolmijakoisena venkoileva biitti taukoaa tämän tästä naisen tai miehen epäselvään supatukseen, eikä musisointi sisällä tunnistettavia instrumentteja tai edes synteettistä bassoa. Mutta ihmeen freesisti ja persoonallisesti se groovaa vielä 17 vuotta myöhemmin – mitä nyt tähtituottaja <span style="font-weight:bold;">Pharrell Williams</span> kavereineen on kierrättänyt siitä ideaa jos toistakin. Pharrellhan on biisin toisen kirjoittajan <span style="font-weight:bold;">Teddy Riley</span>n oppipoika ja avoimesti kuolaava Jackson-fani.<br /><br />Keyboard-lehden haastattelussa Riley kertoi käyttäneensä sovituksessa aitoja jousia ja pianoa ja muokanneensa niitä tietokoneella. In the Closetin muu rakenne on paljolti Jacksonin keksintöä, ja nokkelastihan se myötäilee tekstin salamyhkäisyyttä. Kertosäkeen vahva melodiakierto jää härnäävästi keskeneräiseksi, kun Jackson kuiskaa: ”For now we take a vow to just keep it in the closet.” Se toinen kähisijä <span style="font-style:italic;">Mystery Girl</span> on tiettävästi monacolainen prinsessa <span style="font-weight:bold;">Stéphanie Grimaldi</span>, jonka äänen videoversiossa korvasi <span style="font-weight:bold;">Naomi Campbell</span>.<br /><br />Prinsessan paikalle oli aluksi tyrkyllä itse <span style="font-weight:bold;">Madonna</span>, joka on parissa yhteydessä selitellyt yhteistyön kariutumista. Hän muun muassa kertoi kysyneensä Jacksonilta, tietääkö tämä mitä ”in the closet” tarkoittaa. Daa! Eikö koko homman hienous ole juuri siinä, että sen merkitys jätetään avoimeksi? No, Madonnakin kyllä tietää, että varmin keino päästä kukkaseksi median kämmenelle on antaa outoja kommentteja Michael Jacksonista. Eikä hänen läsnäoloaan osaa kaivata siitä yksinkertaisesta syystä, että 50-vuotisen elämänsä aikana Madonna ei ole julkaissut yhtään niin hyvää biisiä kuin In the Closet. <br /><br />Michael Jackson epäilemättä haki esitykseen siihenastisesta julkisuuskuvastaan poikkeavaa hekumallista särmää ja onnistuikin siinä sortumatta vaikkapa matkimaan <span style="font-weight:bold;">Prince</span>n pornofunkia. Hänen ”Dare me” -ähkäisyissään ja Stéphanien ”If it’s aching, you have to rub it” -opastuksessa on provosoivaa härskiyttä, mutta biisin musiikillinen kliimaksi on sangen tyylikäs. Neljän minuutin kohdalta alkavan nostatuksen jatkoksi kertosäe alkaa vihdoin pyöriä keskeytyksettä – joksikin aikaa. Supatuksen ja kiusoittelevien rytmivariaatioiden jälkeen komeron ovi sulkeutuu loksahtaen.<br /><br /><div><object width="420" height="365"><param name="movie" value="http://www.dailymotion.com/swf/x6sph&v3=1&related=1"></param><param name="allowFullScreen" value="true"></param><param name="allowScriptAccess" value="always"></param><embed src="http://www.dailymotion.com/swf/x6sph&v3=1&related=1" type="application/x-shockwave-flash" width="420" height="365" allowFullScreen="true" allowScriptAccess="always"></embed></object></div>Timohttp://www.blogger.com/profile/10490176610895529438noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1330576957671169850.post-50796392054012026272008-08-15T07:53:00.002+03:002008-08-15T07:58:18.257+03:007) Billie Jean (1982| Michael Jackson |<br /><br />Tarinoita Billie Jeanin työläästä synnystä rumpusoundeineen ja intron pituudesta käytyine riitoineen oli kerrottu niin paljon, että vuonna 2001 julkaistu Jacksonin varhainen demo hämmästytti: tässähän kuuluu jo kaikki olennainen! Tekstiä ei voinut kutsua edes luonnokseksi, mutta koukuttavimmat sävelpalikat olivat paikallaan – lumoava bassopohja, a-osan kumpuileva melodia, kuiva kitara, softi syntikka ja jopa laulua edeltävä kaiutettu sähähdys.<br /><br />Toisaalta ei pidä väheksyä sitä vaivaa, joka tuon mainitun rumpusoundin eteen nähtiin – taivaspaikka on joskus pienestä kiinni. Billie Jeanin tunnistaa sekunnin murto-osassa, vaikka laulu alkaa vasta puolen ja eka kertosäe puolentoista minuutin kohdalla. Tästä biisiin tulee myös itsevarma kiireettömyyden ja omalla painollaan etenemisen tuntu. Lyriikkakin virtaa taitavasti musiikin mukana: kuten <span style="font-style:italic;">Dirty Diana</span>, myös Billie Jean on oikealta soundaava päähenkilön nimi. Tuottaja <span style="font-weight:bold;">Quincy Jones</span> tosin oli huolissaan mielleyhtymästä ajan suurimpaan naistennistähteen <span style="font-weight:bold;">Billie Jean King</span>iin.<br /><br />Laulun osittain omakohtainen tarina isyyssyytöksineen ei ime mukaansa mitenkään erityisesti, ja myöhemmin ratifioitu Jackson-kritiikkisäännöstö tuomitsisi sen oikopäätä vainoharhaiseksi. Klassikoksi sen kuitenkin nostavat muutamat apokalyptisen monitulkintaiset säkeet kuten ”Be careful what you do ’cause the lie becomes the truth”. Vastavoimatkin ovat tämän hoksanneet: jenkki-tv:n sensaatiohyeena <span style="font-weight:bold;">Diane Dimond</span> julkaisi ahdisteluoikeudenkäynnistä kirjan <span style="font-style:italic;">Be Careful Who You Love</span>, jota muuten on saatavissa runsain mitoin Amazonista hintaan 0,01 dollaria.<br /><br />Biisin, albumin ja koko uran kannalta varsinainen jättipotti ja onnennumerokertymä oli USA:ssa valtavat tv-katsojaluvut kerännyt Motownin 25-vuotisjuhlashow, jossa Jackson esitti ensin illan teeman mukaisesti vanhoja Motown-hittejä veljineen ja lopuksi soolona Billie Jeanin. Tarkkoja viikkomyyntilukuja ei tuolloin vielä rekisteröity, mutta tiettävästi <span style="font-style:italic;">Thriller</span>in kysyntä syöksyi katosta läpi. En ole koskaan täysin ymmärtänyt <span style="font-style:italic;">Motown 25</span>:n magiaa – kohuttu moonwalkin lanseerauskin meni jokseenkin mönkään. Ja se, että playback-esitys sai näin ylitsepursuavan vastaanoton, antoi miehelle täysin vääränlaisen viestin siitä, mitä live-Jacksonin pitäisi yleisölle tarjota.<br /><br />Billie Jeanillä on myös rasitteenaan kaikki kohtuuden rajat ylittänyt puhkisoittaminen Jacksonin ”tavaramerkkilauluna”. Päätin, että tällainen ei saa vaikuttaa sijoitukseen – eihän se varsinaisesti tekijän vika ole. Radioiden nyt vain kuuluu (?) banalisoida pitkätkin levytysurat veivaamalla ansiokkaasta katalogista vain yhtä tai kahta näytettä. Harvalla on ollut onni päästä latistamaan massojen tajuntaa näin edustavalla biisillä.<br /><br /><div><object width="425" height="344"><param name="movie" value="http://www.dailymotion.com/swf/x17q12&v3=1&related=1"></param><param name="allowFullScreen" value="true"></param><param name="allowScriptAccess" value="always"></param><embed src="http://www.dailymotion.com/swf/x17q12&v3=1&related=1" type="application/x-shockwave-flash" width="420" height="365" allowFullScreen="true" allowScriptAccess="always"></embed></object></div>Timohttp://www.blogger.com/profile/10490176610895529438noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-1330576957671169850.post-37034419743074057972008-08-13T17:07:00.001+03:002008-08-13T17:08:58.598+03:008) Little Susie (1995| Michael Jackson |<br /><br /><span style="font-style:italic;">History</span>-albumia edeltänyttä aikaa voisi pitää Michael Jacksonin vimmaisimpana luomiskautena sitten vuosien 1978–80. Hänenhän oli tarkoitus levyttää vain 5–6 fanisyöttiä kokoelmatuplan täytteeksi, mutta tiiviihkössä tahdissa saatiin kasaan kokonaan uusi cd. Vaikka sisältö herätti ristiriitaisia reaktioita, harva kykenee kiistämään sitä, että mukaan mahtuu paljon uudenkuuloista, toteutukseltaan kokeilevaa, tinkimätöntä ja viimeisteltyä musiikkia.<br /><br />Little Susien sovitus säpsähdytti ensikuulemalta ehkä eniten. Välisoitoksi lainatun <span style="font-weight:bold;">Maurice Duruflé</span>n kuoroteoksen feidaantuessa kuuluu, kuinka pieni tyttö avaa soittorasian, vetää sen käyntiin ja hyräilee melodian mukana, kunnes veto loppuu. Taustalla raksuttaa vanha seinäkello. Voiko lapsen yksinäisyyttä paremmin kuvata? Proosallisempi kysymys: valmistettiinko biisiä varten aito soittorasia? Se näet kilkattaa a-osan melodiaa.<br /><br />Tekstin piinakuvasto tuskanhuutoineen, repeytyneine vaatteineen, verisine hiuksineen ja kauhistelevine väkijoukkoineen onkin tavallaan vain kärjistäen tukemassa intron viestiä – sitä, miten kova kokemus laiminlyönti voi lapselle olla. Viimeinen säkeistöhän sen kertoo: ”Neglection can kill like a knife in your soul, oh it will.” Jackson antaa ymmärtää, että pienen ihmisen hylkääminen on jo sinällään raakaa väkivaltaa ellei peräti murha.<br /><br />Ehkä yliampuvaa mässäilyä, mutta sitä mehevämpi on kontrasti lempeästi keinuvan kehtolaulumelodian ja Jacksonin konstailemattoman lauluosuuden kanssa. Little Susie on uniikki yhdistelmä lohdullista harmoniaa ja painostavaa kolkkoutta patarumpuineen, kaiutuksineen ja kirkonkelloineen. Sen melodramaattisuus ei ole bonjovimaista umpikyynistä kuulijoidenkalastelua, vaan se pyrkii tekemään olon epämukavaksi. Siirappi toimii sekä houkuttimena että karkottimena.<br /><br />Kansiteksteissä mainitaan sävellyslähteenä <span style="font-style:italic;">Sunrise, Sunset</span>, venäjänjuutalaisesta perheestä kertovan <span style="font-style:italic;">Viulunsoittaja katolla</span> -musikaalin biisi. Ei siitä suoraan otettu kuin valssirytmiä korostava jousivälikkeen melodia, mutta kokonaistunnelmassa on paljon samaa slaavilaisuutta. Tämä yhteys ripottelee uutta kirpeää maustetta Little Susien tragediaan – Sunrisen lyriikassahan ihmetellään, kuinka nopeasti tytöt ja pojat varttuvat suuriksi. Susie ei varttunut.<br /><br /><object width="425" height="344"><param name="movie" value="http://www.youtube.com/v/u0vKxPst01I&hl=en&fs=1"></param><param name="allowFullScreen" value="true"></param><embed src="http://www.youtube.com/v/u0vKxPst01I&hl=en&fs=1" type="application/x-shockwave-flash" allowfullscreen="true" width="425" height="344"></embed></object>Timohttp://www.blogger.com/profile/10490176610895529438noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-1330576957671169850.post-89670810154914400812008-08-11T00:00:00.003+03:002008-08-11T00:11:05.168+03:009) Heartbreak Hotel | This Place Hotel (1980| Michael Jackson |<br /><br /><span style="font-style:italic;">Moonwalk</span>-kirjassa Michael Jackson puhuu Heartbreak Hotelista enemmän kuin mistään muusta biisistään. Se oli hänen kunnianhimoisin siihen mennessä säveltämänsä laulu ja vei tekijänsä selvästi uudelle tasolle myös sovittajana. Hän rohkaistui kuvailemaan ideoitaan soittajille entistä perusteellisemmin, ja instrumentit pelaavat yhteen komeasti. Pari vuotta sitten <span style="font-weight:bold;">Nathan Watts</span> muisteli Bass Player -lehdessä ällistellen, kuinka Jackson lauloi ja beatboxasi hänelle biisin suuntaviivoja. ”From there, creating the bass line was a breeze.”<br /><br />Musiikillinen tarinankerronta loistaa, vaikka itse tarina ei kaksiseksi kasvakaan. Heartbreak Hotelia pitävillä häijyillä naisilla on vankeinaan uskottomuudesta tai muusta kaltoinkohtelusta epäiltyjä miehiä, minähahmo mukaan lukien. Loppuratkaisu annetaan täysin sovituksen käsiin: erikoinen kitarasoolo voisi kuvata kapinaa ja rimpuilua, sen jälkeiset äänitehosteet pakenemista, hengästynyt läähätys ja harmoninen loppusoitto paon onnistumista.<br /><br />Moonwalkissa Jackson selittää biisin hämmentävää naiskuvaa sillä, että hänestä seksiä ei pidä käyttää vallan tai kiristyksen välineenä. Koston hän valitsi teemaksi, koska hän ei ymmärrä sitä – halu laittaa toinen ”maksamaan” pahoista teoistaan on ”totally alien to me”. Tästä näkökulmasta miehen myöhempi ei-musiikillinen toiminta, toistuva toisen posken kääntäminen tuntuu kaikessa turhauttavuudessaan hyvinkin johdonmukaiselta.<br /><br />Vaikka musiikki tempaa dramaattisuudellaan mukaansa ja <span style="font-weight:bold;">Latoya</span>-sisko parahtaa alkuun aimo kirkaisun, en menisi kuvailemaan Heartbreak Hotelia erityisen pelottavaksi biisiksi – ainakaan johonkin <span style="font-style:italic;">Morphine</span>en verrattuna. Jackson kuitenkin piti sitä niin shokeeraavana, että se tarvitsi pehmeän sello-pianolopetuksen ”tuomaan kuulijan turvallisesti takaisin”. Ihan hyvä periaate tässä tapauksessa, mutta onneksi mies on myöhemmin osannut tarpeen tullen luopua siitä (Morphine...).<br /><br />Heartbreak Hotel on jo sinänsä rangaistavan huonosti tunnettu levytys, eikä levy-yhtiö auttanut asiaa muuttamalla sen nimen myöhempiin painoksiin ilmeisesti <span style="font-weight:bold;">Elvis</span>-assosiaation takia. Jackson itse taas on esittänyt sitä konserteissa – etenkin <span style="font-style:italic;">Bad</span>-kiertueella – riuskasti nopeutettuna. Tanssittavuus korostuu, mutta auditiivinen moni-ilmeisyys ja mehevät detaljit kärsivät. Levyversio on just eikä melkein, uskokaa jo.<br /><br /><object width="425" height="344"><param name="movie" value="http://www.youtube.com/v/l0s2f77WTUY&hl=en&fs=1"></param><param name="allowFullScreen" value="true"></param><embed src="http://www.youtube.com/v/l0s2f77WTUY&hl=en&fs=1" type="application/x-shockwave-flash" allowfullscreen="true" width="425" height="344"></embed></object>Timohttp://www.blogger.com/profile/10490176610895529438noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1330576957671169850.post-90709047028702493652008-08-08T07:53:00.002+03:002008-08-08T09:44:40.627+03:0010) They Don’t Care About Us (1995| Michael Jackson |<br /><br />Miellän remiksaukset olennaisiksi Michael Jacksonin tuotannossa vain sitä kautta, että niistä saattaa paljastua jotain uutta biisin yksityiskohdista tai jopa poisjätetyistä elementeistä. They Don’t Care About Us -singlellä julkaistussa <span style="font-style:italic;">Love to Infinity’s Classic Paradise Mix</span>issä on käytetty muualla kuulumattomia gospelkuoro-osuuksia. Ihan sykähdyttäviä, mutta albumiversio ei tarvitse niitä – arvostan niitä pikemminkin todisteena siitä, että Jackson ymmärtää ”Kill your darlings” -ohjeen tärkeyden. <br /><br />Varsinainen biisi on säilyttänyt tuoreutensa paljon remixejä paremmin. Sen runkona on omaleimainen rumpu-taputus-läpsytysbiitti, ja taustan sävelmatto muuttuilee jousimaisesta moniäänisen kuorohyräilyn kautta kaiutetuksi kirkkoulinaksi. Lastenlaulua muistuttavasta melodiasta huolimatta esityksessä on kiukkua, uhkaa ja jännitettä, joka purkautuu kolmen minuutin kohdalla väkevänä sähkökitara- ja sekvensserimellakkana. Ponnekkaiden kertosäetoistojen jälkeen se taas rauhoittuu, mutta päättyy pahaenteisesti poliisiradioviesteihin ja murjottavaan kitararäimeeseen.<br /><br />Minä-muodosta huolimatta Jackson puhuu kaikkien sorrettujen suulla teemanaan ”ennakkoluulojen ja vihan tuoma tuska”. Yksilöidysti pääsevät ääneen intron äkäiset tytöt ja väkivaltaiselta poliisilta armoa anova mies: ”I have a wife and two children who love me.” Kahdesta videoversiosta ylivoimaisesti onnistuneempi tapahtuu etnisten vähemmistöjen ylikansoittamassa vankilassa. Vallan kahvaan kaivataan <span style="font-weight:bold;">Franklin Delano Roosevelt</span>ia ja <span style="font-weight:bold;">Martin Luther King</span>iä. ”Tell me what has become of my rights, am I invisible because you ignore me? Your proclamation promised me free liberty.”<br /><br />Moiseen suorasukaisuuteen kuuluu Jacksonin tapauksessa reagoida vain joko vaikenemalla tai vaientamalla, ja hiljaisena uutiskesänä jenkkimedia päätyi jälkimmäiseen: Michael Jackson käyttää sanaa ”kike”! Michael Jackson nimittelee juutalaisia! Ennenkuulumatonta! Miten ikinä saatoit syyllistyä noin epäkorrektiin käytökseen, senkin Wacko Jacko! Skandaaliin pumpattiin talkoovoimin ilmaa, kunnes Jacksonin oli esitettävä anteeksipyyntö. Irtopisteiden rohmuajia ilmaantui niin monesta suunnasta, ettei liikkumavaraa jäänyt.<br /><br />Mitähän nämä närkästyjät kuvittelivat ”Kick me, kike me” -säkeen tarkoittavan? Että juutalaiset potkivat ja ”jutkuttavat” Jacksonia? Oikeastihan laulun päähenkilöä haukutaan kikeksi, mutta eikö sellaisesta saa kertoa tekstissä, joka käsittelee myös hakkaamista, raiskaamista ja tappamista? Joku saa, joku ei – niinpä tuo sanamörkö poistettiin biisin myöhemmistä single- ja videoversioista. Vaikka lyriikka ei olekaan omakohtainen, jälkijupakka antoi moninkertaista lisäpainoa lauseelle ”I can’t believe this is the land from which I came”.<br /><br /><div><object width="420" height="340"><param name="movie" value="http://www.dailymotion.com/swf/x21jt7&v3=1&related=1"></param><param name="allowFullScreen" value="true"></param><param name="allowScriptAccess" value="always"></param><embed src="http://www.dailymotion.com/swf/x21jt7&v3=1&related=1" type="application/x-shockwave-flash" width="420" height="340" allowFullScreen="true" allowScriptAccess="always"></embed></object></div>Timohttp://www.blogger.com/profile/10490176610895529438noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-1330576957671169850.post-76047335707251460992008-07-14T09:54:00.002+03:002008-07-14T10:02:09.752+03:0011) Rock with You (1979| Rod Temperton |<br /><br />Joskus mietityttää, suhtauduttaisiinko <span style="font-style:italic;">Off the Wall</span>iin kovinkin eri tavoin, jos se olisi ennestään tuntemattoman nuorukaisen esikoisalbumi. Siinä on samoja ominaisuuksia kuin mustan viihteen aiemmissa läpimurroissa: potentiaalisesti uhkaavat asiat on osattu esittää epäuhkaavasti. Rock with Youssa väreilee valkoisen valtakulttuurin yhä tukalaksi kokema musta seksuaalisuus vaarattomassa muodossa. Vaikka Michael Jacksonin lapsitähtimenneisyys oli joissakin suhteissa taakka, tämän vaikutelman edistämisessä siitä oli hyötyä.<br /><br />Toisaalta Off the Wall <span style="font-style:italic;">oli</span> tuntemattoman nuorukaisen levy – Suomessa. Kun Rock with You soitettiin eräässä viimeisistä ikimuistoisen <span style="font-weight:bold;">Jaakko Jahnukaisen</span> vetämistä Levyraati-ohjelmista, nimi Michael Jackson oli raatilaisille täysin outo. Jotkut ihmettelivät, että lievällä ylinopeudella musiikkivideolta soineen biisin esittäjä olikin mies (koska eivät nähneet videota), ja arviot jäivät muutenkin kylmäkiskoisiksi. Albumista tuli silti miehen ensimmäinen täkäläinen listamenestys.<br /><br />Vaikka Rock with You on genressään ilmeinen klassikko – ”soundtrack to thousands of dancefloor seductions”, kuten afroamerikkalaisen kulttuurin monivaikuttaja <span style="font-weight:bold;">Nelson George</span> sen määritteli – tuo levyraatireaktiokin oli näillä leveysasteilla aavistettavissa. Biisin lumoa joko ei tarvitse selittää tai ei kannata. <span style="font-weight:bold;">Rod Temperton</span> kirjoitti sen uptempo-tanssipalaksi, mutta <span style="font-weight:bold;">Quincy Jones</span> tähtäsi pehmeästi soljuvaan lopputulokseen, jonka Jackson vaivattomasti omaksui. Se toimii myös livenä maukkaammin kuin muut kuulemani Off the Wall -raidat.<br /><br />Selittäminen on siis turhaa, mutta luetellaan biisin merkkihetkiä. Virvelirumpu päräyttää oitis tunnistettavan intron, ja takapotkuinen kitarariffi alustaa Jacksonin raukean avauslauseen ”Girl, close your eyes”. Askelittain nouseva ”Share that beat of love” maanittelee kuulijan kertosäkeeseen. Omaperäinen kosketinsoolo kuplii niin hienosti, että se soitetaan albumiversiossa kaksi kertaa. Laulusovitus on Tempertonin tekemäksi aika maltillinen, ja improvisoinnit ymmärretään jättää toiseen kertaan. Lopuksi heitetään sentään kannustus: ”Feel the heat, feel the beat!”<br /><br /><div><object width="420" height="336"><param name="movie" value="http://www.dailymotion.com/swf/x1e2fb&v3=1&related=1"></param><param name="allowFullScreen" value="true"></param><param name="allowScriptAccess" value="always"></param><embed src="http://www.dailymotion.com/swf/x1e2fb&v3=1&related=1" type="application/x-shockwave-flash" width="420" height="336" allowFullScreen="true" allowScriptAccess="always"></embed></object></div>Timohttp://www.blogger.com/profile/10490176610895529438noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-1330576957671169850.post-83514375198564211142008-07-12T10:18:00.001+03:002008-07-12T10:20:32.080+03:0012) Jam (1991| Michael Jackson | Rene Moore | Teddy Riley | Bruce Swedien |<br /><br />Kun <span style="font-weight:bold;">Oprah Winfrey</span> vuonna 1993 kysyi Michael Jacksonilta, miksi tämä ei antanut tv-haastatteluja 14 vuoteen, vastaus kuului ”Tuntui, ettei minulla ollut mitään sanottavaa”. Saman voi väittää päteneen myös hänen musiikkiinsa. On <span style="font-style:italic;">Off the Wall – Thriller – Bad</span> -trilogiassa millaisia ansioita tahansa, niin niissä ei juurikaan pääse ääneen 1970-luvulla päätään nostanut asioita pohtiva ja sanomisen tarvetta tunteva taiteilija. Siksi olikin niin ilahduttavaa kuulla <span style="font-style:italic;">Dangerous</span>-albumin aloitusraita.<br /><br />Jam ei saarnaa tai selitä, vaan käsittelee tyylikkään abstraktisti ihmisten mielenrauhan etsintää päälle kaatuvien uutisten, arvojen ja vaatimusten ikeessä. Jo pelkkä nimi on monimerkityksinen – videossa se korostuu koripalloterminä (donkkaus), mikä onkin aika toimelias vertauskuva koko tekstille. Jackson myös puhuu usean henkilön suulla: yksi kehottaa toisia aktiivisuuteen, toinen vastaa ”Don’t you ask me for no favors, I’m conditioned by the system”. Vaikka biisille on merkitty muitakin tekijöitä, lyriikka on Jacksonin oma.<br /><br />Läpi kappaleen sykkivän scratch-henkisen perusbiitin päälle ajetaan aluksi eri tavoin prosessoituja ”Do you wanna get up and jam” -lauseita, ja muualla kuin a-osassa sen joka toisen tahdin alkua korostaa Iso Isku. Tuolla Iskulla piiskataan sovitukseen meheviä variaatioita – erityisen funky on synteettinen torviriffi, joka muuttuu upeaksi triolimelodiaksi juuri ennen <span style="font-weight:bold;">Heavy D</span>:n lyhyttä rap-osuutta. Bassoa ei ole lainkaan, ja <span style="font-weight:bold;">Teddy Riley</span>n kitara hiipii mukaan vasta puolessamatkassa.<br /><br />Hyvin samantyylistä bassotonta, ykköstä korostavaa rytmiä pidettiin viisi vuotta myöhemmin käänteentekevän trendikkäänä; tarkoitan <span style="font-weight:bold;">Prodigy</span>n hittejä <span style="font-style:italic;">Firestarter</span> ja <span style="font-style:italic;">Smack My Bitch Up</span>. Tasokkaita biisejä nekin, mutta häviävät armotta tanssittavuudessa Jamille, muusta sisällöstä puhumattakaan. Jacksonin aivan lopussa kähisemästä rapinsekaisesta jäähdyttelystä ei saa selvää, mutta se vahvistaa mielikuvaa esityksestä, jossa artisti on oppinut laittamaan itsensä likoon uudella tavalla.<br /><br /><div><object width="420" height="307"><param name="movie" value="http://www.dailymotion.com/swf/x6shr&v3=1&related=1"></param><param name="allowFullScreen" value="true"></param><param name="allowScriptAccess" value="always"></param><embed src="http://www.dailymotion.com/swf/x6shr&v3=1&related=1" type="application/x-shockwave-flash" width="420" height="307" allowFullScreen="true" allowScriptAccess="always"></embed></object></div>Timohttp://www.blogger.com/profile/10490176610895529438noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-1330576957671169850.post-26066466692431070222008-07-10T11:31:00.002+03:002008-07-10T11:34:40.290+03:0013) The Lost Children (2001| Michael Jackson |<br /><br />Häiveellä sisään tulevasta valssirytmisestä introsta tulee mieleen yksi pophistorian parhaista joululauluista, <span style="font-weight:bold;">Pretenders</span>in <span style="font-style:italic;">2000 Miles</span>. The Lost Children ei ole joululaulu, mutta sen lumoava kepeys, melodisuus ja jotenkin kelttiläinen tunnelma kaivavat esiin sitä sadunomaista kutitusta, jota muinoin tunsi muun muassa joulua odottaessaan. Pääosin Michael Jacksonin ohjelmoimat ja soittamat taustat on tehty kauttaaltaan syntikoilla, mutta ne tukevat viisun viestiä juuri kuten pitääkin.<br /><br />Viestinä on se, että musiikki on osa vanhemman ja lapsen yhteyttä, ja yhteys on musiikin edellytys. Kun lapseen menetetään yhteys, hänelle ei voi laulaa. The Lost Childrenissä aikuiset laulavat ”kadonneille” lapsille kaksi ensimmäistä kertosäettä, ja kolmannessa ”löytyneet” lapset vastaavat. 20-päistä lapsikuoroa johtaa muuten <span style="font-weight:bold;">Tom Bahler</span>, <span style="font-style:italic;">She’s Out of My Life</span>n kirjoittaja, ja tuo osuus on biisin musiikillinen kohokohta. Tosin en ole varma, laulavatko vekarat stemmoja vai soinnutetaanko hienot harmoniat pelkästään instrumenteilla.<br /><br />Konstikkaaksi biisin tekee kuitenkin pohdinta siitä, mitä lapsen katoaminen kaikessa laajuudessaan tarkoittaa. Se voi toki viitata Peter Pan -satuosastoon tai konkreettisesti tietymättömissä oleviin tenaviin, mutta minusta se on lauluksi puristettu versio puheesta, jonka Jackson piti Oxfordin yliopistossa The Lost Childrenin levyttämisen aikoihin alkuvuonna 2001. Lapsuus katoaa, kun aikuiset eivät kykene tai ehdi vaalimaan sitä ja yrittävät korvata läsnäolonsa materialla. ”Childhood has become the great casualty of modern-day living.”<br /><br />Toki puheita on pidetty maailman sivu, mutta Jackson todella pisti itsensä peliin kertomalla isäsuhteestaan ja omista tavoitteistaan kasvattajana. Hänen seitsemänkohtainen lasten oikeuksien julistuksensa todisti myös aiheeseen paneutumisesta ja eläytymisestä, esimerkkinä kohta neljä: ”Oikeus tulla kuunnelluksi, vaikka ei olisikaan kiinnostavaa asiaa”. Lapsi, joka joutuu taistelemaan oikeudestaan rakkauteen, suojeluun ja arvonantoon, menettää lapsuutensa. Näitä oikeuksia väheksyvä aikuinen menettää myös kosketuksen omaan tärkeään menneisyyteensä.<br /><br />Media arvatenkin vaikeni tapahtumasta, joka oli kiusallisessa ristiriidassa sen ylläpitämän ja tuottoisaksi kokeman Jackson-kuvan kanssa. Tämä sen toiminnassa juuri on viheliäisintä: vaikka Michael Jacksonin systemaattisesta ”luonnemurhasta” kärsii ensisijaisesti vain yksi mies läheisineen, niin näin oivan ja potentiaalisen mission mitätöimisestä kärsii koko maailma. Minä ainakin ihan tosissani arvostan Jacksonin ponnisteluja – mahdollisesti enemmän kuin hänen musiikillisia ansioitaan. Musiikki ei voi olla oikeassa, idealismi voi.<br /><br />Popkulttuuri on pitkään ja kipeästi kaivannut idealismia – utopistista, naiivia, radikaalia, mitä tahansa. Kun sitä olisi tarjolla alan korkeimmalta taholta, pyrimme kuitenkin kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin tukahduttamaan ja likaamaan sen. Kukaties myös onnistuimme pyrkimyksissämme: lasten oikeuksien esitaistelija on ollut pitkään hiljaa, eikä uutta ole näköpiirissä. Yläfemma! Tuntuuko nyt hyvältä?<br /><br />Herkullisen ulottuvuuden The Lost Childreniin tuovat äänipätkät <span style="font-style:italic;">Hämärän rajamailla</span> -sarjan jaksosta <span style="font-style:italic;">Kick the Can</span> (1962). Vanhainkodin kuistilla viruva mies katselee lasten purkinpotkimista ja oivaltaa, että hänen ikääntymisensä alkoi siitä, kun hän lakkasi leikkimästä. Koko talo pitää äijää höpsähtäneenä, mutta hän suostuttelee lopulta muutkin asukit karkaamaan yöllä laitoksesta pihalle potkimaan purkkia. Kaikki muuttuvat jälleen lapsiksi paitsi ukkelin skeptinen huonekaveri, joka tapahtuneen hoksattuaan jää anelemaan: ”Ottakaa minut mukaan!”<br /><br />Jaksossa näyttelevät ja biisissä puhuvat junioritkin ovat nykyisin Michael Jacksonia vanhempia, päähenkilöistä puhumattakaan, joten teemassa on kiistattomia ikuisuusarvoja. Tämän vihjauksen mukaan siis todellisia kadonneita lapsia olemme me aikuiset, ja The Lost Children on omistettu meille. Muun muassa sille Helsingin Sanomien arvostelijalle, jonka mukaan tämä kaunis, puhdas, viisas, ovela ja monin tavoin puhutteleva esitys on ”pelottavan omituinen”. Wishing them well, and wishing them home...<br /><br /><a href="http://www.youtube.com/watch?v=nfHjglAr4mE" target="_blank">Kick the Can youtubessa</a><br /><br /><object width="425" height="344"><param name="movie" value="http://www.youtube.com/v/SUERi6x3cS8&hl=en&fs=1"></param><param name="allowFullScreen" value="true"></param><embed src="http://www.youtube.com/v/SUERi6x3cS8&hl=en&fs=1" type="application/x-shockwave-flash" allowfullscreen="true" width="425" height="344"></embed></object>Timohttp://www.blogger.com/profile/10490176610895529438noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-1330576957671169850.post-86900236345818934242008-07-08T14:37:00.001+03:002008-07-08T14:39:20.754+03:0014) Show You the Way to Go (1976| Kenneth Gamble | Leon Huff |<br /><br />Pätevä musiikkihistorioitsija kykenee jäsentämään ja sijoittamaan kuulemansa osaksi eri suuntauksia, vaiheita ja aikakausia. Todellinen haaste on kuitenkin kyetä sen jälkeenkin arvostamaan musiikkia omana itsenään. Liian usein törmää sellaiseen (epä)ajattelutapaan, että esimerkiksi Show You the Way to Go <span style="font-style:italic;">edustaa</span> <span style="font-weight:bold;">The Jacksons</span>in siirtymävaihetta Motownin ja oman tuotannon välillä, tai että se <span style="font-style:italic;">edustaa</span> <span style="font-weight:bold;">Gamble & Huff</span>in Phillysoulin jäähdyttelyvaihetta, joten sitä ei kuulu pitää <span style="font-style:italic;">olennaisena</span>.<br /><br />Muistelenkin lämpimästi aikaa, jolloin kuuntelin brittilistan ykköshittiä autuaan tietämättömänä olevasta tai tulevasta – kuulin vain upean biisin. <span style="font-weight:bold;">Bobby Martin</span>in samettisen ja sopusointuisen sovituksen, jota maukkaasti kärkevöitettiin rautalankakitaralla ja veljesten laadukkaat stemmat, joiden päälle Michaelin kelpasi improvisoida tekstin osasia entistäkin sävykkäämmäksi kudelmaksi. Show You the Way to Go ei kurkottele kuuta taivaalta, mutta siinä on jokainen palanen paikallaan.<br /><br />Lyriikka on tietenkin lässynpuoleinen, jos sillä tosissaan yritetään ottaa kantaa rotujen ja kansojen yhteistyön puolesta. Jackson ei tulkitse sitä itsevarman määrääjän ottein, vaan tekee haavoittuvalta kuulostavan ota tai jätä -tarjouksen. Mainioimmin laulun olemus kiteytyy kohdassa, jossa kuoro kehottaa ”Let me show you, let me show you the way to go”, Michael voihkaisee ”Please follow me, now” ja matkaa kuvataan pehmeällä torvisoololla. Lopun ad libit kuulostavat niin aidon spontaaneilta, että oli kiinnostava ratkaisu laittaa niiden perään yksi huudahdus pyörimään luuppina – sen ”epäaitous” kuuluu selvästi.<br /><br /><object width="425" height="344"><param name="movie" value="http://www.youtube.com/v/abgwewCZwDg&hl=en"></param><embed src="http://www.youtube.com/v/abgwewCZwDg&hl=en" type="application/x-shockwave-flash" width="425" height="344"></embed></object>Timohttp://www.blogger.com/profile/10490176610895529438noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1330576957671169850.post-24540261195748480002008-07-06T21:41:00.001+03:002008-07-06T21:42:30.968+03:0015) Smooth Criminal (1987| Michael Jackson |<br /><br />Jos <span style="font-style:italic;">Bad</span>-albumin biisi- ja singlevalinnat muutoin olivat kiistanalaisia, niin yksi tuntui nauttivan kaikkien luottamusta. Smooth Criminalia pidettiin varmana hittinä, mikä Jackson-strategiassa tarkoitti sitä, että se säästettiin seitsemänneksi singleksi stimuloimaan vuoden 1988 joulumyyntiä. Tuohon mennessä ehdittiin jo huomata, että Bad ei useimmissa maailmankolkissa yltäisi <span style="font-style:italic;">Thriller</span>in menestykseen millään ilveellä, mutta ihan kunniakas profiilinkohotus Criminal oli taidokkaine videoineen.<br /><br />”Varma hitti” ei tässä tapauksessa kuitenkaan tarkoita varman päälle laskelmoitua täsmärahastajaa, vaan Smooth Criminalissa on jollei mullistavia niin varsin oudoksuttavia palikoita. Se roikkuu suorastaan uhkarohkeasti koukkujensa varassa – esimerkiksi a-osassa basso ja laulu kulkevat samaa, kieltämättä tarttuvaa sävelkulkua ja rumpupohja on uhmakkaan yksitoikkoinen. Jackson myös toistaa 44 (!) kertaa ”Annie are you OK?” tai ”Are you OK, Annie?”, vaikka tuntuu muutoin olevan paljon kiinnostuneempi kaikkivoipaisesta rikollisesta kuin tämän avuttomasta uhrista.<br /><br />Se kuitenkin säilyy vaivatta, intron sydämenlyönneistä lopun kirkuvaan synasoundiin asti: Jännite. <span style="font-style:italic;">Bad</span>-nimiraita sössi osan tiukkuudestaan lyyriseen ja laululliseen harhailuun, mutta kryptisempi Smooth Criminal sykkii coolia auktoriteettia. Jacksonin sähäkkä artikulointi liukuu linjakkaasti kuiskauksen ja falsettivoihkinnan välillä. Säästeliäästi napsuva kitara ja puhaltimien pikavisiitit lisäävät biisin kineettisyyttä. Ja tietysti muistamme meriiteistä tarkeimmän: alun bassoriffistä tehtyä luuppia on soitettu vuosikausia Linnanmäen Vekkulassa!<br /><br /><div><object width="420" height="365"><param name="movie" value="http://www.dailymotion.com/swf/x1f3es&v3=1&related=1"></param><param name="allowFullScreen" value="true"></param><param name="allowScriptAccess" value="always"></param><embed src="http://www.dailymotion.com/swf/x1f3es&v3=1&related=1" type="application/x-shockwave-flash" width="420" height="365" allowFullScreen="true" allowScriptAccess="always"></embed></object></div>Timohttp://www.blogger.com/profile/10490176610895529438noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1330576957671169850.post-21324305112562008972008-07-04T13:07:00.002+03:002008-07-04T13:10:09.014+03:0016) Morphine (1997| Michael Jackson |<br /><br />Morfiini ja Demerol-merkkinen petidiini ovat voimakkaita särkylääkkeitä, joihin Michael Jackson oletettavasti turvautui saatuaan palovammoja päänahkaansa mainoskuvauksissa vuonna 1984. Niitä korjattiin useilla leikkauksilla, ja pitkäaikaisen ystävän <span style="font-weight:bold;">David Gest</span>in mukaan Jackson on tästä lähtien kärsinyt kroonisista kivuista. Vuonna 1993 hän hakeutui hoitoon kipulääkeriippuvuuden takia ja on ajoittain näyttänyt julkisuudessakin vähän kemikaalitasapainonsa menettäneeltä.<br /><br />Demerolia suositeltiin takavuosina pienemmän riippuvuusriskin takia, mutta se voi aiheuttaa muun muassa deliriumia, kouristuksia ja pahoinvointia. Vaikka ”morphine” kuulostaa iskevämmältä, biisi tuntuu kertovan juuri Demerolin sivuvaikutuksista. Tai ainakin jostain itse koetusta, sillä Morphinen sooninen koostumus on erittäin varmaotteinen ja vakuuttava. Harhat, vieroitusoireet, viha, epätoivo, tuokionomainen helpotus ja tietoisuus sen ohimenevyydestä tungetaan kuulijan korvakäytäviin tylysti mutta kiehtovasti.<br /><br />Alun ja lopun koneellinen, prosessoitu pauke toimii tahallisen hiostavana solvausten ja purkausten ponnahduslautana, kun taas keskiosan hyperharmoninen piano-jousisuvanto kuvaa sitä, minkä eteen narkkari tekee mitä tahansa. Huojennuksen hetkikin on katkera – huume lohduttaa ”Don’t cry, I won’t convert you”, moneen kertaan pettynyt läheinen ”Don’t cry, I won’t resent you”. Kontrasti hätkähdyttää, mutta osat sopivat yhteen saumattomasti.<br /><br />Morphine on erikoisin kuulemani äänite, johon työläiden studiotehosteiden lisäksi on käytetty suurta jousiorkesteria ja kuoroa. Sekaan on ripoteltu myös äänileikkeitä Jacksonin suosikikseen nimeämästä <span style="font-style:italic;">Elefanttimies</span>-elokuvasta, jossa <span style="font-weight:bold;">John Merrick</span>in viimeiset vaiheet esitetään varsin samanhenkisenä vuoristoratana kuin Morphinen potilasprofiili. Ei voi mitään, tämä kolisee ja koskettaa – hetkittäin olisin valmis poistamaan sijanumerosta ykkösen tai jopa kuutosen.<br /><br /><object width="425" height="344"><param name="movie" value="http://www.youtube.com/v/R6-Kbt_2gQw&hl=en"></param><embed src="http://www.youtube.com/v/R6-Kbt_2gQw&hl=en" type="application/x-shockwave-flash" width="425" height="344"></embed></object>Timohttp://www.blogger.com/profile/10490176610895529438noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1330576957671169850.post-42157404339125572422008-07-02T11:25:00.001+03:002008-07-02T11:28:44.282+03:0017) Never Can Say Goodbye (1971| Clifton Davis |<br /><br /><span style="font-weight:bold;">The Jackson 5</span>:n tuottaja <span style="font-weight:bold;">Hal Davis</span> sattui kuulemaan parikymppisen <span style="font-weight:bold;">Clifton Davis</span>in (ei sukua) soittavan biisiä pianolla ja innostui niin, että varasi studioajan saman tien. Never Can Say Goodbyen päätymisestä veljesbändin repertuaariin väännettiin Motownilla kättä, koska pelättiin sen kypsyyden karkottavan varhaisteinifanit. Eivät he suuremmin karkonneet, vaikka lyriikan lisäksi etenkin lauluharmonioihin tuli uutta varttuneisuutta.<br /><br />Stemmojen ja soitannon ylväs luistavuus saa kuvittelemaan, että asialla on suurikin orkesteri, mutta perinteisten bändisoittimien lisäksi biisissä ei kuulla kuin huilua ja/tai piccoloa. Ja menenpä väittämään, että tässä on Michael Jacksonin teinikauden paras laulutulkinta – hän ei oikeastaan tarvitsisi sanoja ”There’s a very strange vibration that pierces me right to the core” välittääkseen juuri oikean tunnelman. Joku <span style="font-style:italic;">You Are Not Alone</span>kin muuttuisi hyväksi biisiksi näin palavasti esitettynä.<br /><br />Never Can Say Goodbye on toki omimmillaan tällaisena keskitempoisesti keinuvana soulhehkutuksena, mutta kolme vuotta myöhemmin se muuttui luontevasti euforiseksi pehmodiscoksi, kun rytmiä nopeutettiin, laulua hidastettiin, kertosäkeen ”no no no” -lopetusta korostettiin viulukoukulla ja mikin varteen tarttui <span style="font-weight:bold;">Gloria Gaynor</span>. Vasta tämä versio toi biisin suomalaisten tietoisuuteen, mutta USA:ssa alkuperäinen menestyi paremmin (listasijat 2 ja 9). Myös <span style="font-weight:bold;">Isaac Hayes</span> ja <span style="font-weight:bold;">The Communards</span> ratsastivat sillä myyntitilastoihin.<br /><br />Clifton Davis kirjoitti Jacksoneille toisenkin hitin (<span style="font-style:italic;">Lookin’ Through the Windows</span>) ennen kuin pääsi <span style="font-style:italic;">That’s My Mama</span> -nimisen sitcomin päärooliin. <span style="font-weight:bold;">Katherine Jackson</span>in kirjan mukaan hän oli ensimmäisen ”Michael Jackson on homo” -juorun toinen osapuoli – tai kolmas: jo 30 vuotta sitten Michael oli medialle vapaampaa riistaa kuin muut julkkikset, joten Davisin osuutta lievennettiin raportoimalla, että Jackson taistelee erään tytön kanssa hänen rakkaudestaan. <br /><br /><object width="425" height="355"><param name="movie" value="http://www.youtube.com/v/Xbv-5h_oXZw&hl=en"></param><param name="wmode" value="transparent"></param><embed src="http://www.youtube.com/v/Xbv-5h_oXZw&hl=en" type="application/x-shockwave-flash" wmode="transparent" width="425" height="355"></embed></object>Timohttp://www.blogger.com/profile/10490176610895529438noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1330576957671169850.post-38874465276874889312008-06-30T07:19:00.001+03:002008-06-30T07:21:41.283+03:0018) Human Nature (1982| Steve Porcaro | John Bettis |<br /><br />Jos Michael Jackson välillä ilmaisee itseään monisyisemmin kuin olisi oman edun mukaista, niin kyllä muidenkin kirjoittamat biisit voivat aiheuttaa ymmää ja häkellystä. Mistä Human Nature kertoo, kaupungista vai naisesta? Onko kaupunki New York? Onko nainen vain osa kaupungin viehätystä tai toisinpäin? Miksi kertosäkeessä vastataan kysymykseen, vaikka se on vielä kesken? Ja <span style="font-style:italic;">mikä</span> koko tarinassa on sitä ihmisluontoa?<br /><br />Eihän tuolla niin väliä ole. <span style="font-weight:bold;">Quincy Jones</span> bongasi keskeneräisen melodian <span style="font-style:italic;">Thriller</span>illä soittaneiden <span style="font-weight:bold;">Toto</span>-yhtyeen jäsenten tarjoamien biisidemojen seasta ja teetti siihen viime tingassa tekstin rutinoituneella hittilyyrikolla <span style="font-weight:bold;">John Bettis</span>illä. Sävellys, sovitus ja musisointi ovat lähes kokonaan totolaisten käsissä, eikä jälkeä voi moittia – levyn toisiin syntikkapainotteisiin raitoihin (<span style="font-style:italic;">Baby Be Mine, P.Y.T.</span>) verrattuna Human Nature kuulostaa ajattoman raikkaalta.<br /><br />Ei ihme, että Jonesin korva tarttui kertosäkeen viehkoon ”Why, why” -kohtaan. Mutta se on jo pieni ihme, kuinka monta kaunista sävelkulkua se sai valmiissa kappaleessa seurakseen, introsta outroon. Erityisesti miellyttää a-osan eri rytmeissä kulkevien laulun ja basson yhteistyö. Jacksonin ei tarvitse kuin heittäytyä mukaan vähäeleisesti, vain muutamaan falsettikujerrukseen ja outoon artikulointiin (”Hear her voice”) innostuen. <span style="font-style:italic;">Dangerous</span>-kiertueellahan mies tyylitteli biisin kanssa aivan liikaa.<br /><br />Vaikka <span style="font-weight:bold;">Steve Lukather</span>, <span style="font-weight:bold;">David Paich</span> ja <span style="font-weight:bold;">Porcaro</span>n veljekset eivät kovin monella Michael Jacksonin biisillä soittaneet, hekin saavat yhä kokea, kuinka vaikeaksi tuo menneisyys tekee ”normaalit” mediasuhteet. Kun rock-yleisölle suunnattu brittilehti Classic Rock teki vuonna 2003 Totosta laajan historiikin, Thriller mainittiin jo kansiteksteissä ja juttuun laitettiin kaksi kuvaa Jacksonista, vaikka siinä ei kerrottu aiheesta oikeastaan mitään.<br /><br /><object width="425" height="344"><param name="movie" value="http://www.youtube.com/v/ber5DrM6dG8&hl=en"></param><embed src="http://www.youtube.com/v/ber5DrM6dG8&hl=en" type="application/x-shockwave-flash" width="425" height="344"></embed></object>Timohttp://www.blogger.com/profile/10490176610895529438noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-1330576957671169850.post-17800440908034786072008-06-28T10:50:00.001+03:002008-06-28T10:53:16.064+03:0019) Shake Your Body (Down to the Ground) (1978| Michael Jackson | Randy Jackson |<br /><br />Yhdeksän vuotta ensimmäisen hittinsä jälkeen <span style="font-weight:bold;">The Jacksons</span> sai lopulta julkaistuksi itse kirjoittamansa singlen. Laulumelodia ja sanat ovat Michaelin käsialaa, mutta biisi rakentuu <span style="font-weight:bold;">Randy</span>n säveltämän pianokuvion ja sitä myötäilevän synabasson varaan. Olennainen on myös <span style="font-weight:bold;">Tito</span>n nakuttava kitarariffi – Shake Your Body on <span style="font-style:italic;">Destiny</span>-albumin ainoa raita, jossa hän hoitaa kitaroinnin yksin. Hyvin raakilemainen demo on kuultavissa <span style="font-style:italic;">The Ultimate Collection</span> -boksin ykköslevyllä.<br /><br />Lopullisessa versiossakin on jäljellä reipasta rosoisuutta, vaikka sovitus on ylellinen jousineen kaikkineen. <span style="font-weight:bold;">Tom Tom 84</span>:n ohjastamat torvet eivät aina tahdo pysyä äkkiväärän sävelkulun perässä, mutta vaikutelma on jotenkin sympaattinen myöhempien levyjen ylisäntilliseen <span style="font-weight:bold;">Seawind</span>-ryhmään verrattuna. Tietynlainen epäpuhtaus on osa vaskipuhaltimien olemusta, ja elettiinhän tuolloin soittotaitoa väheksyvän new wave -estetiikan aikaa (ainakin minä elin).<br /><br />Ennen kaikkea Shake Your Body on kuitenkin erittäin imevä, toistosta ja variaatioista voimaa pumppaava tanssisiivu. Michael on vokalistina kekseliäimmillään maustaen ilmaisuaan hassuilla kurkunselvitysäänillä ja hokien kertosäettä ilman melodiaa puoliksi kuiskaten. Ehkä aiemmin mainitsemani <span style="font-style:italic;">Don’t Stop ’til You Get Enough</span>in ja <span style="font-style:italic;">Lovely One</span>n samankaltaisuus Shake Your Bodyn kanssa häiritsee siksi, että pelkkään nimilauseen toistoon perustuvat kertosäkeet ovat muuten Jacksonille epätyypillisiä. Jotkuthan eivät muunlaisia osaa tehdäkään – pahimmat esimerkit <span style="font-weight:bold;">Manic Street Preachers</span> ja <span style="font-weight:bold;">INXS</span>.<br /><br />Vaikka biisi kestää singlellä alle neljä minuuttia, yli kahdeksanminuuttisessa albumiversiossa ei mielestäni ole juurikaan tyhjää. Discon ja maksisinkkujen kulta-aikana tällaista täysipainoisuutta tapasi aika useinkin – puoli vuotta myöhemmin ilmestynyt <span style="font-weight:bold;">Chic</span>in yhtä pitkä <span style="font-style:italic;">Good Times</span> toimi loistavasti esitellessään sovituksen instrumentit yksi kerrallaan. Shake Your Bodyn lopussa laulu, piano, jouset ja torvet vaikenevat samanhenkisesti tehdäkseen tilaa kitaran ja kahden syntikkabasson keskinäiselle peippailulle.<br /><br /><div><object width="420" height="307"><param name="movie" value="http://www.dailymotion.com/swf/x49asv&v3=1&related=1"></param><param name="allowFullScreen" value="true"></param><param name="allowScriptAccess" value="always"></param><embed src="http://www.dailymotion.com/swf/x49asv&v3=1&related=1" type="application/x-shockwave-flash" width="420" height="307" allowFullScreen="true" allowScriptAccess="always"></embed></object></div>Timohttp://www.blogger.com/profile/10490176610895529438noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1330576957671169850.post-931131704962441602008-06-26T14:50:00.004+03:002008-06-26T15:02:46.010+03:0020) Give In to Me (1991| Michael Jackson | Bill Bottrell |<br /><br />Musiikin historiasta tuskin muistuu kauheampaa ilmestystä kuin puudeliksi föönattu sekundarokkari, joka on solminut tikapuuhermostonsa kolmesta säikeestä taas yhden – kääk – tukkaheviballadin. Lähes yhtä kauhea on ajatus siitä, että jokin Michael Jacksonin levytys karsinoituisi ihmisten päissä samaan lokeroon tämän pelkistä fraaseista syntyneen ”tyylilajin” kanssa. No, vaikeahan sitä on tietää, kuinka yleisesti Give In to Metä pidetään heviballadina, mutta yksi fakta vie sen kuilun partaalle: siinä on sama kitaristi kuin kaikkien aikojen inhokissani, <span style="font-weight:bold;">Guns N’ Roses</span>in <span style="font-style:italic;">November Rain</span>issä.<br /><br />Kukaties juuri banaaliuden rajoilla tasapainoilu saa Give In to Men kihelmöimään niin hienosti. Tai koska siinä on pakollisia kliseitä korvattu niin oivaltavilla viittauksilla, että kaiken draaman keskellä melkein naurattaa. Esimerkiksi <span style="font-weight:bold;">Bill Bottrell</span> kaivoi siihen ullakolta 1970-luvun progemuusikoiden suosikkisoittimen Mellotronin, mitä <span style="font-weight:bold;">Bon Jovi</span> tuskin olisi keksinyt. Ja <span style="font-weight:bold;">Slash</span>in kitaraosuus päättyy karkeaan feedbackiin, jollaista en muista Gunnareiden levyillä kuulleeni (ehkä siksi, etten juurikaan kuuntele niitä).<br /><br />Joka tapauksessa olen vakuuttunut siitä, että yksikään metallikailottaja ei suoriutuisi laulusta Michael Jacksonin tasoisesti, samaan haurauden ja dynaamisuuden kombinaatioon yltäen. Etenkin ”You and your friends were laughing at me in town” -väliosa demonstroi, kuinka paljon mies kehittyi rockvokalistina <span style="font-style:italic;">Beat It</span>in jälkeen. Rytmisestä toteutuksestakin on lajityypin laahaavuus kaukana. Pidän toisen ja neljännen iskun ontosta poksahduksesta, joka vähitellen muuttaa klangiaan ja tuntuu lopussa kaikuvan jostain kilometrien takaa yhdessä kitarafeedbackin kanssa.<br /><br />Give In to Me on niitä biisejä, joista saisi tehdyksi kiinnostavia covereita, jollei alkuperäinen tulkinta olisi niin kiinteä osa niiden olemusta, että ihan heti ei haluaisi kenenkään yrittävän sellaista. Sangen tuttu melkein-cover on kuitenkin olemassa: <span style="font-weight:bold;">Toni Wirtanen</span> myöntää auliisti, että <span style="font-weight:bold;">Apulannan</span> eka hitti <span style="font-style:italic;">Mitä kuuluu</span> pohjautuu autoradiosta kuunneltuun Jacksonin kappaleeseen.<br /><br /><div><object width="420" height="365"><param name="movie" value="http://www.dailymotion.com/swf/x8zxx&v3=1&related=1"></param><param name="allowFullScreen" value="true"></param><param name="allowScriptAccess" value="always"></param><embed src="http://www.dailymotion.com/swf/x8zxx&v3=1&related=1" type="application/x-shockwave-flash" width="420" height="365" allowFullScreen="true" allowScriptAccess="always"></embed></object></div>Timohttp://www.blogger.com/profile/10490176610895529438noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-1330576957671169850.post-74685808913426872502008-06-24T17:18:00.001+03:002008-06-24T17:21:07.947+03:0021) The Love You Save (1970| The Corporation™ |<br /><br />Popfanina on aina hienoa seurata, kun joku näyttää saavuttavan haavoittumattomuuden tilan. Ei vain saa tuurilla irtohittiä, vaan seuraa sitä vielä hiukan tarttuvammilla ja neuvokkaammilla biiseillä tuoden aina esille jotain uutta. Tuo huuma ei kestä kauan – se latistuu aina, vaikka itse musiikki kehittyisi – joten tilaisuus täytyy tunnistaa ja siihen kannattaa heittäytyä ennen turtumista ja kyynistymistä.<br /><br />Vaikka Michael Jacksonin uralle näitä lyömättömyyden hetkiä lienee mahtunut muitakin, tyypillisimpänä pidän <span style="font-weight:bold;">The Jackson 5</span>:n kolmatta ykkössingleä. <span style="font-style:italic;">I Want You Back</span> on sanoiltaan turhan aikuismainen ja <span style="font-style:italic;">ABC</span> liian lapsekas, mutta The Love You Save tuntuu nokkeluudessaan kiteyttävän koko ilmiön. Nimilause keksittiin liikennevalistuskampanjasta ”Stop, the life you save may be your own”, joka poiki muitakin mukaelmia: ”Look both ways before you cross me.” Puhuteltavana on tyttö, joka jo alakoulun hippaleikeissä jahtasi kärkkäästi poikia ja jatkaa yhä pörräämistään.<br /><br />The Love You Save on iskevän tekstin ja energisten vuorolaulujen juhlaa – <span style="font-weight:bold;">Jermaine</span>nkin ääni resonoi hurjuutta, joka myöhemmin katosi. Soundit ovat myös paremmat kuin kahdessa edeltäjässä, ja entisestään mutkistunut rytmisokkelo pysyy yhä kasassa hyväntuulista bailumenoa verottamatta. Tästä ei voitu enää pistää paremmaksi, vaikka <span style="font-style:italic;">I’ll Be There</span> -balladin jälkeen yritettiinkin vielä parin sinkun verran toistaa samaa reseptiä.<br /><br /><div><object width="420" height="336"><param name="movie" value="http://www.dailymotion.com/swf/xwwrr&v3=1&related=1"></param><param name="allowFullScreen" value="true"></param><param name="allowScriptAccess" value="always"></param><embed src="http://www.dailymotion.com/swf/xwwrr&v3=1&related=1" type="application/x-shockwave-flash" width="420" height="336" allowFullScreen="true" allowScriptAccess="always"></embed></object></div>Timohttp://www.blogger.com/profile/10490176610895529438noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-1330576957671169850.post-77478713927614384202008-06-22T14:23:00.002+03:002008-12-30T17:12:11.854+02:0022) One Day in Your Life (1975| Sam Brown III | Renee Armand |<br /><br />Vaikka Michael Jacksonin viimeinen Motown-albumi <span style="font-style:italic;">Forever, Michael</span> oli omana aikanaan melkoinen floppi, myöhemmin on huomattu sen tunnollisesti toteutettujen hiturien ansiot. Jotkut vannovat r&b-henkisemmän aloitusraidan <span style="font-style:italic;">We’re Almost There</span>n nimeen, mutta minuun putoaa One Day in Your Lifen melodinen liikuttavuus ja hentomielinen alakulo. Päähenkilö väittää uskovansa, että menetetty rakkaus huomaa vielä elämänsä tyhjyyden ja palaa takaisin, mutta biisissä on selvä luopumisen fiilis.<br /><br />Säveltäjä <span style="font-weight:bold;">Sam Brown III</span> on jälkikäteenkin hämmästellyt, kuinka nuori vokalisti matki ensin tarkasti kuulemansa demolaulun, totesi sitten ”Now I’ll sing it my way” ja teki siitä kertavetäisyllä omannäköisensä. A-, b- ja c-osat alkavat kaikki samalla ”one day in your life” -säkeellä, ja esitys kasvaa ja vähenee symmetrisesti niin, että tasan keskikohdassa on massiivinen jousien, torvien ja naiskuoron revittämä puoliminuuttinen. Sitä seuraava Jacksonin ja kuoron yhteiskajautus ”Though you don’t need me now, I will stay in your heart” nostaa biisin soihtuballadien Hall of Fameen.<br /><br />Vaikka viihdesuosikki <span style="font-weight:bold;">Johnny Mathis</span>kin julkaisi pian oman versionsa, One Day in Your Lifen kynttilä pysyi vakan alla vuoden 1981 uudelleenjulkaisuun asti. Kun Motown alkoi <span style="font-style:italic;">Off the Wall</span>in menestyksen jälkeen rahastaa back-katalogillaan, biisi kävi kaupaksi Britanniassa niin hyvin, että vasta <span style="font-style:italic;">Earth Song</span> (1995) syrjäytti sen Jacksonin uran myydyimpänä singlenä. Kun miehen huhuttiin esiintyvän rikosoikeudenkäyntinsä jälkeen suuressa Live 8 -konsertissa, tiesin toki ettei huhu toteutuisi, mutta itsekseni hekumoin täydellistä kappalevalintaa tuohon tilaisuuteen: kunpa kuulisi vielä One Day in Your Lifen livenä.<br /><br /><object width="425" height="344"><param name="movie" value="http://www.youtube.com/v/44_qWFAdjqQ&hl=en&fs=1"></param><param name="allowFullScreen" value="true"></param><param name="allowscriptaccess" value="always"></param><embed src="http://www.youtube.com/v/44_qWFAdjqQ&hl=en&fs=1" type="application/x-shockwave-flash" allowscriptaccess="always" allowfullscreen="true" width="425" height="344"></embed></object>Timohttp://www.blogger.com/profile/10490176610895529438noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-1330576957671169850.post-80079484864117069712008-06-20T00:06:00.001+03:002008-06-20T00:08:41.998+03:0023) The Lady in My Life (1982| Rod Temperton |<br /><br />Michael Jackson ei levyttänyt <span style="font-weight:bold;">Rod Temperton</span>in parasta kappaletta – sellainen voisi olla vaikka <span style="font-weight:bold;">Brothers Johnson</span>in <span style="font-style:italic;">Stomp</span> vuodelta 1980 – mutta hän taisi levyttää Tempertonin parhaan balladin. The Lady in My Life on todiste kypsästä r&b-näkemyksestä: se etenee sulavan sensuellisti, vaikka mutkikas melodia ei todellakaan ole mitään yhteislaulu- tai mukanaviheltelymateriaalia. Myös kiintymys ja lihallisuus kietoutuvat biisissä niin luontevasti, että sitä voisi hiukan ristiriitaisesti kuvailla viattomaksi kutusouliksi.<br /><br />Runollisesta avausvirkkeestä ”There’ll be no darkness tonight, lady our love will shine” meno konkretisoituu vähitellen, ja Jacksonin ääni noukkii matkalta mukaansa lisää vivahteita. Minuutti ennen loppua soittoon tulee aika höyryinen suvantovaihe, ja kuten numerossa 24, tässäkin laulaja ja tuottaja väänsivät kättä loppuosuuden laulutavasta – <span style="font-weight:bold;">Quincy Jones</span> halusi siihen lisää ”kerjäämistä”. Jackson tekee työtä käskettyä, mutta minusta biisin kohokohdaksi jää sitä ennen kuultava ulvaisu ”All through the night”. Vaikka viimeisessä miksauksessa napsaistiin yksi säkeistö pois <span style="font-style:italic;">Thriller</span>-albumin kokonaismitan lyhentämiseksi, harva osannee sitä ikävöidä.<br /><br />Sovitus ja soitanta on taitavaa mutta anonyymiä, kuten <span style="font-weight:bold;">Toto</span>-muusikoilta voi odottaakin. Kansivihosta pistää silmään <span style="font-weight:bold;">Michael Boddicker</span>ille kreditoitu Emulator, aikansa kuuma puheenaihe soitinmarkkinoilla. Se oli ensimmäinen yleiseen myyntiin laitettu levykepohjainen keyboard-sampleri, jonka sarjanumero 001 annettiin <span style="font-weight:bold;">Stevie Wonder</span>ille. Emulatorilla operoitiin kovin eri tavoin kuin millaiseksi samplerien käyttö myöhemmin vakiintui, enkä minä ainakaan pysty erottamaan, mikä sen rooli on The Lady in My Lifen muutenkin melko synteettisessä kuulokuvastossa.<br /><br /><object width="425" height="355"><param name="movie" value="http://www.youtube.com/v/cm-cTvviMRQ&hl=en"></param><param name="wmode" value="transparent"></param><embed src="http://www.youtube.com/v/cm-cTvviMRQ&hl=en" type="application/x-shockwave-flash" wmode="transparent" width="425" height="355"></embed></object>Timohttp://www.blogger.com/profile/10490176610895529438noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1330576957671169850.post-53428711119451138002008-06-18T09:57:00.001+03:002008-06-18T09:59:05.930+03:0024) She’s Out of My Life (1979| Tom Bahler |<br /><br />Sellaiseen ei totisesti ollut totuttu 1980-luvun alkumetrien hitti-ilmastossa, ja Radio Luxembourgin kuuntelijakin sääti signaalia paremmaksi korviaan höristellen: <span style="font-style:italic;">itkeekö</span> toi oikeesti tossa? Neljännen singlen She’s Out of My Lifen loppusäkeet riisuivat minut aseista ja usuttivat vihdoin ostamaan ainoan Jackson-vinyylini <span style="font-style:italic;">Off the Wall</span>in.<br /><br />Kertomansa mukaan <span style="font-weight:bold;">Quincy Jones</span> laulatti tuon lopun Jacksonilla monta kertaa uudestaan, jotta tämä lakkaisi pillittämästä, mutta turhien yritysten jälkeen nyyhkintä päätyi levylle. Mikä aukaisi miehen kyynelkanavat? Teksti sisältää paljon katumusta, mutta myös aimo kauhallisen itsesääliä. ”Now I’ve learned that love needs expression, but I learned too late.” Sen inspiraationa oli laulajalegenda <span style="font-weight:bold;">Karen Carpenter</span>, joka jätti säveltäjä <span style="font-weight:bold;">Tom Bahler</span>in tämän paljastuttua toisen naisen vauvan isäksi (tai jotain).<br /><br />Bahlerin sävellys on erittäin pelkistetty: vain kolme a-osaa, joista toisen ja kolmannen välissä hiukan kliseinen, vanhalta Broadway-musikaalilta kuulostava lisuke. Utuinen jousi-intro ei liity muuhun melodiaan lainkaan, mutta säätää tunnelman oikealle levelille. She’s Out of My Life oli omana aikanaan rohkea singlevalinta, koska siinä ei käytetä lyömäsoittimia eikä edes kunnon pianoa – <span style="font-weight:bold;">Greg Phillinganes</span>in pehmeä sähköpiano lienee ajettu kaikkien mahdollisten hattarafiltterien läpi.<br /><br />Biisin herkistä, ajoittain ylisentimentaalisista osasista ja varsin vibratopitoisesta laulutulkinnasta olisi voinut kiehahtaa sietämättömän imelä kiisseli ilman viimeistä säkeistöä. Aikansa voivoteltuaan Jackson lataa tuskansa ja suuttumuksensa ”Kept my love for her locked deep inside” -lauseeseen. Sitten onkin ihan asiallista jo vähän vetistellä.<br /><br /><div><object width="420" height="335"><param name="movie" value="http://www.dailymotion.com/swf/x228as&v3=1&related=1"></param><param name="allowFullScreen" value="true"></param><param name="allowScriptAccess" value="always"></param><embed src="http://www.dailymotion.com/swf/x228as&v3=1&related=1" type="application/x-shockwave-flash" width="420" height="335" allowFullScreen="true" allowScriptAccess="always"></embed></object></div>Timohttp://www.blogger.com/profile/10490176610895529438noreply@blogger.com0