Onko siellä ketään? Juhlavuoden lopuksi pikku yhteenveto, vaikka varsinaisesti blogi toki päättyi Michael Jacksonin 50-vuotispäivänä ykkössijan julistamiseen. Tuolloin 29. elokuuta sivulatauksia kertyi hurjat 700, mihin osaltaan vaikutti Ylen Pop-sivuston puffiartikkeli. Kiitos kaikille, etenkin kehujille.
Videolinkit tulevat ja menevät, ja tämänkertaisessa tarkistuksessa niistä oli kadonnut tasan 20. Päivitin melkein kaikki, mutta tästedes en sitä enää tee. Tekstejäkin voisi ajanmukaistaa ainakin yhdessä asiassa: The Jacksonsin Destiny- ja Triumph-albumit julkaistiin syksyllä lopultakin remasteroituina. Cd-vihoista kylläkin katosivat sanoitukset, mutta taatusti hankkimisen väärtejä kumpikin.
Jos verrataan Jacksonin albumeita viiden parhaan biisin yhteenlasketuilla sijaluvuilla, saadaan tällaiset tulokset: Destiny 290, Off the Wall 98, Triumph 140, Thriller 84, Bad 155, Dangerous 71, History 83, Invincible 204. Mutta painotan edelleen, että blogissa arvioitiin koko ajan yksittäisiä biisejä, ei niiden osuutta albumikokonaisuudessa. Omakohtaisesti.
Music’s takin’ over (sija 59), mutta myös tekstit säilyvät ja ovat yhä kommentoitavissa. Hyvää uutta vuotta blogini lukijoille.
keskiviikkona, joulukuuta 31, 2008
perjantaina, elokuuta 29, 2008
1) Who Is It (1991
| Michael Jackson |
Who Is It on laulu rakkauden menetyksestä ja surusta. Vai onko? Minusta se kertoo kyvyttömyydestä käsitellä surua. Joku on jättänyt päähenkilön kertomatta syytä ja täten antamatta hänelle mitään eväitä menetyksensä työstämiseen. Jättäjä ehkä kuvittelee toisen kyllä tietävän eikä tajua, kuinka monta tulkintavaihtoehtoa tilanteeseen jäi. Oikeiden entsyymien puutteessa haavat eivät arpeudu, vaan kuhisevat toukkia ja syöpäläisiä. Tai kuten Michael Jackson huomattavasti runollisemmin sanoo: ”I am the damned, I am the dead, I am the agony inside the dying head.”
Kun teksti kiertää tuskassa vellovaa kehäänsä, se hämmentää musiikista esiin loputtomasti sävyjä. Biisin todellista draamankaarta piirtää orkesterisovitus – monenlaiset jousi- ja kosketinvariaatiot, huilu ja yksinäinen sello tuovat mieleen teorian viidestä surutyön vaiheesta, jotka ovat epäusko, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyntä. Tässä vain pelaaja ei ikinä etene viimeiselle levelille, vaan loppu on vähintään yhtä onneton kuin alkukin.
Nakuttava rytmi tuntuu toistavan samaa monimutkaista kuviota, mutta sitäkin kannattaa seurata. B-osassa raskaasti talsivan synabasson hetkeksi väistyessä se muuttuu epäsäännölliseksi esi-breakbeatiksi ja aivan lopussa kuin varkain Jacksonin omaksi beatboxaukseksi. Mieshän esitteli tuota pitkään piilottelemaansa kykyä livenä Oprah Winfreyn tv-haastattelussa, minkä seurauksena Who Is It valittiin samassa ohjelmassa videopuffatun Give In to Men sijasta seuraavaksi jenkkisingleksi.
Useitakin biisin sovituselementtejä haluaisi kuunnella omana ääniraitanaan, ja sitä tärkeintä onneksi voi: Jacksonin lauluosuus on ladattu sellaisenaan You Tubeen. Vaikka soundi on vähän nuhainen kuten röörinsä märiksi itkeneellä lellukalla kuuluukin, äänessä on älytön skaala vereslihaa, dynamiikkaa, läsnäoloa ja kaikkea pientä, mikä ei lopullisesta miksauksesta edes erotu. Ad libit eivät muodostu melodisesti kummoisiksi, mutta käyvät komeaa aksenttidialogia rytmitaustan kanssa. Nikottelua lienee liikaa, myönnän.
Kaikki tämä panostus huomioiden on melkeinpä tyhmänrohkeaa, että video vihjaa biisistä tihkuvan angstin juontuvan väärinkäsityksestä. Päähenkilö löytää käyntikortin ja luulee sen kuuluvan toiselle miehelle, mutta Alex paljastuukin luksusporttona toimivan rakkaan peitenimeksi. Tai jotain. Rainaa ei julkaistu lainkaan USA:ssa liian vaikeatajuisena ja uskallettuna. Ja tylsänä.
Who Is It ei ole Michael Jacksonin paras kappale vain siksi, että se on niin tajuttoman hyvä. Siinä kiteytyy parhaiten minun käsitykseni siitä, millaista on elää Michael Jacksonina tässä maailmassa. Jossa huono omatunto lepytetään ja selitykset väistetään viettifasismilla: kaikkihan niin tekee, kaikkihan sitä haluaa. Pahoissa teoissa pahinta ei aina ole itse teko, vaan joskus se, että kohde ei pysty samaistumaan siihen.
Who Is It on laulu rakkauden menetyksestä ja surusta. Vai onko? Minusta se kertoo kyvyttömyydestä käsitellä surua. Joku on jättänyt päähenkilön kertomatta syytä ja täten antamatta hänelle mitään eväitä menetyksensä työstämiseen. Jättäjä ehkä kuvittelee toisen kyllä tietävän eikä tajua, kuinka monta tulkintavaihtoehtoa tilanteeseen jäi. Oikeiden entsyymien puutteessa haavat eivät arpeudu, vaan kuhisevat toukkia ja syöpäläisiä. Tai kuten Michael Jackson huomattavasti runollisemmin sanoo: ”I am the damned, I am the dead, I am the agony inside the dying head.”
Kun teksti kiertää tuskassa vellovaa kehäänsä, se hämmentää musiikista esiin loputtomasti sävyjä. Biisin todellista draamankaarta piirtää orkesterisovitus – monenlaiset jousi- ja kosketinvariaatiot, huilu ja yksinäinen sello tuovat mieleen teorian viidestä surutyön vaiheesta, jotka ovat epäusko, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyntä. Tässä vain pelaaja ei ikinä etene viimeiselle levelille, vaan loppu on vähintään yhtä onneton kuin alkukin.
Nakuttava rytmi tuntuu toistavan samaa monimutkaista kuviota, mutta sitäkin kannattaa seurata. B-osassa raskaasti talsivan synabasson hetkeksi väistyessä se muuttuu epäsäännölliseksi esi-breakbeatiksi ja aivan lopussa kuin varkain Jacksonin omaksi beatboxaukseksi. Mieshän esitteli tuota pitkään piilottelemaansa kykyä livenä Oprah Winfreyn tv-haastattelussa, minkä seurauksena Who Is It valittiin samassa ohjelmassa videopuffatun Give In to Men sijasta seuraavaksi jenkkisingleksi.
Useitakin biisin sovituselementtejä haluaisi kuunnella omana ääniraitanaan, ja sitä tärkeintä onneksi voi: Jacksonin lauluosuus on ladattu sellaisenaan You Tubeen. Vaikka soundi on vähän nuhainen kuten röörinsä märiksi itkeneellä lellukalla kuuluukin, äänessä on älytön skaala vereslihaa, dynamiikkaa, läsnäoloa ja kaikkea pientä, mikä ei lopullisesta miksauksesta edes erotu. Ad libit eivät muodostu melodisesti kummoisiksi, mutta käyvät komeaa aksenttidialogia rytmitaustan kanssa. Nikottelua lienee liikaa, myönnän.
Kaikki tämä panostus huomioiden on melkeinpä tyhmänrohkeaa, että video vihjaa biisistä tihkuvan angstin juontuvan väärinkäsityksestä. Päähenkilö löytää käyntikortin ja luulee sen kuuluvan toiselle miehelle, mutta Alex paljastuukin luksusporttona toimivan rakkaan peitenimeksi. Tai jotain. Rainaa ei julkaistu lainkaan USA:ssa liian vaikeatajuisena ja uskallettuna. Ja tylsänä.
Who Is It ei ole Michael Jacksonin paras kappale vain siksi, että se on niin tajuttoman hyvä. Siinä kiteytyy parhaiten minun käsitykseni siitä, millaista on elää Michael Jacksonina tässä maailmassa. Jossa huono omatunto lepytetään ja selitykset väistetään viettifasismilla: kaikkihan niin tekee, kaikkihan sitä haluaa. Pahoissa teoissa pahinta ei aina ole itse teko, vaan joskus se, että kohde ei pysty samaistumaan siihen.
keskiviikkona, elokuuta 27, 2008
2) Wanna Be Startin’ Somethin’ (1982
| Michael Jackson |
Tapa, jolla Michael Jackson ekana vokaalisuorituksenaan matkii biisin kitara- ja bassokuvioita, kertoo miten täysillä hän on heittäytynyt musiikin kyytiin. Tiukkana perusjamituksena alkavan kappaleen muutamat improvisoidun oloiset kuprut ja ylimenevät säkeiden loput vauhdittavat tuntemusta siitä, että sekä menopeli että kyytiläinen lentävät kohta mutkasta pientareelle. Tähän sinkkuun ei todellakaan kaivattu videota omia visioita kahlitsemaan.
Taustalta erottuu kolme-neljä erilaista kuoroa: startin’ somethin’ -kohdissa laulanee multitrack-monistettu Jackson, jee jee -osuudet älähtää verevä naisryhmä ja a-osan säkeiden loppuja toistava (cryin’, lyin’) on jotain niiden väliltä. Sitten on vielä se kryptinen ”You’re a vegetable” -kohta, jossa Jackson ilmestyy erikseen vasempaan kanavaan toistamaan lausetta omituisesti naukuen. Mikä ihmeen vegetable? Nerokasta, tai jotain muuta.
Tekstin sanomaksi kyllä pian hahmottuu ”lopeta paskanjauhanta ja ryhdy tekoihin” -tyyppinen näkemys, mutta tyylilaji tuntuu sohivan sinne tänne. Lopulta se kuitenkin jalostuu upeaksi hengen ja itsetunnon nostatukseksi, joka Jacksonin hehkuttamana ja musiikin mehevöittämänä kohottaa koko esityksen uudelle tasolle:
Lift your head up high and scream out to the world
”I know I am someone” and let the truth unfurl
No one can hurt you now because you know what's true
Yes I believe in me, so you believe in you.
Kun lyriikka loppuu, biisi puhkeaa kukkaan naiskuoron aloittaessa afrohenkisen ”ma ma se, ma ma sa, ma ma coo sa” -jäkätyksensä ja Jacksonin luikautellessa ad libejään kättentaputusten ja säntillisten torviornamenttien päälle. Basso, kitara ja rummut vetäytyvät kotvaksi syrjään tästä karkelosta, ja kun ne kalkkiviivoilla palaavat messiin, on paivänselvää että Thrillerin hehkeimmät hetket on kuultu jo aloitusraidalla.
Tuo mama-hokema mukailtiin Manu Dibangon etnohitistä Soul Makossa (1972), ja kamerunilaistähti sai myös provikkansa käräjäsalin kautta, vaikka hänen versionsa kuulostaa varsin erilaiselta – sanatkin menevät hiukan toisin. Makossa kuulemma tarkoittaa ”minä tanssin”. Rihannan Don’t Stop the Musicin taustasampleksi ja moniin muihin kulttuurillisiin viittauksiin (lue Wikipediasta) on päätynyt nimenomaan Jacksonin variaatio.
Wanna Be Startin’ Somethin’ on kuulunut vakituisesti Michael Jacksonin konserttisettiin, Victory- ja Bad-kiertueilla jopa aloitusbiisinä, mutta minusta sen(kin) liveversio on liian nopea. Poikkeuksellisesti kehaisen Earth Song -sinkulla soivaa Brothers in Rhythm remixiä, jossa alkuperäinen vimma sai onnistuneen ysäripäivityksen. Tämänvuotisesta Akonin kanssa tehdystä versiosta en sano mitään. En ole ottanut edes muoveja päältä eräältä ystävälliseltä sielulta saamastani Thriller 25 -cd:stä.
Tapa, jolla Michael Jackson ekana vokaalisuorituksenaan matkii biisin kitara- ja bassokuvioita, kertoo miten täysillä hän on heittäytynyt musiikin kyytiin. Tiukkana perusjamituksena alkavan kappaleen muutamat improvisoidun oloiset kuprut ja ylimenevät säkeiden loput vauhdittavat tuntemusta siitä, että sekä menopeli että kyytiläinen lentävät kohta mutkasta pientareelle. Tähän sinkkuun ei todellakaan kaivattu videota omia visioita kahlitsemaan.
Taustalta erottuu kolme-neljä erilaista kuoroa: startin’ somethin’ -kohdissa laulanee multitrack-monistettu Jackson, jee jee -osuudet älähtää verevä naisryhmä ja a-osan säkeiden loppuja toistava (cryin’, lyin’) on jotain niiden väliltä. Sitten on vielä se kryptinen ”You’re a vegetable” -kohta, jossa Jackson ilmestyy erikseen vasempaan kanavaan toistamaan lausetta omituisesti naukuen. Mikä ihmeen vegetable? Nerokasta, tai jotain muuta.
Tekstin sanomaksi kyllä pian hahmottuu ”lopeta paskanjauhanta ja ryhdy tekoihin” -tyyppinen näkemys, mutta tyylilaji tuntuu sohivan sinne tänne. Lopulta se kuitenkin jalostuu upeaksi hengen ja itsetunnon nostatukseksi, joka Jacksonin hehkuttamana ja musiikin mehevöittämänä kohottaa koko esityksen uudelle tasolle:
Lift your head up high and scream out to the world
”I know I am someone” and let the truth unfurl
No one can hurt you now because you know what's true
Yes I believe in me, so you believe in you.
Kun lyriikka loppuu, biisi puhkeaa kukkaan naiskuoron aloittaessa afrohenkisen ”ma ma se, ma ma sa, ma ma coo sa” -jäkätyksensä ja Jacksonin luikautellessa ad libejään kättentaputusten ja säntillisten torviornamenttien päälle. Basso, kitara ja rummut vetäytyvät kotvaksi syrjään tästä karkelosta, ja kun ne kalkkiviivoilla palaavat messiin, on paivänselvää että Thrillerin hehkeimmät hetket on kuultu jo aloitusraidalla.
Tuo mama-hokema mukailtiin Manu Dibangon etnohitistä Soul Makossa (1972), ja kamerunilaistähti sai myös provikkansa käräjäsalin kautta, vaikka hänen versionsa kuulostaa varsin erilaiselta – sanatkin menevät hiukan toisin. Makossa kuulemma tarkoittaa ”minä tanssin”. Rihannan Don’t Stop the Musicin taustasampleksi ja moniin muihin kulttuurillisiin viittauksiin (lue Wikipediasta) on päätynyt nimenomaan Jacksonin variaatio.
Wanna Be Startin’ Somethin’ on kuulunut vakituisesti Michael Jacksonin konserttisettiin, Victory- ja Bad-kiertueilla jopa aloitusbiisinä, mutta minusta sen(kin) liveversio on liian nopea. Poikkeuksellisesti kehaisen Earth Song -sinkulla soivaa Brothers in Rhythm remixiä, jossa alkuperäinen vimma sai onnistuneen ysäripäivityksen. Tämänvuotisesta Akonin kanssa tehdystä versiosta en sano mitään. En ole ottanut edes muoveja päältä eräältä ystävälliseltä sielulta saamastani Thriller 25 -cd:stä.
maanantaina, elokuuta 25, 2008
3) Stranger in Moscow (1995
| Michael Jackson |
Syksyllä 1993, syyskuun 12. ja 15. päivien välillä Michael Jackson kirjoitti laulun. Maailma oli jo kolme viikkoa mölissyt häneen kohdistuvista 13-vuotiaan pojan hyväksikäyttösyytöksistä, mutta hän jatkoi Dangerous-kiertuettaan ja oli nyt Moskovassa valmistautumassa konserttiin. Kauko-Idän keikoilla lohduttamassa käyneet ystävät olivat palanneet kotiin. Laulun avainkysymys kuului: ”How does it feel, when you’re alone and you’re cold inside?” Tapa, jolla Jackson laulaa ”cold inside” kertoo kaiken tarpeellisen.
Aloituslause ”I was wandering in the rain” puolestaan sanelee musiikilliset kehykset. Rytmitausta tuntuu muodostuvan erilaisiin pintoihin osuvista sadepisaroista, ja myöhemmin kitara ja piano vahvistavat vaikutelmaa. Sateen olemus, se että synkimmilläänkin siinä on jotain kaunista, kuvastuu sävellyksen duuri-molli-vuoropuhelussa. Videotarinankin runkona ovat ristiriitaiset reaktiot sateeseen – muiden paetessa suojaan Jackson ja muutama muu ”toisinajattelija” kastautuvat nautinnollisesti.
Stranger in Moscow on käsittämättömän sopusointuinen esitys, jossa ei ole ainoatakaan turhaa ääntä. Historyn paksussa kansivihossa ei eritellä kappalekohtaisesti muusikoita, mutta ainakin David Paich on kertonut soittaneensa koskettimia ja (ilmeisesti nauhatonta) bassoa ja saaneensa Jacksonilta varsin vapaat kädet osuuksiinsa. Instrumentaaliosuudet toisen säkeistön jälkeen ja biisin lopussa hivelevät kuuloluita, ja jälkimmäisen voi sävellajinvaihtoineen ja puhallinmaisine melodioineen kuvitella valoon vieväksi auringonpilkahdukseksi.
Vaikka Jackson on kuvaillut biisiä täysin omaelämäkerralliseksi, Moskovan rooli jää siinä monitulkintaiseksi. Nimihän esiintyy vasta loppupuolella vastauksena ”How does it feel” -kysymykseen: ”Like stranger in Moscow”. Jotkut löytävät siitä kannanottoja kaupungin muuttumiseen neukkuajan jälkeen, viitataanhan tekstissä moniin menneisiin asioihin – KGB:kin lakkautettiin Neuvostoliiton myötä. Syksyllä 1993 moni venäläinen oli ehtinyt pettyä uuden ”vapauden” tarjoamiin mahdollisuuksiin ja kaipasi takaisin rautaesiripun suojaan.
Minusta tuo kaikki peilaa vain esittäjän omia tuntemuksia – tilanteessa koettu ”armageddon of the brain” kun leipoisi kenen hyvänsä pääkoppaan monenmoista mörköä ja paranoiaa. Parhaiten miehen asennetta lähikuukausien tapahtumiin kuvaa säe ”Take my name and just let me be”. Sama lähtökohta päti osittain myös keväällä 2005, jolloin puolustusstrategia suunnattiin täysin valamiehistölle ja median annettiin rehottaa holttia vailla. Nimi ehkä meni, mutta minuus toivottavasti säilyi.
Syksyllä 1993, syyskuun 12. ja 15. päivien välillä Michael Jackson kirjoitti laulun. Maailma oli jo kolme viikkoa mölissyt häneen kohdistuvista 13-vuotiaan pojan hyväksikäyttösyytöksistä, mutta hän jatkoi Dangerous-kiertuettaan ja oli nyt Moskovassa valmistautumassa konserttiin. Kauko-Idän keikoilla lohduttamassa käyneet ystävät olivat palanneet kotiin. Laulun avainkysymys kuului: ”How does it feel, when you’re alone and you’re cold inside?” Tapa, jolla Jackson laulaa ”cold inside” kertoo kaiken tarpeellisen.
Aloituslause ”I was wandering in the rain” puolestaan sanelee musiikilliset kehykset. Rytmitausta tuntuu muodostuvan erilaisiin pintoihin osuvista sadepisaroista, ja myöhemmin kitara ja piano vahvistavat vaikutelmaa. Sateen olemus, se että synkimmilläänkin siinä on jotain kaunista, kuvastuu sävellyksen duuri-molli-vuoropuhelussa. Videotarinankin runkona ovat ristiriitaiset reaktiot sateeseen – muiden paetessa suojaan Jackson ja muutama muu ”toisinajattelija” kastautuvat nautinnollisesti.
Stranger in Moscow on käsittämättömän sopusointuinen esitys, jossa ei ole ainoatakaan turhaa ääntä. Historyn paksussa kansivihossa ei eritellä kappalekohtaisesti muusikoita, mutta ainakin David Paich on kertonut soittaneensa koskettimia ja (ilmeisesti nauhatonta) bassoa ja saaneensa Jacksonilta varsin vapaat kädet osuuksiinsa. Instrumentaaliosuudet toisen säkeistön jälkeen ja biisin lopussa hivelevät kuuloluita, ja jälkimmäisen voi sävellajinvaihtoineen ja puhallinmaisine melodioineen kuvitella valoon vieväksi auringonpilkahdukseksi.
Vaikka Jackson on kuvaillut biisiä täysin omaelämäkerralliseksi, Moskovan rooli jää siinä monitulkintaiseksi. Nimihän esiintyy vasta loppupuolella vastauksena ”How does it feel” -kysymykseen: ”Like stranger in Moscow”. Jotkut löytävät siitä kannanottoja kaupungin muuttumiseen neukkuajan jälkeen, viitataanhan tekstissä moniin menneisiin asioihin – KGB:kin lakkautettiin Neuvostoliiton myötä. Syksyllä 1993 moni venäläinen oli ehtinyt pettyä uuden ”vapauden” tarjoamiin mahdollisuuksiin ja kaipasi takaisin rautaesiripun suojaan.
Minusta tuo kaikki peilaa vain esittäjän omia tuntemuksia – tilanteessa koettu ”armageddon of the brain” kun leipoisi kenen hyvänsä pääkoppaan monenmoista mörköä ja paranoiaa. Parhaiten miehen asennetta lähikuukausien tapahtumiin kuvaa säe ”Take my name and just let me be”. Sama lähtökohta päti osittain myös keväällä 2005, jolloin puolustusstrategia suunnattiin täysin valamiehistölle ja median annettiin rehottaa holttia vailla. Nimi ehkä meni, mutta minuus toivottavasti säilyi.
perjantaina, elokuuta 22, 2008
4) Get on the Floor (1979
| Michael Jackson | Louis Johnson |
Tykkipeukku Louis Johnson treenasi Off the Wall -sessioissa paria bassokuviota, joita hän kaavaili Brothers Johnsonin tulevalle albumille. Michael Jackson kuitenkin ihastui kuulemaansa niin, että sävelsi niiden varaan itselleen biisin. Get on the Floorin basso-osuus on edelleen legenda, jonka jäljittelykykyä muusikonalut esittelevät ylpeästi useassakin You Tube -videossa.
Kappale poikkeaa toki muillakin tavoin edukseen. Siinä missä useat Off the Wallin raidat paljastavat tärkeimmät korttinsa jo ensimmäisen minuutin aikana, Get on the Floor noudattaa tanssikuumeen nousevaa logiikkaa. Basso niittaa funk-kertoimen korkealle jo alussa, mutta meno muuttaa muotoaan ja vokalistin energiataso kasvaa jatkuvasti. Kertosäkeiden lipevät stemmat saavat tehdä tilaa hihkumiselle ja vapautuneelle naurulle. Get on the Floor on Jacksonin uran riemukkain ja riemastuttavin levytys.
Alun lauluosuudessa herättävät huomiota vain epätyypillisesti oktaavia alempaa vetäistyt ”Then why don’t you just dance across the floor” -säkeet. Kolmannen kertsin päälle mies alkaa sitten hokea ”Get up won’t you get on get down” -mantraa ensin kuiskaten, sitten rumpubreikin jälkeen lähes aggressiivisena staccato-kälätyksenä. Rytmitaustan, Seawind-puhaltimien ja Wah Wah Watsonin (!) kitaroinnin kanssa se marinoituu todella hikiseksi biittiliemeksi, jonka ei soisi loppuvan lainkaan. Jatkuisit vielä vähän, edes viisiminuuttiseksi!
Lyriikasta on turha hakea syvempiä merkityksiä, jollei sitä ”There’s a chance for dancin’ all night long” -lauseineen kuvittele kunnian- ja kannustuksenosoitukseksi newyorkilaiselle Studio 54:lle, jota Jackson julkisesti kehui maailman parhaaksi discoksi. Off the Wallin levytyksen aikoihin tuo julkkisrysä näet ratsattiin ja väliaikaisesti suljettiin talousrikosepäilyjen takia eikä enää toipunut ennalleen.
Tykkipeukku Louis Johnson treenasi Off the Wall -sessioissa paria bassokuviota, joita hän kaavaili Brothers Johnsonin tulevalle albumille. Michael Jackson kuitenkin ihastui kuulemaansa niin, että sävelsi niiden varaan itselleen biisin. Get on the Floorin basso-osuus on edelleen legenda, jonka jäljittelykykyä muusikonalut esittelevät ylpeästi useassakin You Tube -videossa.
Kappale poikkeaa toki muillakin tavoin edukseen. Siinä missä useat Off the Wallin raidat paljastavat tärkeimmät korttinsa jo ensimmäisen minuutin aikana, Get on the Floor noudattaa tanssikuumeen nousevaa logiikkaa. Basso niittaa funk-kertoimen korkealle jo alussa, mutta meno muuttaa muotoaan ja vokalistin energiataso kasvaa jatkuvasti. Kertosäkeiden lipevät stemmat saavat tehdä tilaa hihkumiselle ja vapautuneelle naurulle. Get on the Floor on Jacksonin uran riemukkain ja riemastuttavin levytys.
Alun lauluosuudessa herättävät huomiota vain epätyypillisesti oktaavia alempaa vetäistyt ”Then why don’t you just dance across the floor” -säkeet. Kolmannen kertsin päälle mies alkaa sitten hokea ”Get up won’t you get on get down” -mantraa ensin kuiskaten, sitten rumpubreikin jälkeen lähes aggressiivisena staccato-kälätyksenä. Rytmitaustan, Seawind-puhaltimien ja Wah Wah Watsonin (!) kitaroinnin kanssa se marinoituu todella hikiseksi biittiliemeksi, jonka ei soisi loppuvan lainkaan. Jatkuisit vielä vähän, edes viisiminuuttiseksi!
Lyriikasta on turha hakea syvempiä merkityksiä, jollei sitä ”There’s a chance for dancin’ all night long” -lauseineen kuvittele kunnian- ja kannustuksenosoitukseksi newyorkilaiselle Studio 54:lle, jota Jackson julkisesti kehui maailman parhaaksi discoksi. Off the Wallin levytyksen aikoihin tuo julkkisrysä näet ratsattiin ja väliaikaisesti suljettiin talousrikosepäilyjen takia eikä enää toipunut ennalleen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)