| Elliot Willensky |
Kaikki eivät seuranneet The Jackson 5:n neljän ykköshitin tykitystä kädet puuskassa, vaan samoille apajille iski alkuvuonna 1971 hyvin tutunkuuloisella One Bad Apple -biisillä valkoinen veljesyhtye The Osmonds. Vaikka musiikillinen omailmeisyys oli minimissään, Osmondien taustavoimat keksivät jotain, mihin Jacksonien piti reagoida: nuorin jäsen Donny alkoi samaan saumaan julkaista imeliä soolosinkkuja.
Motownissa ei siihen asti ollut annettu kenenkään pyörittää yhtäaikaista bändi- ja soolouraa – esimerkiksi Diana Rossin piti lähteä The Supremesista ja Smokey Robinsonin jättää The Miracles ennen omia levytyksiä. Ehkä firman muutto Detroitista Los Angelesiin toi kuvioihin joustavuutta, koska Michael Jacksonille suotiin tämä oikeus. Teon historiallisuus tosin näkyi lähinnä vain kansiteksteissä – Got to Be Theren taustoja lauloivat tutut isoveljet.
Donny Osmondin köykäistä vinkunaa säestettiin varsin hienostunein orkesterisovituksin, ja soolo-Michaelille otettiin sama linja. Polveilevine rytmeineen ja melodioineen Got to Be There on vain paljon vaikeampi laulettava kuin yksikään Donny-hitti, ja lyriikka voisi aikuisemmalla äänellä esitettynä kuulostaa pikemminkin omalle vauvalle kuin rakkaalle suunnatulta. ”Got to be there in the morning when she says hello to the world.”
Got-sanojen kuiskaaminen lienee Michaelin oma idea, sillä kaanonina seuraava velikuoro laulaa ne ihan normaalisti – samoin Michael loppupuolella, kun vuoroja vaihdetaan. Mutkikkuudesta huolimatta biisiin on sisällytetty paljon pitkiä korkeita ääniä kuin alleviivaamaan sitä, kuinka eritasoisia vokalisteja nämä kaksi varhaisteinitähteä olivat. Sinkun b-puolena julkaistu Maria (You Were the Only One) on vähintään yhtä suvereeni näyttö tasoerosta.
lauantaina, huhtikuuta 12, 2008
keskiviikkona, huhtikuuta 09, 2008
57) The Way You Love Me (2000|2004
| Michael Jackson |
Invincible-albumin syntyyn liittyy laaja kirjo uskomuksia. Vuoden 2001 alussa levyn tekoon osallistuneen Pro Tools -velho Stuart Brawleyn mukaan albumin 16 biisistä 14 tehtiin alusta loppuun sen puolen vuoden aikana, kun hän oli mukana. Mitä sitten tapahtui edeltäneinä kahtena vuotena? Ääripäiden mukaan Jackson ei saanut mitään aikaan terveydellisten ja/tai päihdeongelmien takia tai hänen ei kannattanut haaskata parhaita biisejään projektiin, joka levy-yhtiöriidan takia oli tuomittu epäonnistumaan. Tuottaja Rodney Jerkins väitti Cut-lehdessä: ”There’s a good album’s worth of material that could blow your mind.”
Ymmärrettävästi Jackson ei antanut näitä mielenposauttajia Invincibleä seuranneiden kokoelmien sopimusteknisiksi ”uusiksi” biiseiksi. (Harva tuntuu tietävän sitäkään, ovatko nuo äänitykset Sonyn vai Jacksonin maksamia ja määräysvallan alaisia.) The Ultimate Collectionin demot kuitenkin paljastavat, että ainakin levyn ajoittain kovin vetelään balladiosastoon oli työn alla vahvempaakin tavaraa. Kuten Walter Afanasieffin ja Robin Thicken upea sävellys Fall Again, joka sittemmin päätyi Maid in Manhattan -soundtrackille syystäkin tuntemattomaksi jääneen Glenn Lewisin esittämänä.
Boksin helmi on silti yksinkertainen, luonteva, pakoton ja lähes nenäkkään hyväntuulinen The Way You Love Me. Tekstin minä on päästänyt irti peloistaan ja rypee rakkaudessa. ”I love the way that you’re holding me” -lause saa täydennyksen taustakuorolta: ”It doesn’t matter how you’re holding me.” Jacksonin laulu on myös rennon vapautunutta ja stemmat virtaviivaisia.
Melodia leikittelee sävellajeilla jo alkuvaiheissaan, ja seassa on yksi kunnon euroviisumodulaatio. Suorastaan hillittömäksi tunnelma kehittyy lopun uu-uu-osuudessa, kun sävellajia nostetaan lyhyessä ajassa neljä kertaa, viimeinen vielä edellisiä nopeammin. Sinne ylös biisi jää huhuilemaan ja lallattelemaan, kunnes haipuu pois. Aika veikeää.
Invincible-albumin syntyyn liittyy laaja kirjo uskomuksia. Vuoden 2001 alussa levyn tekoon osallistuneen Pro Tools -velho Stuart Brawleyn mukaan albumin 16 biisistä 14 tehtiin alusta loppuun sen puolen vuoden aikana, kun hän oli mukana. Mitä sitten tapahtui edeltäneinä kahtena vuotena? Ääripäiden mukaan Jackson ei saanut mitään aikaan terveydellisten ja/tai päihdeongelmien takia tai hänen ei kannattanut haaskata parhaita biisejään projektiin, joka levy-yhtiöriidan takia oli tuomittu epäonnistumaan. Tuottaja Rodney Jerkins väitti Cut-lehdessä: ”There’s a good album’s worth of material that could blow your mind.”
Ymmärrettävästi Jackson ei antanut näitä mielenposauttajia Invincibleä seuranneiden kokoelmien sopimusteknisiksi ”uusiksi” biiseiksi. (Harva tuntuu tietävän sitäkään, ovatko nuo äänitykset Sonyn vai Jacksonin maksamia ja määräysvallan alaisia.) The Ultimate Collectionin demot kuitenkin paljastavat, että ainakin levyn ajoittain kovin vetelään balladiosastoon oli työn alla vahvempaakin tavaraa. Kuten Walter Afanasieffin ja Robin Thicken upea sävellys Fall Again, joka sittemmin päätyi Maid in Manhattan -soundtrackille syystäkin tuntemattomaksi jääneen Glenn Lewisin esittämänä.
Boksin helmi on silti yksinkertainen, luonteva, pakoton ja lähes nenäkkään hyväntuulinen The Way You Love Me. Tekstin minä on päästänyt irti peloistaan ja rypee rakkaudessa. ”I love the way that you’re holding me” -lause saa täydennyksen taustakuorolta: ”It doesn’t matter how you’re holding me.” Jacksonin laulu on myös rennon vapautunutta ja stemmat virtaviivaisia.
Melodia leikittelee sävellajeilla jo alkuvaiheissaan, ja seassa on yksi kunnon euroviisumodulaatio. Suorastaan hillittömäksi tunnelma kehittyy lopun uu-uu-osuudessa, kun sävellajia nostetaan lyhyessä ajassa neljä kertaa, viimeinen vielä edellisiä nopeammin. Sinne ylös biisi jää huhuilemaan ja lallattelemaan, kunnes haipuu pois. Aika veikeää.
maanantaina, huhtikuuta 07, 2008
58) Beat It (1982
| Michael Jackson |
Michael Jacksonin ensimmäisestä rockhitistä on kaksi syntytarinaa. Quincy Jonesin mukaan Jackson kirjoitti sen hänen sanottuaan, että Thriller tarvitsee jotain The Knackin My Sharonan tapaista rocksoundia. Toisessa versiossa Jackson oli kirjoittanut Beat Itin jo aiemmin, mutta rohkaistui esittelemään sen vasta Jonesin pyynnön jälkeen. Kannattanee uskoa jälkimmäistä, sillä Beat It ei juurikaan kuulosta My Sharonalta.
Tuloksena oli yksi pophistoriaan eniten vaikuttaneista biiseistä, joka toi mustan musiikin MTV:lle ja rockradioasemille ja uudisti ajattelun siitä, miten tehdään menestysalbumeita – lähestymällä eri biiseillä eri kohderyhmiä. Sen crossover-suosio innoitti muitakin r&b-tähtiä varsin onnistuneisiin rockhenkisiin vetäisyihin (mm. Cameon Word Up, Janetin Black Cat ja En Voguen Free Your Mind). Toki r&b-artistit olivat ennenkin laulaneet rockia: Donna Summerin Hot Stuff (1979) oli jättihitti, vaikka ei kelvannut rockradioille.
Mutta Donnalla ei ollutkaan kitaran varressa Eddie Van Haleniä ja Steve Lukatheria eikä videossa aitoja jengipahiksia. Beat It veti menestyksen suhteen kaikista oikeista naruista – ainoana tulkinnanvarana ehkä sankaruutta kyseenalaistava teksti. Biisi säilytti myös sopivan annoksen tanssittavuutta ja mustaa sensibiliteettiä, tyylien törmäys ei vaatinut uhreja eikä suuremmin poikinut ”tiedä poika paikkasi” -reaktioita.
Jos kaikki ylläoleva vaikuttaisi tämän listan järjestyskriteereihin, Beat It olisi tietysti paljon korkeammalla. Sen tulosvastuullisuudessa ei kuitenkaan ole mitään minua erityisesti sykähdyttävää. Rytmi käynnistyy ärsyttävästi takellellen, ja Jacksonin rocktulkinta on vielä aika raakilemaista. Eddie Van Haleniin voisi soveltaa vanhaa kiinalaista sananlaskua: elämä on liian lyhyt kitarasooloihin.
Kertosäe on kyllä stemmoineen erittäin vetävä ja saa lisää voimaa loppupuolen toistosta. Sen lauseesta ”it doesn’t matter who’s wrong or right, just beat it” voisi vetää loogisiä linkkejä Jacksonin useisiin elämänvaiheisiin, vaikka monet Thriller-kautta ihastelevat ja samaan hengenvetoon miehen ”alamäkeä” kauhistelevat eivät onnistukaan niitä näkemään.
Michael Jacksonin ensimmäisestä rockhitistä on kaksi syntytarinaa. Quincy Jonesin mukaan Jackson kirjoitti sen hänen sanottuaan, että Thriller tarvitsee jotain The Knackin My Sharonan tapaista rocksoundia. Toisessa versiossa Jackson oli kirjoittanut Beat Itin jo aiemmin, mutta rohkaistui esittelemään sen vasta Jonesin pyynnön jälkeen. Kannattanee uskoa jälkimmäistä, sillä Beat It ei juurikaan kuulosta My Sharonalta.
Tuloksena oli yksi pophistoriaan eniten vaikuttaneista biiseistä, joka toi mustan musiikin MTV:lle ja rockradioasemille ja uudisti ajattelun siitä, miten tehdään menestysalbumeita – lähestymällä eri biiseillä eri kohderyhmiä. Sen crossover-suosio innoitti muitakin r&b-tähtiä varsin onnistuneisiin rockhenkisiin vetäisyihin (mm. Cameon Word Up, Janetin Black Cat ja En Voguen Free Your Mind). Toki r&b-artistit olivat ennenkin laulaneet rockia: Donna Summerin Hot Stuff (1979) oli jättihitti, vaikka ei kelvannut rockradioille.
Mutta Donnalla ei ollutkaan kitaran varressa Eddie Van Haleniä ja Steve Lukatheria eikä videossa aitoja jengipahiksia. Beat It veti menestyksen suhteen kaikista oikeista naruista – ainoana tulkinnanvarana ehkä sankaruutta kyseenalaistava teksti. Biisi säilytti myös sopivan annoksen tanssittavuutta ja mustaa sensibiliteettiä, tyylien törmäys ei vaatinut uhreja eikä suuremmin poikinut ”tiedä poika paikkasi” -reaktioita.
Jos kaikki ylläoleva vaikuttaisi tämän listan järjestyskriteereihin, Beat It olisi tietysti paljon korkeammalla. Sen tulosvastuullisuudessa ei kuitenkaan ole mitään minua erityisesti sykähdyttävää. Rytmi käynnistyy ärsyttävästi takellellen, ja Jacksonin rocktulkinta on vielä aika raakilemaista. Eddie Van Haleniin voisi soveltaa vanhaa kiinalaista sananlaskua: elämä on liian lyhyt kitarasooloihin.
Kertosäe on kyllä stemmoineen erittäin vetävä ja saa lisää voimaa loppupuolen toistosta. Sen lauseesta ”it doesn’t matter who’s wrong or right, just beat it” voisi vetää loogisiä linkkejä Jacksonin useisiin elämänvaiheisiin, vaikka monet Thriller-kautta ihastelevat ja samaan hengenvetoon miehen ”alamäkeä” kauhistelevat eivät onnistukaan niitä näkemään.
perjantaina, huhtikuuta 04, 2008
59) Music’s Takin’ Over (1977
60) Music and Me (1973
| Gene McFadden | John Whitehead | Victor Carstarphen |
| Jerry Marcellino | Mel Larson | Don Fenceton | Mike Cannon |
Michael Jackson ei ole koskaan julkaissut kirjoittamaansa kappaletta, jossa hän kertoisi suhteestaan musiikkiin – ehkä siksi, että muut ehtivät hyvissä ajoin tehdä sen hänen puolestaan. Music and Me ja Music’s Takin’ Over piirtävät yhdessä kokonaiskuvan siitä valkoisen ja mustan musan maailmasta, jossa Jacksonit saivat alku-urallaan tasapainoilla.
Vaikka Motown julistautui nuoren Amerikan ääneksi yli värirajojen, yhtiössä oltiin hyvin tietoisia popmusiikin ”mustuudesta” ja ”valkoisuudesta”. Kärjistettynä valkoisuus tarkoitti melodisuutta, maltillista rytminkäyttöä, viuluja, harppua ja akustista kitaraa. Mustuus toi mukanaan basson, torvet ja sykkeen. Vaikka yleisöt sekoittuivat, tietoisuus näistä eroista säilyi – nuoriso vain suhtautui niihin eri tavalla kuin vanhempansa.
Music and Me ja Music’s Takin’ Over edustavat ääripäitä paitsi musiikillisesti myös teksteiltään – jopa nimiltään. Ensinmainittu korostaa musiikin merkitystä ystävänä ja tukipylväänä, toisessa se näyttäytyy myös villitsijänä ellei peräti riivaajana. ”Music is a power people depend on every day, they make their decisions by the records they play.”
Music and Me on sanomansa mukaisesti erittäin harmoninen, tyylipuhdas, harras, jopa symmetrinen biisi – se alkaa ja päättyy akustisen kitaran näppäilyllä. James Anthony Carmichaelin orkesterisovitus on aika kliseinen, mutta muitakin puhaltimia on uskallettu käyttää kuin ”valkoista” huilua. ”We’ve been together for such a long time” 14-vuotiaan laulamana saattaa hymähdyttää jotakuta, mutta Michael Jackson tuskin enää tuolloinkaan muisti paljon musiikkiuraa edeltäneestä elämästään. Käsitys ajan pituudestahan muuttuu ihmisen vanhetessa.
Goin’ Places -albumin avaavan Music’s Takin’ Overin intro on yksi Jacksonin uran parhaista levynaloituksista, ja vaikka sen kaikki lupaukset eivät tule lunastetuiksi, tarjolla on viipale erittäin toimivaa kevytfunkia. Vuosia albumin päätuottajien Gamble & Huffin kanssa yhteistyötä tehneet McFadden & Whitehead menestyivät myöhemmin Ain’t No Stoppin’ Us Now -discohitillä, ja nykyisin Jacksonin Mijac-firma omistaa heidän sävellystensä, muun muassa tämän biisin kustannusoikeudet.
| Jerry Marcellino | Mel Larson | Don Fenceton | Mike Cannon |
Michael Jackson ei ole koskaan julkaissut kirjoittamaansa kappaletta, jossa hän kertoisi suhteestaan musiikkiin – ehkä siksi, että muut ehtivät hyvissä ajoin tehdä sen hänen puolestaan. Music and Me ja Music’s Takin’ Over piirtävät yhdessä kokonaiskuvan siitä valkoisen ja mustan musan maailmasta, jossa Jacksonit saivat alku-urallaan tasapainoilla.
Vaikka Motown julistautui nuoren Amerikan ääneksi yli värirajojen, yhtiössä oltiin hyvin tietoisia popmusiikin ”mustuudesta” ja ”valkoisuudesta”. Kärjistettynä valkoisuus tarkoitti melodisuutta, maltillista rytminkäyttöä, viuluja, harppua ja akustista kitaraa. Mustuus toi mukanaan basson, torvet ja sykkeen. Vaikka yleisöt sekoittuivat, tietoisuus näistä eroista säilyi – nuoriso vain suhtautui niihin eri tavalla kuin vanhempansa.
Music and Me ja Music’s Takin’ Over edustavat ääripäitä paitsi musiikillisesti myös teksteiltään – jopa nimiltään. Ensinmainittu korostaa musiikin merkitystä ystävänä ja tukipylväänä, toisessa se näyttäytyy myös villitsijänä ellei peräti riivaajana. ”Music is a power people depend on every day, they make their decisions by the records they play.”
Music and Me on sanomansa mukaisesti erittäin harmoninen, tyylipuhdas, harras, jopa symmetrinen biisi – se alkaa ja päättyy akustisen kitaran näppäilyllä. James Anthony Carmichaelin orkesterisovitus on aika kliseinen, mutta muitakin puhaltimia on uskallettu käyttää kuin ”valkoista” huilua. ”We’ve been together for such a long time” 14-vuotiaan laulamana saattaa hymähdyttää jotakuta, mutta Michael Jackson tuskin enää tuolloinkaan muisti paljon musiikkiuraa edeltäneestä elämästään. Käsitys ajan pituudestahan muuttuu ihmisen vanhetessa.
Goin’ Places -albumin avaavan Music’s Takin’ Overin intro on yksi Jacksonin uran parhaista levynaloituksista, ja vaikka sen kaikki lupaukset eivät tule lunastetuiksi, tarjolla on viipale erittäin toimivaa kevytfunkia. Vuosia albumin päätuottajien Gamble & Huffin kanssa yhteistyötä tehneet McFadden & Whitehead menestyivät myöhemmin Ain’t No Stoppin’ Us Now -discohitillä, ja nykyisin Jacksonin Mijac-firma omistaa heidän sävellystensä, muun muassa tämän biisin kustannusoikeudet.
keskiviikkona, huhtikuuta 02, 2008
61) Scream (1995
| James Harris III | Terry Lewis | Michael Jackson | Janet Jackson |
Michael ja Janet Jacksonilta kärtettiin monta vuotta yhteislevyä, mutta Janet varoi viimeiseen asti sitä vaikutelmaa, että hän käyttäisi hyväkseen veljensä uniikkia asemaa. Vuonna 1995 vaikutelmaa tuskin tarvitsi enää pelätä, kun hänellä oli takanaan hittejä huokuneen Janet-albumin multimenestys ja veljellä skandaali, josta dramaattisimpien väittämien mukaan suurinkaan tähti ei voisi toipua.
Odotukset olivat moninaiset, ja luultavasti parasta Screamissä on se, kuinka vähän se vastasi odotuksia. Se ei kuulosta tähtiduetolta, ei perheidylliltä, ei jättihitiltä, ei maineenkohennusprojektilta eikä muistuta kummankaan artistin aiempaa tuotantoa. Jopa ennalta hekumoitu yhteistanssi karsittiin videosta lähes minimiin. The KLF -miesten miljoonan punnan polttaminenkin kalpenee tämän nihilismin rinnalla – enkä nyt tarkoita sitä, kuinka paljon rahaa paloi Screamin hienoon videoon.
Biisin kiukkua ja kaoottisuutta ei puettu kovin kuulija- tai radioystävälliseen asuun. Tuolloinen radiotulokas Kiss FM (nykyinen The Voice) pakkasi signaalinsa kulkemaan isdn-linjaa pitkin, jolloin Screamin särömörinätaajuudet menivät aivan puuroksi eikä sitä paljon viitsitty soittaakaan. Mutta kunnon äänentoistossa aggressiivinen äänimaisema kasvaa kiinnostavaksi – erityisplussa posahtavalle loppunostatukselle.
Jos sisarukset ovat rustanneet omat vuorosanansa, Janet kerää pisteet nasevuudesta: ”You peek in the shadow, come into the light / You tell me I’m wrong, then you better prove you’re right.” Hän myös marisi jälkikäteen oman lauluosuutensa hukkumista miksauksessa, mutta minkäs voit: Janetillä on hentoinen ääni ainakin Michaeliin verrattuna. Tuoreimmissa haastatteluissa hän onkin myöntänyt, että ollakseen laulaja hän laulaa erittäin vähän.
Michael ja Janet Jacksonilta kärtettiin monta vuotta yhteislevyä, mutta Janet varoi viimeiseen asti sitä vaikutelmaa, että hän käyttäisi hyväkseen veljensä uniikkia asemaa. Vuonna 1995 vaikutelmaa tuskin tarvitsi enää pelätä, kun hänellä oli takanaan hittejä huokuneen Janet-albumin multimenestys ja veljellä skandaali, josta dramaattisimpien väittämien mukaan suurinkaan tähti ei voisi toipua.
Odotukset olivat moninaiset, ja luultavasti parasta Screamissä on se, kuinka vähän se vastasi odotuksia. Se ei kuulosta tähtiduetolta, ei perheidylliltä, ei jättihitiltä, ei maineenkohennusprojektilta eikä muistuta kummankaan artistin aiempaa tuotantoa. Jopa ennalta hekumoitu yhteistanssi karsittiin videosta lähes minimiin. The KLF -miesten miljoonan punnan polttaminenkin kalpenee tämän nihilismin rinnalla – enkä nyt tarkoita sitä, kuinka paljon rahaa paloi Screamin hienoon videoon.
Biisin kiukkua ja kaoottisuutta ei puettu kovin kuulija- tai radioystävälliseen asuun. Tuolloinen radiotulokas Kiss FM (nykyinen The Voice) pakkasi signaalinsa kulkemaan isdn-linjaa pitkin, jolloin Screamin särömörinätaajuudet menivät aivan puuroksi eikä sitä paljon viitsitty soittaakaan. Mutta kunnon äänentoistossa aggressiivinen äänimaisema kasvaa kiinnostavaksi – erityisplussa posahtavalle loppunostatukselle.
Jos sisarukset ovat rustanneet omat vuorosanansa, Janet kerää pisteet nasevuudesta: ”You peek in the shadow, come into the light / You tell me I’m wrong, then you better prove you’re right.” Hän myös marisi jälkikäteen oman lauluosuutensa hukkumista miksauksessa, mutta minkäs voit: Janetillä on hentoinen ääni ainakin Michaeliin verrattuna. Tuoreimmissa haastatteluissa hän onkin myöntänyt, että ollakseen laulaja hän laulaa erittäin vähän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)