Onko siellä ketään? Juhlavuoden lopuksi pikku yhteenveto, vaikka varsinaisesti blogi toki päättyi Michael Jacksonin 50-vuotispäivänä ykkössijan julistamiseen. Tuolloin 29. elokuuta sivulatauksia kertyi hurjat 700, mihin osaltaan vaikutti Ylen Pop-sivuston puffiartikkeli. Kiitos kaikille, etenkin kehujille.
Videolinkit tulevat ja menevät, ja tämänkertaisessa tarkistuksessa niistä oli kadonnut tasan 20. Päivitin melkein kaikki, mutta tästedes en sitä enää tee. Tekstejäkin voisi ajanmukaistaa ainakin yhdessä asiassa: The Jacksonsin Destiny- ja Triumph-albumit julkaistiin syksyllä lopultakin remasteroituina. Cd-vihoista kylläkin katosivat sanoitukset, mutta taatusti hankkimisen väärtejä kumpikin.
Jos verrataan Jacksonin albumeita viiden parhaan biisin yhteenlasketuilla sijaluvuilla, saadaan tällaiset tulokset: Destiny 290, Off the Wall 98, Triumph 140, Thriller 84, Bad 155, Dangerous 71, History 83, Invincible 204. Mutta painotan edelleen, että blogissa arvioitiin koko ajan yksittäisiä biisejä, ei niiden osuutta albumikokonaisuudessa. Omakohtaisesti.
Music’s takin’ over (sija 59), mutta myös tekstit säilyvät ja ovat yhä kommentoitavissa. Hyvää uutta vuotta blogini lukijoille.
keskiviikkona, joulukuuta 31, 2008
perjantaina, elokuuta 29, 2008
1) Who Is It (1991
| Michael Jackson |
Who Is It on laulu rakkauden menetyksestä ja surusta. Vai onko? Minusta se kertoo kyvyttömyydestä käsitellä surua. Joku on jättänyt päähenkilön kertomatta syytä ja täten antamatta hänelle mitään eväitä menetyksensä työstämiseen. Jättäjä ehkä kuvittelee toisen kyllä tietävän eikä tajua, kuinka monta tulkintavaihtoehtoa tilanteeseen jäi. Oikeiden entsyymien puutteessa haavat eivät arpeudu, vaan kuhisevat toukkia ja syöpäläisiä. Tai kuten Michael Jackson huomattavasti runollisemmin sanoo: ”I am the damned, I am the dead, I am the agony inside the dying head.”
Kun teksti kiertää tuskassa vellovaa kehäänsä, se hämmentää musiikista esiin loputtomasti sävyjä. Biisin todellista draamankaarta piirtää orkesterisovitus – monenlaiset jousi- ja kosketinvariaatiot, huilu ja yksinäinen sello tuovat mieleen teorian viidestä surutyön vaiheesta, jotka ovat epäusko, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyntä. Tässä vain pelaaja ei ikinä etene viimeiselle levelille, vaan loppu on vähintään yhtä onneton kuin alkukin.
Nakuttava rytmi tuntuu toistavan samaa monimutkaista kuviota, mutta sitäkin kannattaa seurata. B-osassa raskaasti talsivan synabasson hetkeksi väistyessä se muuttuu epäsäännölliseksi esi-breakbeatiksi ja aivan lopussa kuin varkain Jacksonin omaksi beatboxaukseksi. Mieshän esitteli tuota pitkään piilottelemaansa kykyä livenä Oprah Winfreyn tv-haastattelussa, minkä seurauksena Who Is It valittiin samassa ohjelmassa videopuffatun Give In to Men sijasta seuraavaksi jenkkisingleksi.
Useitakin biisin sovituselementtejä haluaisi kuunnella omana ääniraitanaan, ja sitä tärkeintä onneksi voi: Jacksonin lauluosuus on ladattu sellaisenaan You Tubeen. Vaikka soundi on vähän nuhainen kuten röörinsä märiksi itkeneellä lellukalla kuuluukin, äänessä on älytön skaala vereslihaa, dynamiikkaa, läsnäoloa ja kaikkea pientä, mikä ei lopullisesta miksauksesta edes erotu. Ad libit eivät muodostu melodisesti kummoisiksi, mutta käyvät komeaa aksenttidialogia rytmitaustan kanssa. Nikottelua lienee liikaa, myönnän.
Kaikki tämä panostus huomioiden on melkeinpä tyhmänrohkeaa, että video vihjaa biisistä tihkuvan angstin juontuvan väärinkäsityksestä. Päähenkilö löytää käyntikortin ja luulee sen kuuluvan toiselle miehelle, mutta Alex paljastuukin luksusporttona toimivan rakkaan peitenimeksi. Tai jotain. Rainaa ei julkaistu lainkaan USA:ssa liian vaikeatajuisena ja uskallettuna. Ja tylsänä.
Who Is It ei ole Michael Jacksonin paras kappale vain siksi, että se on niin tajuttoman hyvä. Siinä kiteytyy parhaiten minun käsitykseni siitä, millaista on elää Michael Jacksonina tässä maailmassa. Jossa huono omatunto lepytetään ja selitykset väistetään viettifasismilla: kaikkihan niin tekee, kaikkihan sitä haluaa. Pahoissa teoissa pahinta ei aina ole itse teko, vaan joskus se, että kohde ei pysty samaistumaan siihen.
Who Is It on laulu rakkauden menetyksestä ja surusta. Vai onko? Minusta se kertoo kyvyttömyydestä käsitellä surua. Joku on jättänyt päähenkilön kertomatta syytä ja täten antamatta hänelle mitään eväitä menetyksensä työstämiseen. Jättäjä ehkä kuvittelee toisen kyllä tietävän eikä tajua, kuinka monta tulkintavaihtoehtoa tilanteeseen jäi. Oikeiden entsyymien puutteessa haavat eivät arpeudu, vaan kuhisevat toukkia ja syöpäläisiä. Tai kuten Michael Jackson huomattavasti runollisemmin sanoo: ”I am the damned, I am the dead, I am the agony inside the dying head.”
Kun teksti kiertää tuskassa vellovaa kehäänsä, se hämmentää musiikista esiin loputtomasti sävyjä. Biisin todellista draamankaarta piirtää orkesterisovitus – monenlaiset jousi- ja kosketinvariaatiot, huilu ja yksinäinen sello tuovat mieleen teorian viidestä surutyön vaiheesta, jotka ovat epäusko, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyntä. Tässä vain pelaaja ei ikinä etene viimeiselle levelille, vaan loppu on vähintään yhtä onneton kuin alkukin.
Nakuttava rytmi tuntuu toistavan samaa monimutkaista kuviota, mutta sitäkin kannattaa seurata. B-osassa raskaasti talsivan synabasson hetkeksi väistyessä se muuttuu epäsäännölliseksi esi-breakbeatiksi ja aivan lopussa kuin varkain Jacksonin omaksi beatboxaukseksi. Mieshän esitteli tuota pitkään piilottelemaansa kykyä livenä Oprah Winfreyn tv-haastattelussa, minkä seurauksena Who Is It valittiin samassa ohjelmassa videopuffatun Give In to Men sijasta seuraavaksi jenkkisingleksi.
Useitakin biisin sovituselementtejä haluaisi kuunnella omana ääniraitanaan, ja sitä tärkeintä onneksi voi: Jacksonin lauluosuus on ladattu sellaisenaan You Tubeen. Vaikka soundi on vähän nuhainen kuten röörinsä märiksi itkeneellä lellukalla kuuluukin, äänessä on älytön skaala vereslihaa, dynamiikkaa, läsnäoloa ja kaikkea pientä, mikä ei lopullisesta miksauksesta edes erotu. Ad libit eivät muodostu melodisesti kummoisiksi, mutta käyvät komeaa aksenttidialogia rytmitaustan kanssa. Nikottelua lienee liikaa, myönnän.
Kaikki tämä panostus huomioiden on melkeinpä tyhmänrohkeaa, että video vihjaa biisistä tihkuvan angstin juontuvan väärinkäsityksestä. Päähenkilö löytää käyntikortin ja luulee sen kuuluvan toiselle miehelle, mutta Alex paljastuukin luksusporttona toimivan rakkaan peitenimeksi. Tai jotain. Rainaa ei julkaistu lainkaan USA:ssa liian vaikeatajuisena ja uskallettuna. Ja tylsänä.
Who Is It ei ole Michael Jacksonin paras kappale vain siksi, että se on niin tajuttoman hyvä. Siinä kiteytyy parhaiten minun käsitykseni siitä, millaista on elää Michael Jacksonina tässä maailmassa. Jossa huono omatunto lepytetään ja selitykset väistetään viettifasismilla: kaikkihan niin tekee, kaikkihan sitä haluaa. Pahoissa teoissa pahinta ei aina ole itse teko, vaan joskus se, että kohde ei pysty samaistumaan siihen.
keskiviikkona, elokuuta 27, 2008
2) Wanna Be Startin’ Somethin’ (1982
| Michael Jackson |
Tapa, jolla Michael Jackson ekana vokaalisuorituksenaan matkii biisin kitara- ja bassokuvioita, kertoo miten täysillä hän on heittäytynyt musiikin kyytiin. Tiukkana perusjamituksena alkavan kappaleen muutamat improvisoidun oloiset kuprut ja ylimenevät säkeiden loput vauhdittavat tuntemusta siitä, että sekä menopeli että kyytiläinen lentävät kohta mutkasta pientareelle. Tähän sinkkuun ei todellakaan kaivattu videota omia visioita kahlitsemaan.
Taustalta erottuu kolme-neljä erilaista kuoroa: startin’ somethin’ -kohdissa laulanee multitrack-monistettu Jackson, jee jee -osuudet älähtää verevä naisryhmä ja a-osan säkeiden loppuja toistava (cryin’, lyin’) on jotain niiden väliltä. Sitten on vielä se kryptinen ”You’re a vegetable” -kohta, jossa Jackson ilmestyy erikseen vasempaan kanavaan toistamaan lausetta omituisesti naukuen. Mikä ihmeen vegetable? Nerokasta, tai jotain muuta.
Tekstin sanomaksi kyllä pian hahmottuu ”lopeta paskanjauhanta ja ryhdy tekoihin” -tyyppinen näkemys, mutta tyylilaji tuntuu sohivan sinne tänne. Lopulta se kuitenkin jalostuu upeaksi hengen ja itsetunnon nostatukseksi, joka Jacksonin hehkuttamana ja musiikin mehevöittämänä kohottaa koko esityksen uudelle tasolle:
Lift your head up high and scream out to the world
”I know I am someone” and let the truth unfurl
No one can hurt you now because you know what's true
Yes I believe in me, so you believe in you.
Kun lyriikka loppuu, biisi puhkeaa kukkaan naiskuoron aloittaessa afrohenkisen ”ma ma se, ma ma sa, ma ma coo sa” -jäkätyksensä ja Jacksonin luikautellessa ad libejään kättentaputusten ja säntillisten torviornamenttien päälle. Basso, kitara ja rummut vetäytyvät kotvaksi syrjään tästä karkelosta, ja kun ne kalkkiviivoilla palaavat messiin, on paivänselvää että Thrillerin hehkeimmät hetket on kuultu jo aloitusraidalla.
Tuo mama-hokema mukailtiin Manu Dibangon etnohitistä Soul Makossa (1972), ja kamerunilaistähti sai myös provikkansa käräjäsalin kautta, vaikka hänen versionsa kuulostaa varsin erilaiselta – sanatkin menevät hiukan toisin. Makossa kuulemma tarkoittaa ”minä tanssin”. Rihannan Don’t Stop the Musicin taustasampleksi ja moniin muihin kulttuurillisiin viittauksiin (lue Wikipediasta) on päätynyt nimenomaan Jacksonin variaatio.
Wanna Be Startin’ Somethin’ on kuulunut vakituisesti Michael Jacksonin konserttisettiin, Victory- ja Bad-kiertueilla jopa aloitusbiisinä, mutta minusta sen(kin) liveversio on liian nopea. Poikkeuksellisesti kehaisen Earth Song -sinkulla soivaa Brothers in Rhythm remixiä, jossa alkuperäinen vimma sai onnistuneen ysäripäivityksen. Tämänvuotisesta Akonin kanssa tehdystä versiosta en sano mitään. En ole ottanut edes muoveja päältä eräältä ystävälliseltä sielulta saamastani Thriller 25 -cd:stä.
Tapa, jolla Michael Jackson ekana vokaalisuorituksenaan matkii biisin kitara- ja bassokuvioita, kertoo miten täysillä hän on heittäytynyt musiikin kyytiin. Tiukkana perusjamituksena alkavan kappaleen muutamat improvisoidun oloiset kuprut ja ylimenevät säkeiden loput vauhdittavat tuntemusta siitä, että sekä menopeli että kyytiläinen lentävät kohta mutkasta pientareelle. Tähän sinkkuun ei todellakaan kaivattu videota omia visioita kahlitsemaan.
Taustalta erottuu kolme-neljä erilaista kuoroa: startin’ somethin’ -kohdissa laulanee multitrack-monistettu Jackson, jee jee -osuudet älähtää verevä naisryhmä ja a-osan säkeiden loppuja toistava (cryin’, lyin’) on jotain niiden väliltä. Sitten on vielä se kryptinen ”You’re a vegetable” -kohta, jossa Jackson ilmestyy erikseen vasempaan kanavaan toistamaan lausetta omituisesti naukuen. Mikä ihmeen vegetable? Nerokasta, tai jotain muuta.
Tekstin sanomaksi kyllä pian hahmottuu ”lopeta paskanjauhanta ja ryhdy tekoihin” -tyyppinen näkemys, mutta tyylilaji tuntuu sohivan sinne tänne. Lopulta se kuitenkin jalostuu upeaksi hengen ja itsetunnon nostatukseksi, joka Jacksonin hehkuttamana ja musiikin mehevöittämänä kohottaa koko esityksen uudelle tasolle:
Lift your head up high and scream out to the world
”I know I am someone” and let the truth unfurl
No one can hurt you now because you know what's true
Yes I believe in me, so you believe in you.
Kun lyriikka loppuu, biisi puhkeaa kukkaan naiskuoron aloittaessa afrohenkisen ”ma ma se, ma ma sa, ma ma coo sa” -jäkätyksensä ja Jacksonin luikautellessa ad libejään kättentaputusten ja säntillisten torviornamenttien päälle. Basso, kitara ja rummut vetäytyvät kotvaksi syrjään tästä karkelosta, ja kun ne kalkkiviivoilla palaavat messiin, on paivänselvää että Thrillerin hehkeimmät hetket on kuultu jo aloitusraidalla.
Tuo mama-hokema mukailtiin Manu Dibangon etnohitistä Soul Makossa (1972), ja kamerunilaistähti sai myös provikkansa käräjäsalin kautta, vaikka hänen versionsa kuulostaa varsin erilaiselta – sanatkin menevät hiukan toisin. Makossa kuulemma tarkoittaa ”minä tanssin”. Rihannan Don’t Stop the Musicin taustasampleksi ja moniin muihin kulttuurillisiin viittauksiin (lue Wikipediasta) on päätynyt nimenomaan Jacksonin variaatio.
Wanna Be Startin’ Somethin’ on kuulunut vakituisesti Michael Jacksonin konserttisettiin, Victory- ja Bad-kiertueilla jopa aloitusbiisinä, mutta minusta sen(kin) liveversio on liian nopea. Poikkeuksellisesti kehaisen Earth Song -sinkulla soivaa Brothers in Rhythm remixiä, jossa alkuperäinen vimma sai onnistuneen ysäripäivityksen. Tämänvuotisesta Akonin kanssa tehdystä versiosta en sano mitään. En ole ottanut edes muoveja päältä eräältä ystävälliseltä sielulta saamastani Thriller 25 -cd:stä.
maanantaina, elokuuta 25, 2008
3) Stranger in Moscow (1995
| Michael Jackson |
Syksyllä 1993, syyskuun 12. ja 15. päivien välillä Michael Jackson kirjoitti laulun. Maailma oli jo kolme viikkoa mölissyt häneen kohdistuvista 13-vuotiaan pojan hyväksikäyttösyytöksistä, mutta hän jatkoi Dangerous-kiertuettaan ja oli nyt Moskovassa valmistautumassa konserttiin. Kauko-Idän keikoilla lohduttamassa käyneet ystävät olivat palanneet kotiin. Laulun avainkysymys kuului: ”How does it feel, when you’re alone and you’re cold inside?” Tapa, jolla Jackson laulaa ”cold inside” kertoo kaiken tarpeellisen.
Aloituslause ”I was wandering in the rain” puolestaan sanelee musiikilliset kehykset. Rytmitausta tuntuu muodostuvan erilaisiin pintoihin osuvista sadepisaroista, ja myöhemmin kitara ja piano vahvistavat vaikutelmaa. Sateen olemus, se että synkimmilläänkin siinä on jotain kaunista, kuvastuu sävellyksen duuri-molli-vuoropuhelussa. Videotarinankin runkona ovat ristiriitaiset reaktiot sateeseen – muiden paetessa suojaan Jackson ja muutama muu ”toisinajattelija” kastautuvat nautinnollisesti.
Stranger in Moscow on käsittämättömän sopusointuinen esitys, jossa ei ole ainoatakaan turhaa ääntä. Historyn paksussa kansivihossa ei eritellä kappalekohtaisesti muusikoita, mutta ainakin David Paich on kertonut soittaneensa koskettimia ja (ilmeisesti nauhatonta) bassoa ja saaneensa Jacksonilta varsin vapaat kädet osuuksiinsa. Instrumentaaliosuudet toisen säkeistön jälkeen ja biisin lopussa hivelevät kuuloluita, ja jälkimmäisen voi sävellajinvaihtoineen ja puhallinmaisine melodioineen kuvitella valoon vieväksi auringonpilkahdukseksi.
Vaikka Jackson on kuvaillut biisiä täysin omaelämäkerralliseksi, Moskovan rooli jää siinä monitulkintaiseksi. Nimihän esiintyy vasta loppupuolella vastauksena ”How does it feel” -kysymykseen: ”Like stranger in Moscow”. Jotkut löytävät siitä kannanottoja kaupungin muuttumiseen neukkuajan jälkeen, viitataanhan tekstissä moniin menneisiin asioihin – KGB:kin lakkautettiin Neuvostoliiton myötä. Syksyllä 1993 moni venäläinen oli ehtinyt pettyä uuden ”vapauden” tarjoamiin mahdollisuuksiin ja kaipasi takaisin rautaesiripun suojaan.
Minusta tuo kaikki peilaa vain esittäjän omia tuntemuksia – tilanteessa koettu ”armageddon of the brain” kun leipoisi kenen hyvänsä pääkoppaan monenmoista mörköä ja paranoiaa. Parhaiten miehen asennetta lähikuukausien tapahtumiin kuvaa säe ”Take my name and just let me be”. Sama lähtökohta päti osittain myös keväällä 2005, jolloin puolustusstrategia suunnattiin täysin valamiehistölle ja median annettiin rehottaa holttia vailla. Nimi ehkä meni, mutta minuus toivottavasti säilyi.
Syksyllä 1993, syyskuun 12. ja 15. päivien välillä Michael Jackson kirjoitti laulun. Maailma oli jo kolme viikkoa mölissyt häneen kohdistuvista 13-vuotiaan pojan hyväksikäyttösyytöksistä, mutta hän jatkoi Dangerous-kiertuettaan ja oli nyt Moskovassa valmistautumassa konserttiin. Kauko-Idän keikoilla lohduttamassa käyneet ystävät olivat palanneet kotiin. Laulun avainkysymys kuului: ”How does it feel, when you’re alone and you’re cold inside?” Tapa, jolla Jackson laulaa ”cold inside” kertoo kaiken tarpeellisen.
Aloituslause ”I was wandering in the rain” puolestaan sanelee musiikilliset kehykset. Rytmitausta tuntuu muodostuvan erilaisiin pintoihin osuvista sadepisaroista, ja myöhemmin kitara ja piano vahvistavat vaikutelmaa. Sateen olemus, se että synkimmilläänkin siinä on jotain kaunista, kuvastuu sävellyksen duuri-molli-vuoropuhelussa. Videotarinankin runkona ovat ristiriitaiset reaktiot sateeseen – muiden paetessa suojaan Jackson ja muutama muu ”toisinajattelija” kastautuvat nautinnollisesti.
Stranger in Moscow on käsittämättömän sopusointuinen esitys, jossa ei ole ainoatakaan turhaa ääntä. Historyn paksussa kansivihossa ei eritellä kappalekohtaisesti muusikoita, mutta ainakin David Paich on kertonut soittaneensa koskettimia ja (ilmeisesti nauhatonta) bassoa ja saaneensa Jacksonilta varsin vapaat kädet osuuksiinsa. Instrumentaaliosuudet toisen säkeistön jälkeen ja biisin lopussa hivelevät kuuloluita, ja jälkimmäisen voi sävellajinvaihtoineen ja puhallinmaisine melodioineen kuvitella valoon vieväksi auringonpilkahdukseksi.
Vaikka Jackson on kuvaillut biisiä täysin omaelämäkerralliseksi, Moskovan rooli jää siinä monitulkintaiseksi. Nimihän esiintyy vasta loppupuolella vastauksena ”How does it feel” -kysymykseen: ”Like stranger in Moscow”. Jotkut löytävät siitä kannanottoja kaupungin muuttumiseen neukkuajan jälkeen, viitataanhan tekstissä moniin menneisiin asioihin – KGB:kin lakkautettiin Neuvostoliiton myötä. Syksyllä 1993 moni venäläinen oli ehtinyt pettyä uuden ”vapauden” tarjoamiin mahdollisuuksiin ja kaipasi takaisin rautaesiripun suojaan.
Minusta tuo kaikki peilaa vain esittäjän omia tuntemuksia – tilanteessa koettu ”armageddon of the brain” kun leipoisi kenen hyvänsä pääkoppaan monenmoista mörköä ja paranoiaa. Parhaiten miehen asennetta lähikuukausien tapahtumiin kuvaa säe ”Take my name and just let me be”. Sama lähtökohta päti osittain myös keväällä 2005, jolloin puolustusstrategia suunnattiin täysin valamiehistölle ja median annettiin rehottaa holttia vailla. Nimi ehkä meni, mutta minuus toivottavasti säilyi.
perjantaina, elokuuta 22, 2008
4) Get on the Floor (1979
| Michael Jackson | Louis Johnson |
Tykkipeukku Louis Johnson treenasi Off the Wall -sessioissa paria bassokuviota, joita hän kaavaili Brothers Johnsonin tulevalle albumille. Michael Jackson kuitenkin ihastui kuulemaansa niin, että sävelsi niiden varaan itselleen biisin. Get on the Floorin basso-osuus on edelleen legenda, jonka jäljittelykykyä muusikonalut esittelevät ylpeästi useassakin You Tube -videossa.
Kappale poikkeaa toki muillakin tavoin edukseen. Siinä missä useat Off the Wallin raidat paljastavat tärkeimmät korttinsa jo ensimmäisen minuutin aikana, Get on the Floor noudattaa tanssikuumeen nousevaa logiikkaa. Basso niittaa funk-kertoimen korkealle jo alussa, mutta meno muuttaa muotoaan ja vokalistin energiataso kasvaa jatkuvasti. Kertosäkeiden lipevät stemmat saavat tehdä tilaa hihkumiselle ja vapautuneelle naurulle. Get on the Floor on Jacksonin uran riemukkain ja riemastuttavin levytys.
Alun lauluosuudessa herättävät huomiota vain epätyypillisesti oktaavia alempaa vetäistyt ”Then why don’t you just dance across the floor” -säkeet. Kolmannen kertsin päälle mies alkaa sitten hokea ”Get up won’t you get on get down” -mantraa ensin kuiskaten, sitten rumpubreikin jälkeen lähes aggressiivisena staccato-kälätyksenä. Rytmitaustan, Seawind-puhaltimien ja Wah Wah Watsonin (!) kitaroinnin kanssa se marinoituu todella hikiseksi biittiliemeksi, jonka ei soisi loppuvan lainkaan. Jatkuisit vielä vähän, edes viisiminuuttiseksi!
Lyriikasta on turha hakea syvempiä merkityksiä, jollei sitä ”There’s a chance for dancin’ all night long” -lauseineen kuvittele kunnian- ja kannustuksenosoitukseksi newyorkilaiselle Studio 54:lle, jota Jackson julkisesti kehui maailman parhaaksi discoksi. Off the Wallin levytyksen aikoihin tuo julkkisrysä näet ratsattiin ja väliaikaisesti suljettiin talousrikosepäilyjen takia eikä enää toipunut ennalleen.
Tykkipeukku Louis Johnson treenasi Off the Wall -sessioissa paria bassokuviota, joita hän kaavaili Brothers Johnsonin tulevalle albumille. Michael Jackson kuitenkin ihastui kuulemaansa niin, että sävelsi niiden varaan itselleen biisin. Get on the Floorin basso-osuus on edelleen legenda, jonka jäljittelykykyä muusikonalut esittelevät ylpeästi useassakin You Tube -videossa.
Kappale poikkeaa toki muillakin tavoin edukseen. Siinä missä useat Off the Wallin raidat paljastavat tärkeimmät korttinsa jo ensimmäisen minuutin aikana, Get on the Floor noudattaa tanssikuumeen nousevaa logiikkaa. Basso niittaa funk-kertoimen korkealle jo alussa, mutta meno muuttaa muotoaan ja vokalistin energiataso kasvaa jatkuvasti. Kertosäkeiden lipevät stemmat saavat tehdä tilaa hihkumiselle ja vapautuneelle naurulle. Get on the Floor on Jacksonin uran riemukkain ja riemastuttavin levytys.
Alun lauluosuudessa herättävät huomiota vain epätyypillisesti oktaavia alempaa vetäistyt ”Then why don’t you just dance across the floor” -säkeet. Kolmannen kertsin päälle mies alkaa sitten hokea ”Get up won’t you get on get down” -mantraa ensin kuiskaten, sitten rumpubreikin jälkeen lähes aggressiivisena staccato-kälätyksenä. Rytmitaustan, Seawind-puhaltimien ja Wah Wah Watsonin (!) kitaroinnin kanssa se marinoituu todella hikiseksi biittiliemeksi, jonka ei soisi loppuvan lainkaan. Jatkuisit vielä vähän, edes viisiminuuttiseksi!
Lyriikasta on turha hakea syvempiä merkityksiä, jollei sitä ”There’s a chance for dancin’ all night long” -lauseineen kuvittele kunnian- ja kannustuksenosoitukseksi newyorkilaiselle Studio 54:lle, jota Jackson julkisesti kehui maailman parhaaksi discoksi. Off the Wallin levytyksen aikoihin tuo julkkisrysä näet ratsattiin ja väliaikaisesti suljettiin talousrikosepäilyjen takia eikä enää toipunut ennalleen.
keskiviikkona, elokuuta 20, 2008
5) Can You Feel It (1980
| Jackie Jackson | Michael Jackson |
Yes, I can! Tämä sinfonisen discon merkkiteos tuo esille kaiken sen, mikä mahtipontisuudessa on hyvää. Muhkea ylöspano 30-päisine taustakuoroineen ei missään vaiheessa sorru kosiskeleviin kliseisiin, vaan kekseliäs sovitus sekä hämmästyttää että pakahduttaa. Moonwalk-kirjassa Michael kertoo pyrkineensä The Jacksonsin omaan Also Sprach Zarathustra -tyyppiseen hymniin. Tuolla Richard Straussin säveltämällä jylhistelyllähän on väkevöitetty monia elokuvia – skaala ulottuu Avaruusseikkailu 2001:stä Jali ja suklaatehtaaseen.
Lopputulos on paljon esikuvaa imevämpi, ja etenkin Can You Feel Itin bassokomppi on alkanut elää pophistoriassa omaa elämäänsä. Tuttuja kopioita ovat muun muassa Madonnan Material Girl (1984) ja Septemberin Satellites (2005), ja The Tampererin hitti Feel It (1998) lainailee biisiä laajemminkin. Blackstreetin Can You Feel Me (1999) samplaa sekä studio- että liveversiota! Jotain tuttua siinä oli aiemminkin: sama dam-dam-da-dam talsii verkkaisemmin Jefferson Airplanen hämyklassikossa White Rabbit (1967).
Biisi toistaa Show You the Way to Go -hitin teemaa maailman kansojen yhteisen sävelen etsimisestä. Randy Jackson jopa laulaa a-osat samantyylistä haurautta tavoitellen, mutta Michael messuaa paljon dynaamisemmin ja palavammin – hän tuntuu suorastaan itkevän ilosta julistaessaan ”We’re all the same, the blood inside of me is inside of you”. Ylevähkö teksti lienee kuitenkin ensisijaisesti tehty myötäilemaan musiikillisia ambitioita. Näin korskeisiin raameihin kun ei sovi mikään ”woke up this morning” -proosa.
Rytmitaustan päälle kudotaan äänimattoa vuorottelevista lyhyistä sävelkuvioista ja koukuista, jolloin vuoron saavat useat eri instrumentit ilman että kenellekään tulee ahdasta. Erityisen komeasti pelaavat yhteen b-osan kitara, kädentaputukset ja ylöspäin pyrkivä kakkosbasso. Mukana on myös harkiten sijoitettuja tehosteääniä – Jackson kertoo hioneensa hiomasta päästyäänkin sumutorvimaista kosketinsoundia juuri oikeaksi.
Can You Feel It -videossa ääniefektit kylläkin karkaavat käsistä hukuttaen paikoitellen biisin alleen, mutta sitä ei tehtykään televisiota varten – MTV:tä oltiin tuolloin vasta perustamassa. Lähes kymmenminuuttinen eepos syntyi The Jacksons -konserttien avausfilmiksi Randyn toipumista odotellessa. Hänen auto-onnettomuutensa takia Triumph-kiertuetta jouduttiin näet myöhentämään kuukausikaupalla. Laajempaan tietoisuuteen video pääsi vasta muutaman vuoden päästä myyntinauhalla The Making of Thriller.
Yes, I can! Tämä sinfonisen discon merkkiteos tuo esille kaiken sen, mikä mahtipontisuudessa on hyvää. Muhkea ylöspano 30-päisine taustakuoroineen ei missään vaiheessa sorru kosiskeleviin kliseisiin, vaan kekseliäs sovitus sekä hämmästyttää että pakahduttaa. Moonwalk-kirjassa Michael kertoo pyrkineensä The Jacksonsin omaan Also Sprach Zarathustra -tyyppiseen hymniin. Tuolla Richard Straussin säveltämällä jylhistelyllähän on väkevöitetty monia elokuvia – skaala ulottuu Avaruusseikkailu 2001:stä Jali ja suklaatehtaaseen.
Lopputulos on paljon esikuvaa imevämpi, ja etenkin Can You Feel Itin bassokomppi on alkanut elää pophistoriassa omaa elämäänsä. Tuttuja kopioita ovat muun muassa Madonnan Material Girl (1984) ja Septemberin Satellites (2005), ja The Tampererin hitti Feel It (1998) lainailee biisiä laajemminkin. Blackstreetin Can You Feel Me (1999) samplaa sekä studio- että liveversiota! Jotain tuttua siinä oli aiemminkin: sama dam-dam-da-dam talsii verkkaisemmin Jefferson Airplanen hämyklassikossa White Rabbit (1967).
Biisi toistaa Show You the Way to Go -hitin teemaa maailman kansojen yhteisen sävelen etsimisestä. Randy Jackson jopa laulaa a-osat samantyylistä haurautta tavoitellen, mutta Michael messuaa paljon dynaamisemmin ja palavammin – hän tuntuu suorastaan itkevän ilosta julistaessaan ”We’re all the same, the blood inside of me is inside of you”. Ylevähkö teksti lienee kuitenkin ensisijaisesti tehty myötäilemaan musiikillisia ambitioita. Näin korskeisiin raameihin kun ei sovi mikään ”woke up this morning” -proosa.
Rytmitaustan päälle kudotaan äänimattoa vuorottelevista lyhyistä sävelkuvioista ja koukuista, jolloin vuoron saavat useat eri instrumentit ilman että kenellekään tulee ahdasta. Erityisen komeasti pelaavat yhteen b-osan kitara, kädentaputukset ja ylöspäin pyrkivä kakkosbasso. Mukana on myös harkiten sijoitettuja tehosteääniä – Jackson kertoo hioneensa hiomasta päästyäänkin sumutorvimaista kosketinsoundia juuri oikeaksi.
Can You Feel It -videossa ääniefektit kylläkin karkaavat käsistä hukuttaen paikoitellen biisin alleen, mutta sitä ei tehtykään televisiota varten – MTV:tä oltiin tuolloin vasta perustamassa. Lähes kymmenminuuttinen eepos syntyi The Jacksons -konserttien avausfilmiksi Randyn toipumista odotellessa. Hänen auto-onnettomuutensa takia Triumph-kiertuetta jouduttiin näet myöhentämään kuukausikaupalla. Laajempaan tietoisuuteen video pääsi vasta muutaman vuoden päästä myyntinauhalla The Making of Thriller.
maanantaina, elokuuta 18, 2008
6) In the Closet (1991
| Michael Jackson | Teddy Riley |
Aika omalaatuisesti on tämäkin hitti askarreltu. Kolmijakoisena venkoileva biitti taukoaa tämän tästä naisen tai miehen epäselvään supatukseen, eikä musisointi sisällä tunnistettavia instrumentteja tai edes synteettistä bassoa. Mutta ihmeen freesisti ja persoonallisesti se groovaa vielä 17 vuotta myöhemmin – mitä nyt tähtituottaja Pharrell Williams kavereineen on kierrättänyt siitä ideaa jos toistakin. Pharrellhan on biisin toisen kirjoittajan Teddy Rileyn oppipoika ja avoimesti kuolaava Jackson-fani.
Keyboard-lehden haastattelussa Riley kertoi käyttäneensä sovituksessa aitoja jousia ja pianoa ja muokanneensa niitä tietokoneella. In the Closetin muu rakenne on paljolti Jacksonin keksintöä, ja nokkelastihan se myötäilee tekstin salamyhkäisyyttä. Kertosäkeen vahva melodiakierto jää härnäävästi keskeneräiseksi, kun Jackson kuiskaa: ”For now we take a vow to just keep it in the closet.” Se toinen kähisijä Mystery Girl on tiettävästi monacolainen prinsessa Stéphanie Grimaldi, jonka äänen videoversiossa korvasi Naomi Campbell.
Prinsessan paikalle oli aluksi tyrkyllä itse Madonna, joka on parissa yhteydessä selitellyt yhteistyön kariutumista. Hän muun muassa kertoi kysyneensä Jacksonilta, tietääkö tämä mitä ”in the closet” tarkoittaa. Daa! Eikö koko homman hienous ole juuri siinä, että sen merkitys jätetään avoimeksi? No, Madonnakin kyllä tietää, että varmin keino päästä kukkaseksi median kämmenelle on antaa outoja kommentteja Michael Jacksonista. Eikä hänen läsnäoloaan osaa kaivata siitä yksinkertaisesta syystä, että 50-vuotisen elämänsä aikana Madonna ei ole julkaissut yhtään niin hyvää biisiä kuin In the Closet.
Michael Jackson epäilemättä haki esitykseen siihenastisesta julkisuuskuvastaan poikkeavaa hekumallista särmää ja onnistuikin siinä sortumatta vaikkapa matkimaan Princen pornofunkia. Hänen ”Dare me” -ähkäisyissään ja Stéphanien ”If it’s aching, you have to rub it” -opastuksessa on provosoivaa härskiyttä, mutta biisin musiikillinen kliimaksi on sangen tyylikäs. Neljän minuutin kohdalta alkavan nostatuksen jatkoksi kertosäe alkaa vihdoin pyöriä keskeytyksettä – joksikin aikaa. Supatuksen ja kiusoittelevien rytmivariaatioiden jälkeen komeron ovi sulkeutuu loksahtaen.
Aika omalaatuisesti on tämäkin hitti askarreltu. Kolmijakoisena venkoileva biitti taukoaa tämän tästä naisen tai miehen epäselvään supatukseen, eikä musisointi sisällä tunnistettavia instrumentteja tai edes synteettistä bassoa. Mutta ihmeen freesisti ja persoonallisesti se groovaa vielä 17 vuotta myöhemmin – mitä nyt tähtituottaja Pharrell Williams kavereineen on kierrättänyt siitä ideaa jos toistakin. Pharrellhan on biisin toisen kirjoittajan Teddy Rileyn oppipoika ja avoimesti kuolaava Jackson-fani.
Keyboard-lehden haastattelussa Riley kertoi käyttäneensä sovituksessa aitoja jousia ja pianoa ja muokanneensa niitä tietokoneella. In the Closetin muu rakenne on paljolti Jacksonin keksintöä, ja nokkelastihan se myötäilee tekstin salamyhkäisyyttä. Kertosäkeen vahva melodiakierto jää härnäävästi keskeneräiseksi, kun Jackson kuiskaa: ”For now we take a vow to just keep it in the closet.” Se toinen kähisijä Mystery Girl on tiettävästi monacolainen prinsessa Stéphanie Grimaldi, jonka äänen videoversiossa korvasi Naomi Campbell.
Prinsessan paikalle oli aluksi tyrkyllä itse Madonna, joka on parissa yhteydessä selitellyt yhteistyön kariutumista. Hän muun muassa kertoi kysyneensä Jacksonilta, tietääkö tämä mitä ”in the closet” tarkoittaa. Daa! Eikö koko homman hienous ole juuri siinä, että sen merkitys jätetään avoimeksi? No, Madonnakin kyllä tietää, että varmin keino päästä kukkaseksi median kämmenelle on antaa outoja kommentteja Michael Jacksonista. Eikä hänen läsnäoloaan osaa kaivata siitä yksinkertaisesta syystä, että 50-vuotisen elämänsä aikana Madonna ei ole julkaissut yhtään niin hyvää biisiä kuin In the Closet.
Michael Jackson epäilemättä haki esitykseen siihenastisesta julkisuuskuvastaan poikkeavaa hekumallista särmää ja onnistuikin siinä sortumatta vaikkapa matkimaan Princen pornofunkia. Hänen ”Dare me” -ähkäisyissään ja Stéphanien ”If it’s aching, you have to rub it” -opastuksessa on provosoivaa härskiyttä, mutta biisin musiikillinen kliimaksi on sangen tyylikäs. Neljän minuutin kohdalta alkavan nostatuksen jatkoksi kertosäe alkaa vihdoin pyöriä keskeytyksettä – joksikin aikaa. Supatuksen ja kiusoittelevien rytmivariaatioiden jälkeen komeron ovi sulkeutuu loksahtaen.
perjantaina, elokuuta 15, 2008
7) Billie Jean (1982
| Michael Jackson |
Tarinoita Billie Jeanin työläästä synnystä rumpusoundeineen ja intron pituudesta käytyine riitoineen oli kerrottu niin paljon, että vuonna 2001 julkaistu Jacksonin varhainen demo hämmästytti: tässähän kuuluu jo kaikki olennainen! Tekstiä ei voinut kutsua edes luonnokseksi, mutta koukuttavimmat sävelpalikat olivat paikallaan – lumoava bassopohja, a-osan kumpuileva melodia, kuiva kitara, softi syntikka ja jopa laulua edeltävä kaiutettu sähähdys.
Toisaalta ei pidä väheksyä sitä vaivaa, joka tuon mainitun rumpusoundin eteen nähtiin – taivaspaikka on joskus pienestä kiinni. Billie Jeanin tunnistaa sekunnin murto-osassa, vaikka laulu alkaa vasta puolen ja eka kertosäe puolentoista minuutin kohdalla. Tästä biisiin tulee myös itsevarma kiireettömyyden ja omalla painollaan etenemisen tuntu. Lyriikkakin virtaa taitavasti musiikin mukana: kuten Dirty Diana, myös Billie Jean on oikealta soundaava päähenkilön nimi. Tuottaja Quincy Jones tosin oli huolissaan mielleyhtymästä ajan suurimpaan naistennistähteen Billie Jean Kingiin.
Laulun osittain omakohtainen tarina isyyssyytöksineen ei ime mukaansa mitenkään erityisesti, ja myöhemmin ratifioitu Jackson-kritiikkisäännöstö tuomitsisi sen oikopäätä vainoharhaiseksi. Klassikoksi sen kuitenkin nostavat muutamat apokalyptisen monitulkintaiset säkeet kuten ”Be careful what you do ’cause the lie becomes the truth”. Vastavoimatkin ovat tämän hoksanneet: jenkki-tv:n sensaatiohyeena Diane Dimond julkaisi ahdisteluoikeudenkäynnistä kirjan Be Careful Who You Love, jota muuten on saatavissa runsain mitoin Amazonista hintaan 0,01 dollaria.
Biisin, albumin ja koko uran kannalta varsinainen jättipotti ja onnennumerokertymä oli USA:ssa valtavat tv-katsojaluvut kerännyt Motownin 25-vuotisjuhlashow, jossa Jackson esitti ensin illan teeman mukaisesti vanhoja Motown-hittejä veljineen ja lopuksi soolona Billie Jeanin. Tarkkoja viikkomyyntilukuja ei tuolloin vielä rekisteröity, mutta tiettävästi Thrillerin kysyntä syöksyi katosta läpi. En ole koskaan täysin ymmärtänyt Motown 25:n magiaa – kohuttu moonwalkin lanseerauskin meni jokseenkin mönkään. Ja se, että playback-esitys sai näin ylitsepursuavan vastaanoton, antoi miehelle täysin vääränlaisen viestin siitä, mitä live-Jacksonin pitäisi yleisölle tarjota.
Billie Jeanillä on myös rasitteenaan kaikki kohtuuden rajat ylittänyt puhkisoittaminen Jacksonin ”tavaramerkkilauluna”. Päätin, että tällainen ei saa vaikuttaa sijoitukseen – eihän se varsinaisesti tekijän vika ole. Radioiden nyt vain kuuluu (?) banalisoida pitkätkin levytysurat veivaamalla ansiokkaasta katalogista vain yhtä tai kahta näytettä. Harvalla on ollut onni päästä latistamaan massojen tajuntaa näin edustavalla biisillä.
Tarinoita Billie Jeanin työläästä synnystä rumpusoundeineen ja intron pituudesta käytyine riitoineen oli kerrottu niin paljon, että vuonna 2001 julkaistu Jacksonin varhainen demo hämmästytti: tässähän kuuluu jo kaikki olennainen! Tekstiä ei voinut kutsua edes luonnokseksi, mutta koukuttavimmat sävelpalikat olivat paikallaan – lumoava bassopohja, a-osan kumpuileva melodia, kuiva kitara, softi syntikka ja jopa laulua edeltävä kaiutettu sähähdys.
Toisaalta ei pidä väheksyä sitä vaivaa, joka tuon mainitun rumpusoundin eteen nähtiin – taivaspaikka on joskus pienestä kiinni. Billie Jeanin tunnistaa sekunnin murto-osassa, vaikka laulu alkaa vasta puolen ja eka kertosäe puolentoista minuutin kohdalla. Tästä biisiin tulee myös itsevarma kiireettömyyden ja omalla painollaan etenemisen tuntu. Lyriikkakin virtaa taitavasti musiikin mukana: kuten Dirty Diana, myös Billie Jean on oikealta soundaava päähenkilön nimi. Tuottaja Quincy Jones tosin oli huolissaan mielleyhtymästä ajan suurimpaan naistennistähteen Billie Jean Kingiin.
Laulun osittain omakohtainen tarina isyyssyytöksineen ei ime mukaansa mitenkään erityisesti, ja myöhemmin ratifioitu Jackson-kritiikkisäännöstö tuomitsisi sen oikopäätä vainoharhaiseksi. Klassikoksi sen kuitenkin nostavat muutamat apokalyptisen monitulkintaiset säkeet kuten ”Be careful what you do ’cause the lie becomes the truth”. Vastavoimatkin ovat tämän hoksanneet: jenkki-tv:n sensaatiohyeena Diane Dimond julkaisi ahdisteluoikeudenkäynnistä kirjan Be Careful Who You Love, jota muuten on saatavissa runsain mitoin Amazonista hintaan 0,01 dollaria.
Biisin, albumin ja koko uran kannalta varsinainen jättipotti ja onnennumerokertymä oli USA:ssa valtavat tv-katsojaluvut kerännyt Motownin 25-vuotisjuhlashow, jossa Jackson esitti ensin illan teeman mukaisesti vanhoja Motown-hittejä veljineen ja lopuksi soolona Billie Jeanin. Tarkkoja viikkomyyntilukuja ei tuolloin vielä rekisteröity, mutta tiettävästi Thrillerin kysyntä syöksyi katosta läpi. En ole koskaan täysin ymmärtänyt Motown 25:n magiaa – kohuttu moonwalkin lanseerauskin meni jokseenkin mönkään. Ja se, että playback-esitys sai näin ylitsepursuavan vastaanoton, antoi miehelle täysin vääränlaisen viestin siitä, mitä live-Jacksonin pitäisi yleisölle tarjota.
Billie Jeanillä on myös rasitteenaan kaikki kohtuuden rajat ylittänyt puhkisoittaminen Jacksonin ”tavaramerkkilauluna”. Päätin, että tällainen ei saa vaikuttaa sijoitukseen – eihän se varsinaisesti tekijän vika ole. Radioiden nyt vain kuuluu (?) banalisoida pitkätkin levytysurat veivaamalla ansiokkaasta katalogista vain yhtä tai kahta näytettä. Harvalla on ollut onni päästä latistamaan massojen tajuntaa näin edustavalla biisillä.
keskiviikkona, elokuuta 13, 2008
8) Little Susie (1995
| Michael Jackson |
History-albumia edeltänyttä aikaa voisi pitää Michael Jacksonin vimmaisimpana luomiskautena sitten vuosien 1978–80. Hänenhän oli tarkoitus levyttää vain 5–6 fanisyöttiä kokoelmatuplan täytteeksi, mutta tiiviihkössä tahdissa saatiin kasaan kokonaan uusi cd. Vaikka sisältö herätti ristiriitaisia reaktioita, harva kykenee kiistämään sitä, että mukaan mahtuu paljon uudenkuuloista, toteutukseltaan kokeilevaa, tinkimätöntä ja viimeisteltyä musiikkia.
Little Susien sovitus säpsähdytti ensikuulemalta ehkä eniten. Välisoitoksi lainatun Maurice Duruflén kuoroteoksen feidaantuessa kuuluu, kuinka pieni tyttö avaa soittorasian, vetää sen käyntiin ja hyräilee melodian mukana, kunnes veto loppuu. Taustalla raksuttaa vanha seinäkello. Voiko lapsen yksinäisyyttä paremmin kuvata? Proosallisempi kysymys: valmistettiinko biisiä varten aito soittorasia? Se näet kilkattaa a-osan melodiaa.
Tekstin piinakuvasto tuskanhuutoineen, repeytyneine vaatteineen, verisine hiuksineen ja kauhistelevine väkijoukkoineen onkin tavallaan vain kärjistäen tukemassa intron viestiä – sitä, miten kova kokemus laiminlyönti voi lapselle olla. Viimeinen säkeistöhän sen kertoo: ”Neglection can kill like a knife in your soul, oh it will.” Jackson antaa ymmärtää, että pienen ihmisen hylkääminen on jo sinällään raakaa väkivaltaa ellei peräti murha.
Ehkä yliampuvaa mässäilyä, mutta sitä mehevämpi on kontrasti lempeästi keinuvan kehtolaulumelodian ja Jacksonin konstailemattoman lauluosuuden kanssa. Little Susie on uniikki yhdistelmä lohdullista harmoniaa ja painostavaa kolkkoutta patarumpuineen, kaiutuksineen ja kirkonkelloineen. Sen melodramaattisuus ei ole bonjovimaista umpikyynistä kuulijoidenkalastelua, vaan se pyrkii tekemään olon epämukavaksi. Siirappi toimii sekä houkuttimena että karkottimena.
Kansiteksteissä mainitaan sävellyslähteenä Sunrise, Sunset, venäjänjuutalaisesta perheestä kertovan Viulunsoittaja katolla -musikaalin biisi. Ei siitä suoraan otettu kuin valssirytmiä korostava jousivälikkeen melodia, mutta kokonaistunnelmassa on paljon samaa slaavilaisuutta. Tämä yhteys ripottelee uutta kirpeää maustetta Little Susien tragediaan – Sunrisen lyriikassahan ihmetellään, kuinka nopeasti tytöt ja pojat varttuvat suuriksi. Susie ei varttunut.
History-albumia edeltänyttä aikaa voisi pitää Michael Jacksonin vimmaisimpana luomiskautena sitten vuosien 1978–80. Hänenhän oli tarkoitus levyttää vain 5–6 fanisyöttiä kokoelmatuplan täytteeksi, mutta tiiviihkössä tahdissa saatiin kasaan kokonaan uusi cd. Vaikka sisältö herätti ristiriitaisia reaktioita, harva kykenee kiistämään sitä, että mukaan mahtuu paljon uudenkuuloista, toteutukseltaan kokeilevaa, tinkimätöntä ja viimeisteltyä musiikkia.
Little Susien sovitus säpsähdytti ensikuulemalta ehkä eniten. Välisoitoksi lainatun Maurice Duruflén kuoroteoksen feidaantuessa kuuluu, kuinka pieni tyttö avaa soittorasian, vetää sen käyntiin ja hyräilee melodian mukana, kunnes veto loppuu. Taustalla raksuttaa vanha seinäkello. Voiko lapsen yksinäisyyttä paremmin kuvata? Proosallisempi kysymys: valmistettiinko biisiä varten aito soittorasia? Se näet kilkattaa a-osan melodiaa.
Tekstin piinakuvasto tuskanhuutoineen, repeytyneine vaatteineen, verisine hiuksineen ja kauhistelevine väkijoukkoineen onkin tavallaan vain kärjistäen tukemassa intron viestiä – sitä, miten kova kokemus laiminlyönti voi lapselle olla. Viimeinen säkeistöhän sen kertoo: ”Neglection can kill like a knife in your soul, oh it will.” Jackson antaa ymmärtää, että pienen ihmisen hylkääminen on jo sinällään raakaa väkivaltaa ellei peräti murha.
Ehkä yliampuvaa mässäilyä, mutta sitä mehevämpi on kontrasti lempeästi keinuvan kehtolaulumelodian ja Jacksonin konstailemattoman lauluosuuden kanssa. Little Susie on uniikki yhdistelmä lohdullista harmoniaa ja painostavaa kolkkoutta patarumpuineen, kaiutuksineen ja kirkonkelloineen. Sen melodramaattisuus ei ole bonjovimaista umpikyynistä kuulijoidenkalastelua, vaan se pyrkii tekemään olon epämukavaksi. Siirappi toimii sekä houkuttimena että karkottimena.
Kansiteksteissä mainitaan sävellyslähteenä Sunrise, Sunset, venäjänjuutalaisesta perheestä kertovan Viulunsoittaja katolla -musikaalin biisi. Ei siitä suoraan otettu kuin valssirytmiä korostava jousivälikkeen melodia, mutta kokonaistunnelmassa on paljon samaa slaavilaisuutta. Tämä yhteys ripottelee uutta kirpeää maustetta Little Susien tragediaan – Sunrisen lyriikassahan ihmetellään, kuinka nopeasti tytöt ja pojat varttuvat suuriksi. Susie ei varttunut.
maanantaina, elokuuta 11, 2008
9) Heartbreak Hotel | This Place Hotel (1980
| Michael Jackson |
Moonwalk-kirjassa Michael Jackson puhuu Heartbreak Hotelista enemmän kuin mistään muusta biisistään. Se oli hänen kunnianhimoisin siihen mennessä säveltämänsä laulu ja vei tekijänsä selvästi uudelle tasolle myös sovittajana. Hän rohkaistui kuvailemaan ideoitaan soittajille entistä perusteellisemmin, ja instrumentit pelaavat yhteen komeasti. Pari vuotta sitten Nathan Watts muisteli Bass Player -lehdessä ällistellen, kuinka Jackson lauloi ja beatboxasi hänelle biisin suuntaviivoja. ”From there, creating the bass line was a breeze.”
Musiikillinen tarinankerronta loistaa, vaikka itse tarina ei kaksiseksi kasvakaan. Heartbreak Hotelia pitävillä häijyillä naisilla on vankeinaan uskottomuudesta tai muusta kaltoinkohtelusta epäiltyjä miehiä, minähahmo mukaan lukien. Loppuratkaisu annetaan täysin sovituksen käsiin: erikoinen kitarasoolo voisi kuvata kapinaa ja rimpuilua, sen jälkeiset äänitehosteet pakenemista, hengästynyt läähätys ja harmoninen loppusoitto paon onnistumista.
Moonwalkissa Jackson selittää biisin hämmentävää naiskuvaa sillä, että hänestä seksiä ei pidä käyttää vallan tai kiristyksen välineenä. Koston hän valitsi teemaksi, koska hän ei ymmärrä sitä – halu laittaa toinen ”maksamaan” pahoista teoistaan on ”totally alien to me”. Tästä näkökulmasta miehen myöhempi ei-musiikillinen toiminta, toistuva toisen posken kääntäminen tuntuu kaikessa turhauttavuudessaan hyvinkin johdonmukaiselta.
Vaikka musiikki tempaa dramaattisuudellaan mukaansa ja Latoya-sisko parahtaa alkuun aimo kirkaisun, en menisi kuvailemaan Heartbreak Hotelia erityisen pelottavaksi biisiksi – ainakaan johonkin Morphineen verrattuna. Jackson kuitenkin piti sitä niin shokeeraavana, että se tarvitsi pehmeän sello-pianolopetuksen ”tuomaan kuulijan turvallisesti takaisin”. Ihan hyvä periaate tässä tapauksessa, mutta onneksi mies on myöhemmin osannut tarpeen tullen luopua siitä (Morphine...).
Heartbreak Hotel on jo sinänsä rangaistavan huonosti tunnettu levytys, eikä levy-yhtiö auttanut asiaa muuttamalla sen nimen myöhempiin painoksiin ilmeisesti Elvis-assosiaation takia. Jackson itse taas on esittänyt sitä konserteissa – etenkin Bad-kiertueella – riuskasti nopeutettuna. Tanssittavuus korostuu, mutta auditiivinen moni-ilmeisyys ja mehevät detaljit kärsivät. Levyversio on just eikä melkein, uskokaa jo.
Moonwalk-kirjassa Michael Jackson puhuu Heartbreak Hotelista enemmän kuin mistään muusta biisistään. Se oli hänen kunnianhimoisin siihen mennessä säveltämänsä laulu ja vei tekijänsä selvästi uudelle tasolle myös sovittajana. Hän rohkaistui kuvailemaan ideoitaan soittajille entistä perusteellisemmin, ja instrumentit pelaavat yhteen komeasti. Pari vuotta sitten Nathan Watts muisteli Bass Player -lehdessä ällistellen, kuinka Jackson lauloi ja beatboxasi hänelle biisin suuntaviivoja. ”From there, creating the bass line was a breeze.”
Musiikillinen tarinankerronta loistaa, vaikka itse tarina ei kaksiseksi kasvakaan. Heartbreak Hotelia pitävillä häijyillä naisilla on vankeinaan uskottomuudesta tai muusta kaltoinkohtelusta epäiltyjä miehiä, minähahmo mukaan lukien. Loppuratkaisu annetaan täysin sovituksen käsiin: erikoinen kitarasoolo voisi kuvata kapinaa ja rimpuilua, sen jälkeiset äänitehosteet pakenemista, hengästynyt läähätys ja harmoninen loppusoitto paon onnistumista.
Moonwalkissa Jackson selittää biisin hämmentävää naiskuvaa sillä, että hänestä seksiä ei pidä käyttää vallan tai kiristyksen välineenä. Koston hän valitsi teemaksi, koska hän ei ymmärrä sitä – halu laittaa toinen ”maksamaan” pahoista teoistaan on ”totally alien to me”. Tästä näkökulmasta miehen myöhempi ei-musiikillinen toiminta, toistuva toisen posken kääntäminen tuntuu kaikessa turhauttavuudessaan hyvinkin johdonmukaiselta.
Vaikka musiikki tempaa dramaattisuudellaan mukaansa ja Latoya-sisko parahtaa alkuun aimo kirkaisun, en menisi kuvailemaan Heartbreak Hotelia erityisen pelottavaksi biisiksi – ainakaan johonkin Morphineen verrattuna. Jackson kuitenkin piti sitä niin shokeeraavana, että se tarvitsi pehmeän sello-pianolopetuksen ”tuomaan kuulijan turvallisesti takaisin”. Ihan hyvä periaate tässä tapauksessa, mutta onneksi mies on myöhemmin osannut tarpeen tullen luopua siitä (Morphine...).
Heartbreak Hotel on jo sinänsä rangaistavan huonosti tunnettu levytys, eikä levy-yhtiö auttanut asiaa muuttamalla sen nimen myöhempiin painoksiin ilmeisesti Elvis-assosiaation takia. Jackson itse taas on esittänyt sitä konserteissa – etenkin Bad-kiertueella – riuskasti nopeutettuna. Tanssittavuus korostuu, mutta auditiivinen moni-ilmeisyys ja mehevät detaljit kärsivät. Levyversio on just eikä melkein, uskokaa jo.
perjantaina, elokuuta 08, 2008
10) They Don’t Care About Us (1995
| Michael Jackson |
Miellän remiksaukset olennaisiksi Michael Jacksonin tuotannossa vain sitä kautta, että niistä saattaa paljastua jotain uutta biisin yksityiskohdista tai jopa poisjätetyistä elementeistä. They Don’t Care About Us -singlellä julkaistussa Love to Infinity’s Classic Paradise Mixissä on käytetty muualla kuulumattomia gospelkuoro-osuuksia. Ihan sykähdyttäviä, mutta albumiversio ei tarvitse niitä – arvostan niitä pikemminkin todisteena siitä, että Jackson ymmärtää ”Kill your darlings” -ohjeen tärkeyden.
Varsinainen biisi on säilyttänyt tuoreutensa paljon remixejä paremmin. Sen runkona on omaleimainen rumpu-taputus-läpsytysbiitti, ja taustan sävelmatto muuttuilee jousimaisesta moniäänisen kuorohyräilyn kautta kaiutetuksi kirkkoulinaksi. Lastenlaulua muistuttavasta melodiasta huolimatta esityksessä on kiukkua, uhkaa ja jännitettä, joka purkautuu kolmen minuutin kohdalla väkevänä sähkökitara- ja sekvensserimellakkana. Ponnekkaiden kertosäetoistojen jälkeen se taas rauhoittuu, mutta päättyy pahaenteisesti poliisiradioviesteihin ja murjottavaan kitararäimeeseen.
Minä-muodosta huolimatta Jackson puhuu kaikkien sorrettujen suulla teemanaan ”ennakkoluulojen ja vihan tuoma tuska”. Yksilöidysti pääsevät ääneen intron äkäiset tytöt ja väkivaltaiselta poliisilta armoa anova mies: ”I have a wife and two children who love me.” Kahdesta videoversiosta ylivoimaisesti onnistuneempi tapahtuu etnisten vähemmistöjen ylikansoittamassa vankilassa. Vallan kahvaan kaivataan Franklin Delano Rooseveltia ja Martin Luther Kingiä. ”Tell me what has become of my rights, am I invisible because you ignore me? Your proclamation promised me free liberty.”
Moiseen suorasukaisuuteen kuuluu Jacksonin tapauksessa reagoida vain joko vaikenemalla tai vaientamalla, ja hiljaisena uutiskesänä jenkkimedia päätyi jälkimmäiseen: Michael Jackson käyttää sanaa ”kike”! Michael Jackson nimittelee juutalaisia! Ennenkuulumatonta! Miten ikinä saatoit syyllistyä noin epäkorrektiin käytökseen, senkin Wacko Jacko! Skandaaliin pumpattiin talkoovoimin ilmaa, kunnes Jacksonin oli esitettävä anteeksipyyntö. Irtopisteiden rohmuajia ilmaantui niin monesta suunnasta, ettei liikkumavaraa jäänyt.
Mitähän nämä närkästyjät kuvittelivat ”Kick me, kike me” -säkeen tarkoittavan? Että juutalaiset potkivat ja ”jutkuttavat” Jacksonia? Oikeastihan laulun päähenkilöä haukutaan kikeksi, mutta eikö sellaisesta saa kertoa tekstissä, joka käsittelee myös hakkaamista, raiskaamista ja tappamista? Joku saa, joku ei – niinpä tuo sanamörkö poistettiin biisin myöhemmistä single- ja videoversioista. Vaikka lyriikka ei olekaan omakohtainen, jälkijupakka antoi moninkertaista lisäpainoa lauseelle ”I can’t believe this is the land from which I came”.
Miellän remiksaukset olennaisiksi Michael Jacksonin tuotannossa vain sitä kautta, että niistä saattaa paljastua jotain uutta biisin yksityiskohdista tai jopa poisjätetyistä elementeistä. They Don’t Care About Us -singlellä julkaistussa Love to Infinity’s Classic Paradise Mixissä on käytetty muualla kuulumattomia gospelkuoro-osuuksia. Ihan sykähdyttäviä, mutta albumiversio ei tarvitse niitä – arvostan niitä pikemminkin todisteena siitä, että Jackson ymmärtää ”Kill your darlings” -ohjeen tärkeyden.
Varsinainen biisi on säilyttänyt tuoreutensa paljon remixejä paremmin. Sen runkona on omaleimainen rumpu-taputus-läpsytysbiitti, ja taustan sävelmatto muuttuilee jousimaisesta moniäänisen kuorohyräilyn kautta kaiutetuksi kirkkoulinaksi. Lastenlaulua muistuttavasta melodiasta huolimatta esityksessä on kiukkua, uhkaa ja jännitettä, joka purkautuu kolmen minuutin kohdalla väkevänä sähkökitara- ja sekvensserimellakkana. Ponnekkaiden kertosäetoistojen jälkeen se taas rauhoittuu, mutta päättyy pahaenteisesti poliisiradioviesteihin ja murjottavaan kitararäimeeseen.
Minä-muodosta huolimatta Jackson puhuu kaikkien sorrettujen suulla teemanaan ”ennakkoluulojen ja vihan tuoma tuska”. Yksilöidysti pääsevät ääneen intron äkäiset tytöt ja väkivaltaiselta poliisilta armoa anova mies: ”I have a wife and two children who love me.” Kahdesta videoversiosta ylivoimaisesti onnistuneempi tapahtuu etnisten vähemmistöjen ylikansoittamassa vankilassa. Vallan kahvaan kaivataan Franklin Delano Rooseveltia ja Martin Luther Kingiä. ”Tell me what has become of my rights, am I invisible because you ignore me? Your proclamation promised me free liberty.”
Moiseen suorasukaisuuteen kuuluu Jacksonin tapauksessa reagoida vain joko vaikenemalla tai vaientamalla, ja hiljaisena uutiskesänä jenkkimedia päätyi jälkimmäiseen: Michael Jackson käyttää sanaa ”kike”! Michael Jackson nimittelee juutalaisia! Ennenkuulumatonta! Miten ikinä saatoit syyllistyä noin epäkorrektiin käytökseen, senkin Wacko Jacko! Skandaaliin pumpattiin talkoovoimin ilmaa, kunnes Jacksonin oli esitettävä anteeksipyyntö. Irtopisteiden rohmuajia ilmaantui niin monesta suunnasta, ettei liikkumavaraa jäänyt.
Mitähän nämä närkästyjät kuvittelivat ”Kick me, kike me” -säkeen tarkoittavan? Että juutalaiset potkivat ja ”jutkuttavat” Jacksonia? Oikeastihan laulun päähenkilöä haukutaan kikeksi, mutta eikö sellaisesta saa kertoa tekstissä, joka käsittelee myös hakkaamista, raiskaamista ja tappamista? Joku saa, joku ei – niinpä tuo sanamörkö poistettiin biisin myöhemmistä single- ja videoversioista. Vaikka lyriikka ei olekaan omakohtainen, jälkijupakka antoi moninkertaista lisäpainoa lauseelle ”I can’t believe this is the land from which I came”.
maanantaina, heinäkuuta 14, 2008
11) Rock with You (1979
| Rod Temperton |
Joskus mietityttää, suhtauduttaisiinko Off the Walliin kovinkin eri tavoin, jos se olisi ennestään tuntemattoman nuorukaisen esikoisalbumi. Siinä on samoja ominaisuuksia kuin mustan viihteen aiemmissa läpimurroissa: potentiaalisesti uhkaavat asiat on osattu esittää epäuhkaavasti. Rock with Youssa väreilee valkoisen valtakulttuurin yhä tukalaksi kokema musta seksuaalisuus vaarattomassa muodossa. Vaikka Michael Jacksonin lapsitähtimenneisyys oli joissakin suhteissa taakka, tämän vaikutelman edistämisessä siitä oli hyötyä.
Toisaalta Off the Wall oli tuntemattoman nuorukaisen levy – Suomessa. Kun Rock with You soitettiin eräässä viimeisistä ikimuistoisen Jaakko Jahnukaisen vetämistä Levyraati-ohjelmista, nimi Michael Jackson oli raatilaisille täysin outo. Jotkut ihmettelivät, että lievällä ylinopeudella musiikkivideolta soineen biisin esittäjä olikin mies (koska eivät nähneet videota), ja arviot jäivät muutenkin kylmäkiskoisiksi. Albumista tuli silti miehen ensimmäinen täkäläinen listamenestys.
Vaikka Rock with You on genressään ilmeinen klassikko – ”soundtrack to thousands of dancefloor seductions”, kuten afroamerikkalaisen kulttuurin monivaikuttaja Nelson George sen määritteli – tuo levyraatireaktiokin oli näillä leveysasteilla aavistettavissa. Biisin lumoa joko ei tarvitse selittää tai ei kannata. Rod Temperton kirjoitti sen uptempo-tanssipalaksi, mutta Quincy Jones tähtäsi pehmeästi soljuvaan lopputulokseen, jonka Jackson vaivattomasti omaksui. Se toimii myös livenä maukkaammin kuin muut kuulemani Off the Wall -raidat.
Selittäminen on siis turhaa, mutta luetellaan biisin merkkihetkiä. Virvelirumpu päräyttää oitis tunnistettavan intron, ja takapotkuinen kitarariffi alustaa Jacksonin raukean avauslauseen ”Girl, close your eyes”. Askelittain nouseva ”Share that beat of love” maanittelee kuulijan kertosäkeeseen. Omaperäinen kosketinsoolo kuplii niin hienosti, että se soitetaan albumiversiossa kaksi kertaa. Laulusovitus on Tempertonin tekemäksi aika maltillinen, ja improvisoinnit ymmärretään jättää toiseen kertaan. Lopuksi heitetään sentään kannustus: ”Feel the heat, feel the beat!”
Joskus mietityttää, suhtauduttaisiinko Off the Walliin kovinkin eri tavoin, jos se olisi ennestään tuntemattoman nuorukaisen esikoisalbumi. Siinä on samoja ominaisuuksia kuin mustan viihteen aiemmissa läpimurroissa: potentiaalisesti uhkaavat asiat on osattu esittää epäuhkaavasti. Rock with Youssa väreilee valkoisen valtakulttuurin yhä tukalaksi kokema musta seksuaalisuus vaarattomassa muodossa. Vaikka Michael Jacksonin lapsitähtimenneisyys oli joissakin suhteissa taakka, tämän vaikutelman edistämisessä siitä oli hyötyä.
Toisaalta Off the Wall oli tuntemattoman nuorukaisen levy – Suomessa. Kun Rock with You soitettiin eräässä viimeisistä ikimuistoisen Jaakko Jahnukaisen vetämistä Levyraati-ohjelmista, nimi Michael Jackson oli raatilaisille täysin outo. Jotkut ihmettelivät, että lievällä ylinopeudella musiikkivideolta soineen biisin esittäjä olikin mies (koska eivät nähneet videota), ja arviot jäivät muutenkin kylmäkiskoisiksi. Albumista tuli silti miehen ensimmäinen täkäläinen listamenestys.
Vaikka Rock with You on genressään ilmeinen klassikko – ”soundtrack to thousands of dancefloor seductions”, kuten afroamerikkalaisen kulttuurin monivaikuttaja Nelson George sen määritteli – tuo levyraatireaktiokin oli näillä leveysasteilla aavistettavissa. Biisin lumoa joko ei tarvitse selittää tai ei kannata. Rod Temperton kirjoitti sen uptempo-tanssipalaksi, mutta Quincy Jones tähtäsi pehmeästi soljuvaan lopputulokseen, jonka Jackson vaivattomasti omaksui. Se toimii myös livenä maukkaammin kuin muut kuulemani Off the Wall -raidat.
Selittäminen on siis turhaa, mutta luetellaan biisin merkkihetkiä. Virvelirumpu päräyttää oitis tunnistettavan intron, ja takapotkuinen kitarariffi alustaa Jacksonin raukean avauslauseen ”Girl, close your eyes”. Askelittain nouseva ”Share that beat of love” maanittelee kuulijan kertosäkeeseen. Omaperäinen kosketinsoolo kuplii niin hienosti, että se soitetaan albumiversiossa kaksi kertaa. Laulusovitus on Tempertonin tekemäksi aika maltillinen, ja improvisoinnit ymmärretään jättää toiseen kertaan. Lopuksi heitetään sentään kannustus: ”Feel the heat, feel the beat!”
lauantaina, heinäkuuta 12, 2008
12) Jam (1991
| Michael Jackson | Rene Moore | Teddy Riley | Bruce Swedien |
Kun Oprah Winfrey vuonna 1993 kysyi Michael Jacksonilta, miksi tämä ei antanut tv-haastatteluja 14 vuoteen, vastaus kuului ”Tuntui, ettei minulla ollut mitään sanottavaa”. Saman voi väittää päteneen myös hänen musiikkiinsa. On Off the Wall – Thriller – Bad -trilogiassa millaisia ansioita tahansa, niin niissä ei juurikaan pääse ääneen 1970-luvulla päätään nostanut asioita pohtiva ja sanomisen tarvetta tunteva taiteilija. Siksi olikin niin ilahduttavaa kuulla Dangerous-albumin aloitusraita.
Jam ei saarnaa tai selitä, vaan käsittelee tyylikkään abstraktisti ihmisten mielenrauhan etsintää päälle kaatuvien uutisten, arvojen ja vaatimusten ikeessä. Jo pelkkä nimi on monimerkityksinen – videossa se korostuu koripalloterminä (donkkaus), mikä onkin aika toimelias vertauskuva koko tekstille. Jackson myös puhuu usean henkilön suulla: yksi kehottaa toisia aktiivisuuteen, toinen vastaa ”Don’t you ask me for no favors, I’m conditioned by the system”. Vaikka biisille on merkitty muitakin tekijöitä, lyriikka on Jacksonin oma.
Läpi kappaleen sykkivän scratch-henkisen perusbiitin päälle ajetaan aluksi eri tavoin prosessoituja ”Do you wanna get up and jam” -lauseita, ja muualla kuin a-osassa sen joka toisen tahdin alkua korostaa Iso Isku. Tuolla Iskulla piiskataan sovitukseen meheviä variaatioita – erityisen funky on synteettinen torviriffi, joka muuttuu upeaksi triolimelodiaksi juuri ennen Heavy D:n lyhyttä rap-osuutta. Bassoa ei ole lainkaan, ja Teddy Rileyn kitara hiipii mukaan vasta puolessamatkassa.
Hyvin samantyylistä bassotonta, ykköstä korostavaa rytmiä pidettiin viisi vuotta myöhemmin käänteentekevän trendikkäänä; tarkoitan Prodigyn hittejä Firestarter ja Smack My Bitch Up. Tasokkaita biisejä nekin, mutta häviävät armotta tanssittavuudessa Jamille, muusta sisällöstä puhumattakaan. Jacksonin aivan lopussa kähisemästä rapinsekaisesta jäähdyttelystä ei saa selvää, mutta se vahvistaa mielikuvaa esityksestä, jossa artisti on oppinut laittamaan itsensä likoon uudella tavalla.
Kun Oprah Winfrey vuonna 1993 kysyi Michael Jacksonilta, miksi tämä ei antanut tv-haastatteluja 14 vuoteen, vastaus kuului ”Tuntui, ettei minulla ollut mitään sanottavaa”. Saman voi väittää päteneen myös hänen musiikkiinsa. On Off the Wall – Thriller – Bad -trilogiassa millaisia ansioita tahansa, niin niissä ei juurikaan pääse ääneen 1970-luvulla päätään nostanut asioita pohtiva ja sanomisen tarvetta tunteva taiteilija. Siksi olikin niin ilahduttavaa kuulla Dangerous-albumin aloitusraita.
Jam ei saarnaa tai selitä, vaan käsittelee tyylikkään abstraktisti ihmisten mielenrauhan etsintää päälle kaatuvien uutisten, arvojen ja vaatimusten ikeessä. Jo pelkkä nimi on monimerkityksinen – videossa se korostuu koripalloterminä (donkkaus), mikä onkin aika toimelias vertauskuva koko tekstille. Jackson myös puhuu usean henkilön suulla: yksi kehottaa toisia aktiivisuuteen, toinen vastaa ”Don’t you ask me for no favors, I’m conditioned by the system”. Vaikka biisille on merkitty muitakin tekijöitä, lyriikka on Jacksonin oma.
Läpi kappaleen sykkivän scratch-henkisen perusbiitin päälle ajetaan aluksi eri tavoin prosessoituja ”Do you wanna get up and jam” -lauseita, ja muualla kuin a-osassa sen joka toisen tahdin alkua korostaa Iso Isku. Tuolla Iskulla piiskataan sovitukseen meheviä variaatioita – erityisen funky on synteettinen torviriffi, joka muuttuu upeaksi triolimelodiaksi juuri ennen Heavy D:n lyhyttä rap-osuutta. Bassoa ei ole lainkaan, ja Teddy Rileyn kitara hiipii mukaan vasta puolessamatkassa.
Hyvin samantyylistä bassotonta, ykköstä korostavaa rytmiä pidettiin viisi vuotta myöhemmin käänteentekevän trendikkäänä; tarkoitan Prodigyn hittejä Firestarter ja Smack My Bitch Up. Tasokkaita biisejä nekin, mutta häviävät armotta tanssittavuudessa Jamille, muusta sisällöstä puhumattakaan. Jacksonin aivan lopussa kähisemästä rapinsekaisesta jäähdyttelystä ei saa selvää, mutta se vahvistaa mielikuvaa esityksestä, jossa artisti on oppinut laittamaan itsensä likoon uudella tavalla.
torstaina, heinäkuuta 10, 2008
13) The Lost Children (2001
| Michael Jackson |
Häiveellä sisään tulevasta valssirytmisestä introsta tulee mieleen yksi pophistorian parhaista joululauluista, Pretendersin 2000 Miles. The Lost Children ei ole joululaulu, mutta sen lumoava kepeys, melodisuus ja jotenkin kelttiläinen tunnelma kaivavat esiin sitä sadunomaista kutitusta, jota muinoin tunsi muun muassa joulua odottaessaan. Pääosin Michael Jacksonin ohjelmoimat ja soittamat taustat on tehty kauttaaltaan syntikoilla, mutta ne tukevat viisun viestiä juuri kuten pitääkin.
Viestinä on se, että musiikki on osa vanhemman ja lapsen yhteyttä, ja yhteys on musiikin edellytys. Kun lapseen menetetään yhteys, hänelle ei voi laulaa. The Lost Childrenissä aikuiset laulavat ”kadonneille” lapsille kaksi ensimmäistä kertosäettä, ja kolmannessa ”löytyneet” lapset vastaavat. 20-päistä lapsikuoroa johtaa muuten Tom Bahler, She’s Out of My Lifen kirjoittaja, ja tuo osuus on biisin musiikillinen kohokohta. Tosin en ole varma, laulavatko vekarat stemmoja vai soinnutetaanko hienot harmoniat pelkästään instrumenteilla.
Konstikkaaksi biisin tekee kuitenkin pohdinta siitä, mitä lapsen katoaminen kaikessa laajuudessaan tarkoittaa. Se voi toki viitata Peter Pan -satuosastoon tai konkreettisesti tietymättömissä oleviin tenaviin, mutta minusta se on lauluksi puristettu versio puheesta, jonka Jackson piti Oxfordin yliopistossa The Lost Childrenin levyttämisen aikoihin alkuvuonna 2001. Lapsuus katoaa, kun aikuiset eivät kykene tai ehdi vaalimaan sitä ja yrittävät korvata läsnäolonsa materialla. ”Childhood has become the great casualty of modern-day living.”
Toki puheita on pidetty maailman sivu, mutta Jackson todella pisti itsensä peliin kertomalla isäsuhteestaan ja omista tavoitteistaan kasvattajana. Hänen seitsemänkohtainen lasten oikeuksien julistuksensa todisti myös aiheeseen paneutumisesta ja eläytymisestä, esimerkkinä kohta neljä: ”Oikeus tulla kuunnelluksi, vaikka ei olisikaan kiinnostavaa asiaa”. Lapsi, joka joutuu taistelemaan oikeudestaan rakkauteen, suojeluun ja arvonantoon, menettää lapsuutensa. Näitä oikeuksia väheksyvä aikuinen menettää myös kosketuksen omaan tärkeään menneisyyteensä.
Media arvatenkin vaikeni tapahtumasta, joka oli kiusallisessa ristiriidassa sen ylläpitämän ja tuottoisaksi kokeman Jackson-kuvan kanssa. Tämä sen toiminnassa juuri on viheliäisintä: vaikka Michael Jacksonin systemaattisesta ”luonnemurhasta” kärsii ensisijaisesti vain yksi mies läheisineen, niin näin oivan ja potentiaalisen mission mitätöimisestä kärsii koko maailma. Minä ainakin ihan tosissani arvostan Jacksonin ponnisteluja – mahdollisesti enemmän kuin hänen musiikillisia ansioitaan. Musiikki ei voi olla oikeassa, idealismi voi.
Popkulttuuri on pitkään ja kipeästi kaivannut idealismia – utopistista, naiivia, radikaalia, mitä tahansa. Kun sitä olisi tarjolla alan korkeimmalta taholta, pyrimme kuitenkin kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin tukahduttamaan ja likaamaan sen. Kukaties myös onnistuimme pyrkimyksissämme: lasten oikeuksien esitaistelija on ollut pitkään hiljaa, eikä uutta ole näköpiirissä. Yläfemma! Tuntuuko nyt hyvältä?
Herkullisen ulottuvuuden The Lost Childreniin tuovat äänipätkät Hämärän rajamailla -sarjan jaksosta Kick the Can (1962). Vanhainkodin kuistilla viruva mies katselee lasten purkinpotkimista ja oivaltaa, että hänen ikääntymisensä alkoi siitä, kun hän lakkasi leikkimästä. Koko talo pitää äijää höpsähtäneenä, mutta hän suostuttelee lopulta muutkin asukit karkaamaan yöllä laitoksesta pihalle potkimaan purkkia. Kaikki muuttuvat jälleen lapsiksi paitsi ukkelin skeptinen huonekaveri, joka tapahtuneen hoksattuaan jää anelemaan: ”Ottakaa minut mukaan!”
Jaksossa näyttelevät ja biisissä puhuvat junioritkin ovat nykyisin Michael Jacksonia vanhempia, päähenkilöistä puhumattakaan, joten teemassa on kiistattomia ikuisuusarvoja. Tämän vihjauksen mukaan siis todellisia kadonneita lapsia olemme me aikuiset, ja The Lost Children on omistettu meille. Muun muassa sille Helsingin Sanomien arvostelijalle, jonka mukaan tämä kaunis, puhdas, viisas, ovela ja monin tavoin puhutteleva esitys on ”pelottavan omituinen”. Wishing them well, and wishing them home...
Kick the Can youtubessa
Häiveellä sisään tulevasta valssirytmisestä introsta tulee mieleen yksi pophistorian parhaista joululauluista, Pretendersin 2000 Miles. The Lost Children ei ole joululaulu, mutta sen lumoava kepeys, melodisuus ja jotenkin kelttiläinen tunnelma kaivavat esiin sitä sadunomaista kutitusta, jota muinoin tunsi muun muassa joulua odottaessaan. Pääosin Michael Jacksonin ohjelmoimat ja soittamat taustat on tehty kauttaaltaan syntikoilla, mutta ne tukevat viisun viestiä juuri kuten pitääkin.
Viestinä on se, että musiikki on osa vanhemman ja lapsen yhteyttä, ja yhteys on musiikin edellytys. Kun lapseen menetetään yhteys, hänelle ei voi laulaa. The Lost Childrenissä aikuiset laulavat ”kadonneille” lapsille kaksi ensimmäistä kertosäettä, ja kolmannessa ”löytyneet” lapset vastaavat. 20-päistä lapsikuoroa johtaa muuten Tom Bahler, She’s Out of My Lifen kirjoittaja, ja tuo osuus on biisin musiikillinen kohokohta. Tosin en ole varma, laulavatko vekarat stemmoja vai soinnutetaanko hienot harmoniat pelkästään instrumenteilla.
Konstikkaaksi biisin tekee kuitenkin pohdinta siitä, mitä lapsen katoaminen kaikessa laajuudessaan tarkoittaa. Se voi toki viitata Peter Pan -satuosastoon tai konkreettisesti tietymättömissä oleviin tenaviin, mutta minusta se on lauluksi puristettu versio puheesta, jonka Jackson piti Oxfordin yliopistossa The Lost Childrenin levyttämisen aikoihin alkuvuonna 2001. Lapsuus katoaa, kun aikuiset eivät kykene tai ehdi vaalimaan sitä ja yrittävät korvata läsnäolonsa materialla. ”Childhood has become the great casualty of modern-day living.”
Toki puheita on pidetty maailman sivu, mutta Jackson todella pisti itsensä peliin kertomalla isäsuhteestaan ja omista tavoitteistaan kasvattajana. Hänen seitsemänkohtainen lasten oikeuksien julistuksensa todisti myös aiheeseen paneutumisesta ja eläytymisestä, esimerkkinä kohta neljä: ”Oikeus tulla kuunnelluksi, vaikka ei olisikaan kiinnostavaa asiaa”. Lapsi, joka joutuu taistelemaan oikeudestaan rakkauteen, suojeluun ja arvonantoon, menettää lapsuutensa. Näitä oikeuksia väheksyvä aikuinen menettää myös kosketuksen omaan tärkeään menneisyyteensä.
Media arvatenkin vaikeni tapahtumasta, joka oli kiusallisessa ristiriidassa sen ylläpitämän ja tuottoisaksi kokeman Jackson-kuvan kanssa. Tämä sen toiminnassa juuri on viheliäisintä: vaikka Michael Jacksonin systemaattisesta ”luonnemurhasta” kärsii ensisijaisesti vain yksi mies läheisineen, niin näin oivan ja potentiaalisen mission mitätöimisestä kärsii koko maailma. Minä ainakin ihan tosissani arvostan Jacksonin ponnisteluja – mahdollisesti enemmän kuin hänen musiikillisia ansioitaan. Musiikki ei voi olla oikeassa, idealismi voi.
Popkulttuuri on pitkään ja kipeästi kaivannut idealismia – utopistista, naiivia, radikaalia, mitä tahansa. Kun sitä olisi tarjolla alan korkeimmalta taholta, pyrimme kuitenkin kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin tukahduttamaan ja likaamaan sen. Kukaties myös onnistuimme pyrkimyksissämme: lasten oikeuksien esitaistelija on ollut pitkään hiljaa, eikä uutta ole näköpiirissä. Yläfemma! Tuntuuko nyt hyvältä?
Herkullisen ulottuvuuden The Lost Childreniin tuovat äänipätkät Hämärän rajamailla -sarjan jaksosta Kick the Can (1962). Vanhainkodin kuistilla viruva mies katselee lasten purkinpotkimista ja oivaltaa, että hänen ikääntymisensä alkoi siitä, kun hän lakkasi leikkimästä. Koko talo pitää äijää höpsähtäneenä, mutta hän suostuttelee lopulta muutkin asukit karkaamaan yöllä laitoksesta pihalle potkimaan purkkia. Kaikki muuttuvat jälleen lapsiksi paitsi ukkelin skeptinen huonekaveri, joka tapahtuneen hoksattuaan jää anelemaan: ”Ottakaa minut mukaan!”
Jaksossa näyttelevät ja biisissä puhuvat junioritkin ovat nykyisin Michael Jacksonia vanhempia, päähenkilöistä puhumattakaan, joten teemassa on kiistattomia ikuisuusarvoja. Tämän vihjauksen mukaan siis todellisia kadonneita lapsia olemme me aikuiset, ja The Lost Children on omistettu meille. Muun muassa sille Helsingin Sanomien arvostelijalle, jonka mukaan tämä kaunis, puhdas, viisas, ovela ja monin tavoin puhutteleva esitys on ”pelottavan omituinen”. Wishing them well, and wishing them home...
Kick the Can youtubessa
tiistaina, heinäkuuta 08, 2008
14) Show You the Way to Go (1976
| Kenneth Gamble | Leon Huff |
Pätevä musiikkihistorioitsija kykenee jäsentämään ja sijoittamaan kuulemansa osaksi eri suuntauksia, vaiheita ja aikakausia. Todellinen haaste on kuitenkin kyetä sen jälkeenkin arvostamaan musiikkia omana itsenään. Liian usein törmää sellaiseen (epä)ajattelutapaan, että esimerkiksi Show You the Way to Go edustaa The Jacksonsin siirtymävaihetta Motownin ja oman tuotannon välillä, tai että se edustaa Gamble & Huffin Phillysoulin jäähdyttelyvaihetta, joten sitä ei kuulu pitää olennaisena.
Muistelenkin lämpimästi aikaa, jolloin kuuntelin brittilistan ykköshittiä autuaan tietämättömänä olevasta tai tulevasta – kuulin vain upean biisin. Bobby Martinin samettisen ja sopusointuisen sovituksen, jota maukkaasti kärkevöitettiin rautalankakitaralla ja veljesten laadukkaat stemmat, joiden päälle Michaelin kelpasi improvisoida tekstin osasia entistäkin sävykkäämmäksi kudelmaksi. Show You the Way to Go ei kurkottele kuuta taivaalta, mutta siinä on jokainen palanen paikallaan.
Lyriikka on tietenkin lässynpuoleinen, jos sillä tosissaan yritetään ottaa kantaa rotujen ja kansojen yhteistyön puolesta. Jackson ei tulkitse sitä itsevarman määrääjän ottein, vaan tekee haavoittuvalta kuulostavan ota tai jätä -tarjouksen. Mainioimmin laulun olemus kiteytyy kohdassa, jossa kuoro kehottaa ”Let me show you, let me show you the way to go”, Michael voihkaisee ”Please follow me, now” ja matkaa kuvataan pehmeällä torvisoololla. Lopun ad libit kuulostavat niin aidon spontaaneilta, että oli kiinnostava ratkaisu laittaa niiden perään yksi huudahdus pyörimään luuppina – sen ”epäaitous” kuuluu selvästi.
Pätevä musiikkihistorioitsija kykenee jäsentämään ja sijoittamaan kuulemansa osaksi eri suuntauksia, vaiheita ja aikakausia. Todellinen haaste on kuitenkin kyetä sen jälkeenkin arvostamaan musiikkia omana itsenään. Liian usein törmää sellaiseen (epä)ajattelutapaan, että esimerkiksi Show You the Way to Go edustaa The Jacksonsin siirtymävaihetta Motownin ja oman tuotannon välillä, tai että se edustaa Gamble & Huffin Phillysoulin jäähdyttelyvaihetta, joten sitä ei kuulu pitää olennaisena.
Muistelenkin lämpimästi aikaa, jolloin kuuntelin brittilistan ykköshittiä autuaan tietämättömänä olevasta tai tulevasta – kuulin vain upean biisin. Bobby Martinin samettisen ja sopusointuisen sovituksen, jota maukkaasti kärkevöitettiin rautalankakitaralla ja veljesten laadukkaat stemmat, joiden päälle Michaelin kelpasi improvisoida tekstin osasia entistäkin sävykkäämmäksi kudelmaksi. Show You the Way to Go ei kurkottele kuuta taivaalta, mutta siinä on jokainen palanen paikallaan.
Lyriikka on tietenkin lässynpuoleinen, jos sillä tosissaan yritetään ottaa kantaa rotujen ja kansojen yhteistyön puolesta. Jackson ei tulkitse sitä itsevarman määrääjän ottein, vaan tekee haavoittuvalta kuulostavan ota tai jätä -tarjouksen. Mainioimmin laulun olemus kiteytyy kohdassa, jossa kuoro kehottaa ”Let me show you, let me show you the way to go”, Michael voihkaisee ”Please follow me, now” ja matkaa kuvataan pehmeällä torvisoololla. Lopun ad libit kuulostavat niin aidon spontaaneilta, että oli kiinnostava ratkaisu laittaa niiden perään yksi huudahdus pyörimään luuppina – sen ”epäaitous” kuuluu selvästi.
sunnuntaina, heinäkuuta 06, 2008
15) Smooth Criminal (1987
| Michael Jackson |
Jos Bad-albumin biisi- ja singlevalinnat muutoin olivat kiistanalaisia, niin yksi tuntui nauttivan kaikkien luottamusta. Smooth Criminalia pidettiin varmana hittinä, mikä Jackson-strategiassa tarkoitti sitä, että se säästettiin seitsemänneksi singleksi stimuloimaan vuoden 1988 joulumyyntiä. Tuohon mennessä ehdittiin jo huomata, että Bad ei useimmissa maailmankolkissa yltäisi Thrillerin menestykseen millään ilveellä, mutta ihan kunniakas profiilinkohotus Criminal oli taidokkaine videoineen.
”Varma hitti” ei tässä tapauksessa kuitenkaan tarkoita varman päälle laskelmoitua täsmärahastajaa, vaan Smooth Criminalissa on jollei mullistavia niin varsin oudoksuttavia palikoita. Se roikkuu suorastaan uhkarohkeasti koukkujensa varassa – esimerkiksi a-osassa basso ja laulu kulkevat samaa, kieltämättä tarttuvaa sävelkulkua ja rumpupohja on uhmakkaan yksitoikkoinen. Jackson myös toistaa 44 (!) kertaa ”Annie are you OK?” tai ”Are you OK, Annie?”, vaikka tuntuu muutoin olevan paljon kiinnostuneempi kaikkivoipaisesta rikollisesta kuin tämän avuttomasta uhrista.
Se kuitenkin säilyy vaivatta, intron sydämenlyönneistä lopun kirkuvaan synasoundiin asti: Jännite. Bad-nimiraita sössi osan tiukkuudestaan lyyriseen ja laululliseen harhailuun, mutta kryptisempi Smooth Criminal sykkii coolia auktoriteettia. Jacksonin sähäkkä artikulointi liukuu linjakkaasti kuiskauksen ja falsettivoihkinnan välillä. Säästeliäästi napsuva kitara ja puhaltimien pikavisiitit lisäävät biisin kineettisyyttä. Ja tietysti muistamme meriiteistä tarkeimmän: alun bassoriffistä tehtyä luuppia on soitettu vuosikausia Linnanmäen Vekkulassa!
Jos Bad-albumin biisi- ja singlevalinnat muutoin olivat kiistanalaisia, niin yksi tuntui nauttivan kaikkien luottamusta. Smooth Criminalia pidettiin varmana hittinä, mikä Jackson-strategiassa tarkoitti sitä, että se säästettiin seitsemänneksi singleksi stimuloimaan vuoden 1988 joulumyyntiä. Tuohon mennessä ehdittiin jo huomata, että Bad ei useimmissa maailmankolkissa yltäisi Thrillerin menestykseen millään ilveellä, mutta ihan kunniakas profiilinkohotus Criminal oli taidokkaine videoineen.
”Varma hitti” ei tässä tapauksessa kuitenkaan tarkoita varman päälle laskelmoitua täsmärahastajaa, vaan Smooth Criminalissa on jollei mullistavia niin varsin oudoksuttavia palikoita. Se roikkuu suorastaan uhkarohkeasti koukkujensa varassa – esimerkiksi a-osassa basso ja laulu kulkevat samaa, kieltämättä tarttuvaa sävelkulkua ja rumpupohja on uhmakkaan yksitoikkoinen. Jackson myös toistaa 44 (!) kertaa ”Annie are you OK?” tai ”Are you OK, Annie?”, vaikka tuntuu muutoin olevan paljon kiinnostuneempi kaikkivoipaisesta rikollisesta kuin tämän avuttomasta uhrista.
Se kuitenkin säilyy vaivatta, intron sydämenlyönneistä lopun kirkuvaan synasoundiin asti: Jännite. Bad-nimiraita sössi osan tiukkuudestaan lyyriseen ja laululliseen harhailuun, mutta kryptisempi Smooth Criminal sykkii coolia auktoriteettia. Jacksonin sähäkkä artikulointi liukuu linjakkaasti kuiskauksen ja falsettivoihkinnan välillä. Säästeliäästi napsuva kitara ja puhaltimien pikavisiitit lisäävät biisin kineettisyyttä. Ja tietysti muistamme meriiteistä tarkeimmän: alun bassoriffistä tehtyä luuppia on soitettu vuosikausia Linnanmäen Vekkulassa!
perjantaina, heinäkuuta 04, 2008
16) Morphine (1997
| Michael Jackson |
Morfiini ja Demerol-merkkinen petidiini ovat voimakkaita särkylääkkeitä, joihin Michael Jackson oletettavasti turvautui saatuaan palovammoja päänahkaansa mainoskuvauksissa vuonna 1984. Niitä korjattiin useilla leikkauksilla, ja pitkäaikaisen ystävän David Gestin mukaan Jackson on tästä lähtien kärsinyt kroonisista kivuista. Vuonna 1993 hän hakeutui hoitoon kipulääkeriippuvuuden takia ja on ajoittain näyttänyt julkisuudessakin vähän kemikaalitasapainonsa menettäneeltä.
Demerolia suositeltiin takavuosina pienemmän riippuvuusriskin takia, mutta se voi aiheuttaa muun muassa deliriumia, kouristuksia ja pahoinvointia. Vaikka ”morphine” kuulostaa iskevämmältä, biisi tuntuu kertovan juuri Demerolin sivuvaikutuksista. Tai ainakin jostain itse koetusta, sillä Morphinen sooninen koostumus on erittäin varmaotteinen ja vakuuttava. Harhat, vieroitusoireet, viha, epätoivo, tuokionomainen helpotus ja tietoisuus sen ohimenevyydestä tungetaan kuulijan korvakäytäviin tylysti mutta kiehtovasti.
Alun ja lopun koneellinen, prosessoitu pauke toimii tahallisen hiostavana solvausten ja purkausten ponnahduslautana, kun taas keskiosan hyperharmoninen piano-jousisuvanto kuvaa sitä, minkä eteen narkkari tekee mitä tahansa. Huojennuksen hetkikin on katkera – huume lohduttaa ”Don’t cry, I won’t convert you”, moneen kertaan pettynyt läheinen ”Don’t cry, I won’t resent you”. Kontrasti hätkähdyttää, mutta osat sopivat yhteen saumattomasti.
Morphine on erikoisin kuulemani äänite, johon työläiden studiotehosteiden lisäksi on käytetty suurta jousiorkesteria ja kuoroa. Sekaan on ripoteltu myös äänileikkeitä Jacksonin suosikikseen nimeämästä Elefanttimies-elokuvasta, jossa John Merrickin viimeiset vaiheet esitetään varsin samanhenkisenä vuoristoratana kuin Morphinen potilasprofiili. Ei voi mitään, tämä kolisee ja koskettaa – hetkittäin olisin valmis poistamaan sijanumerosta ykkösen tai jopa kuutosen.
Morfiini ja Demerol-merkkinen petidiini ovat voimakkaita särkylääkkeitä, joihin Michael Jackson oletettavasti turvautui saatuaan palovammoja päänahkaansa mainoskuvauksissa vuonna 1984. Niitä korjattiin useilla leikkauksilla, ja pitkäaikaisen ystävän David Gestin mukaan Jackson on tästä lähtien kärsinyt kroonisista kivuista. Vuonna 1993 hän hakeutui hoitoon kipulääkeriippuvuuden takia ja on ajoittain näyttänyt julkisuudessakin vähän kemikaalitasapainonsa menettäneeltä.
Demerolia suositeltiin takavuosina pienemmän riippuvuusriskin takia, mutta se voi aiheuttaa muun muassa deliriumia, kouristuksia ja pahoinvointia. Vaikka ”morphine” kuulostaa iskevämmältä, biisi tuntuu kertovan juuri Demerolin sivuvaikutuksista. Tai ainakin jostain itse koetusta, sillä Morphinen sooninen koostumus on erittäin varmaotteinen ja vakuuttava. Harhat, vieroitusoireet, viha, epätoivo, tuokionomainen helpotus ja tietoisuus sen ohimenevyydestä tungetaan kuulijan korvakäytäviin tylysti mutta kiehtovasti.
Alun ja lopun koneellinen, prosessoitu pauke toimii tahallisen hiostavana solvausten ja purkausten ponnahduslautana, kun taas keskiosan hyperharmoninen piano-jousisuvanto kuvaa sitä, minkä eteen narkkari tekee mitä tahansa. Huojennuksen hetkikin on katkera – huume lohduttaa ”Don’t cry, I won’t convert you”, moneen kertaan pettynyt läheinen ”Don’t cry, I won’t resent you”. Kontrasti hätkähdyttää, mutta osat sopivat yhteen saumattomasti.
Morphine on erikoisin kuulemani äänite, johon työläiden studiotehosteiden lisäksi on käytetty suurta jousiorkesteria ja kuoroa. Sekaan on ripoteltu myös äänileikkeitä Jacksonin suosikikseen nimeämästä Elefanttimies-elokuvasta, jossa John Merrickin viimeiset vaiheet esitetään varsin samanhenkisenä vuoristoratana kuin Morphinen potilasprofiili. Ei voi mitään, tämä kolisee ja koskettaa – hetkittäin olisin valmis poistamaan sijanumerosta ykkösen tai jopa kuutosen.
keskiviikkona, heinäkuuta 02, 2008
17) Never Can Say Goodbye (1971
| Clifton Davis |
The Jackson 5:n tuottaja Hal Davis sattui kuulemaan parikymppisen Clifton Davisin (ei sukua) soittavan biisiä pianolla ja innostui niin, että varasi studioajan saman tien. Never Can Say Goodbyen päätymisestä veljesbändin repertuaariin väännettiin Motownilla kättä, koska pelättiin sen kypsyyden karkottavan varhaisteinifanit. Eivät he suuremmin karkonneet, vaikka lyriikan lisäksi etenkin lauluharmonioihin tuli uutta varttuneisuutta.
Stemmojen ja soitannon ylväs luistavuus saa kuvittelemaan, että asialla on suurikin orkesteri, mutta perinteisten bändisoittimien lisäksi biisissä ei kuulla kuin huilua ja/tai piccoloa. Ja menenpä väittämään, että tässä on Michael Jacksonin teinikauden paras laulutulkinta – hän ei oikeastaan tarvitsisi sanoja ”There’s a very strange vibration that pierces me right to the core” välittääkseen juuri oikean tunnelman. Joku You Are Not Alonekin muuttuisi hyväksi biisiksi näin palavasti esitettynä.
Never Can Say Goodbye on toki omimmillaan tällaisena keskitempoisesti keinuvana soulhehkutuksena, mutta kolme vuotta myöhemmin se muuttui luontevasti euforiseksi pehmodiscoksi, kun rytmiä nopeutettiin, laulua hidastettiin, kertosäkeen ”no no no” -lopetusta korostettiin viulukoukulla ja mikin varteen tarttui Gloria Gaynor. Vasta tämä versio toi biisin suomalaisten tietoisuuteen, mutta USA:ssa alkuperäinen menestyi paremmin (listasijat 2 ja 9). Myös Isaac Hayes ja The Communards ratsastivat sillä myyntitilastoihin.
Clifton Davis kirjoitti Jacksoneille toisenkin hitin (Lookin’ Through the Windows) ennen kuin pääsi That’s My Mama -nimisen sitcomin päärooliin. Katherine Jacksonin kirjan mukaan hän oli ensimmäisen ”Michael Jackson on homo” -juorun toinen osapuoli – tai kolmas: jo 30 vuotta sitten Michael oli medialle vapaampaa riistaa kuin muut julkkikset, joten Davisin osuutta lievennettiin raportoimalla, että Jackson taistelee erään tytön kanssa hänen rakkaudestaan.
The Jackson 5:n tuottaja Hal Davis sattui kuulemaan parikymppisen Clifton Davisin (ei sukua) soittavan biisiä pianolla ja innostui niin, että varasi studioajan saman tien. Never Can Say Goodbyen päätymisestä veljesbändin repertuaariin väännettiin Motownilla kättä, koska pelättiin sen kypsyyden karkottavan varhaisteinifanit. Eivät he suuremmin karkonneet, vaikka lyriikan lisäksi etenkin lauluharmonioihin tuli uutta varttuneisuutta.
Stemmojen ja soitannon ylväs luistavuus saa kuvittelemaan, että asialla on suurikin orkesteri, mutta perinteisten bändisoittimien lisäksi biisissä ei kuulla kuin huilua ja/tai piccoloa. Ja menenpä väittämään, että tässä on Michael Jacksonin teinikauden paras laulutulkinta – hän ei oikeastaan tarvitsisi sanoja ”There’s a very strange vibration that pierces me right to the core” välittääkseen juuri oikean tunnelman. Joku You Are Not Alonekin muuttuisi hyväksi biisiksi näin palavasti esitettynä.
Never Can Say Goodbye on toki omimmillaan tällaisena keskitempoisesti keinuvana soulhehkutuksena, mutta kolme vuotta myöhemmin se muuttui luontevasti euforiseksi pehmodiscoksi, kun rytmiä nopeutettiin, laulua hidastettiin, kertosäkeen ”no no no” -lopetusta korostettiin viulukoukulla ja mikin varteen tarttui Gloria Gaynor. Vasta tämä versio toi biisin suomalaisten tietoisuuteen, mutta USA:ssa alkuperäinen menestyi paremmin (listasijat 2 ja 9). Myös Isaac Hayes ja The Communards ratsastivat sillä myyntitilastoihin.
Clifton Davis kirjoitti Jacksoneille toisenkin hitin (Lookin’ Through the Windows) ennen kuin pääsi That’s My Mama -nimisen sitcomin päärooliin. Katherine Jacksonin kirjan mukaan hän oli ensimmäisen ”Michael Jackson on homo” -juorun toinen osapuoli – tai kolmas: jo 30 vuotta sitten Michael oli medialle vapaampaa riistaa kuin muut julkkikset, joten Davisin osuutta lievennettiin raportoimalla, että Jackson taistelee erään tytön kanssa hänen rakkaudestaan.
maanantaina, kesäkuuta 30, 2008
18) Human Nature (1982
| Steve Porcaro | John Bettis |
Jos Michael Jackson välillä ilmaisee itseään monisyisemmin kuin olisi oman edun mukaista, niin kyllä muidenkin kirjoittamat biisit voivat aiheuttaa ymmää ja häkellystä. Mistä Human Nature kertoo, kaupungista vai naisesta? Onko kaupunki New York? Onko nainen vain osa kaupungin viehätystä tai toisinpäin? Miksi kertosäkeessä vastataan kysymykseen, vaikka se on vielä kesken? Ja mikä koko tarinassa on sitä ihmisluontoa?
Eihän tuolla niin väliä ole. Quincy Jones bongasi keskeneräisen melodian Thrillerillä soittaneiden Toto-yhtyeen jäsenten tarjoamien biisidemojen seasta ja teetti siihen viime tingassa tekstin rutinoituneella hittilyyrikolla John Bettisillä. Sävellys, sovitus ja musisointi ovat lähes kokonaan totolaisten käsissä, eikä jälkeä voi moittia – levyn toisiin syntikkapainotteisiin raitoihin (Baby Be Mine, P.Y.T.) verrattuna Human Nature kuulostaa ajattoman raikkaalta.
Ei ihme, että Jonesin korva tarttui kertosäkeen viehkoon ”Why, why” -kohtaan. Mutta se on jo pieni ihme, kuinka monta kaunista sävelkulkua se sai valmiissa kappaleessa seurakseen, introsta outroon. Erityisesti miellyttää a-osan eri rytmeissä kulkevien laulun ja basson yhteistyö. Jacksonin ei tarvitse kuin heittäytyä mukaan vähäeleisesti, vain muutamaan falsettikujerrukseen ja outoon artikulointiin (”Hear her voice”) innostuen. Dangerous-kiertueellahan mies tyylitteli biisin kanssa aivan liikaa.
Vaikka Steve Lukather, David Paich ja Porcaron veljekset eivät kovin monella Michael Jacksonin biisillä soittaneet, hekin saavat yhä kokea, kuinka vaikeaksi tuo menneisyys tekee ”normaalit” mediasuhteet. Kun rock-yleisölle suunnattu brittilehti Classic Rock teki vuonna 2003 Totosta laajan historiikin, Thriller mainittiin jo kansiteksteissä ja juttuun laitettiin kaksi kuvaa Jacksonista, vaikka siinä ei kerrottu aiheesta oikeastaan mitään.
Jos Michael Jackson välillä ilmaisee itseään monisyisemmin kuin olisi oman edun mukaista, niin kyllä muidenkin kirjoittamat biisit voivat aiheuttaa ymmää ja häkellystä. Mistä Human Nature kertoo, kaupungista vai naisesta? Onko kaupunki New York? Onko nainen vain osa kaupungin viehätystä tai toisinpäin? Miksi kertosäkeessä vastataan kysymykseen, vaikka se on vielä kesken? Ja mikä koko tarinassa on sitä ihmisluontoa?
Eihän tuolla niin väliä ole. Quincy Jones bongasi keskeneräisen melodian Thrillerillä soittaneiden Toto-yhtyeen jäsenten tarjoamien biisidemojen seasta ja teetti siihen viime tingassa tekstin rutinoituneella hittilyyrikolla John Bettisillä. Sävellys, sovitus ja musisointi ovat lähes kokonaan totolaisten käsissä, eikä jälkeä voi moittia – levyn toisiin syntikkapainotteisiin raitoihin (Baby Be Mine, P.Y.T.) verrattuna Human Nature kuulostaa ajattoman raikkaalta.
Ei ihme, että Jonesin korva tarttui kertosäkeen viehkoon ”Why, why” -kohtaan. Mutta se on jo pieni ihme, kuinka monta kaunista sävelkulkua se sai valmiissa kappaleessa seurakseen, introsta outroon. Erityisesti miellyttää a-osan eri rytmeissä kulkevien laulun ja basson yhteistyö. Jacksonin ei tarvitse kuin heittäytyä mukaan vähäeleisesti, vain muutamaan falsettikujerrukseen ja outoon artikulointiin (”Hear her voice”) innostuen. Dangerous-kiertueellahan mies tyylitteli biisin kanssa aivan liikaa.
Vaikka Steve Lukather, David Paich ja Porcaron veljekset eivät kovin monella Michael Jacksonin biisillä soittaneet, hekin saavat yhä kokea, kuinka vaikeaksi tuo menneisyys tekee ”normaalit” mediasuhteet. Kun rock-yleisölle suunnattu brittilehti Classic Rock teki vuonna 2003 Totosta laajan historiikin, Thriller mainittiin jo kansiteksteissä ja juttuun laitettiin kaksi kuvaa Jacksonista, vaikka siinä ei kerrottu aiheesta oikeastaan mitään.
lauantaina, kesäkuuta 28, 2008
19) Shake Your Body (Down to the Ground) (1978
| Michael Jackson | Randy Jackson |
Yhdeksän vuotta ensimmäisen hittinsä jälkeen The Jacksons sai lopulta julkaistuksi itse kirjoittamansa singlen. Laulumelodia ja sanat ovat Michaelin käsialaa, mutta biisi rakentuu Randyn säveltämän pianokuvion ja sitä myötäilevän synabasson varaan. Olennainen on myös Titon nakuttava kitarariffi – Shake Your Body on Destiny-albumin ainoa raita, jossa hän hoitaa kitaroinnin yksin. Hyvin raakilemainen demo on kuultavissa The Ultimate Collection -boksin ykköslevyllä.
Lopullisessa versiossakin on jäljellä reipasta rosoisuutta, vaikka sovitus on ylellinen jousineen kaikkineen. Tom Tom 84:n ohjastamat torvet eivät aina tahdo pysyä äkkiväärän sävelkulun perässä, mutta vaikutelma on jotenkin sympaattinen myöhempien levyjen ylisäntilliseen Seawind-ryhmään verrattuna. Tietynlainen epäpuhtaus on osa vaskipuhaltimien olemusta, ja elettiinhän tuolloin soittotaitoa väheksyvän new wave -estetiikan aikaa (ainakin minä elin).
Ennen kaikkea Shake Your Body on kuitenkin erittäin imevä, toistosta ja variaatioista voimaa pumppaava tanssisiivu. Michael on vokalistina kekseliäimmillään maustaen ilmaisuaan hassuilla kurkunselvitysäänillä ja hokien kertosäettä ilman melodiaa puoliksi kuiskaten. Ehkä aiemmin mainitsemani Don’t Stop ’til You Get Enoughin ja Lovely Onen samankaltaisuus Shake Your Bodyn kanssa häiritsee siksi, että pelkkään nimilauseen toistoon perustuvat kertosäkeet ovat muuten Jacksonille epätyypillisiä. Jotkuthan eivät muunlaisia osaa tehdäkään – pahimmat esimerkit Manic Street Preachers ja INXS.
Vaikka biisi kestää singlellä alle neljä minuuttia, yli kahdeksanminuuttisessa albumiversiossa ei mielestäni ole juurikaan tyhjää. Discon ja maksisinkkujen kulta-aikana tällaista täysipainoisuutta tapasi aika useinkin – puoli vuotta myöhemmin ilmestynyt Chicin yhtä pitkä Good Times toimi loistavasti esitellessään sovituksen instrumentit yksi kerrallaan. Shake Your Bodyn lopussa laulu, piano, jouset ja torvet vaikenevat samanhenkisesti tehdäkseen tilaa kitaran ja kahden syntikkabasson keskinäiselle peippailulle.
Yhdeksän vuotta ensimmäisen hittinsä jälkeen The Jacksons sai lopulta julkaistuksi itse kirjoittamansa singlen. Laulumelodia ja sanat ovat Michaelin käsialaa, mutta biisi rakentuu Randyn säveltämän pianokuvion ja sitä myötäilevän synabasson varaan. Olennainen on myös Titon nakuttava kitarariffi – Shake Your Body on Destiny-albumin ainoa raita, jossa hän hoitaa kitaroinnin yksin. Hyvin raakilemainen demo on kuultavissa The Ultimate Collection -boksin ykköslevyllä.
Lopullisessa versiossakin on jäljellä reipasta rosoisuutta, vaikka sovitus on ylellinen jousineen kaikkineen. Tom Tom 84:n ohjastamat torvet eivät aina tahdo pysyä äkkiväärän sävelkulun perässä, mutta vaikutelma on jotenkin sympaattinen myöhempien levyjen ylisäntilliseen Seawind-ryhmään verrattuna. Tietynlainen epäpuhtaus on osa vaskipuhaltimien olemusta, ja elettiinhän tuolloin soittotaitoa väheksyvän new wave -estetiikan aikaa (ainakin minä elin).
Ennen kaikkea Shake Your Body on kuitenkin erittäin imevä, toistosta ja variaatioista voimaa pumppaava tanssisiivu. Michael on vokalistina kekseliäimmillään maustaen ilmaisuaan hassuilla kurkunselvitysäänillä ja hokien kertosäettä ilman melodiaa puoliksi kuiskaten. Ehkä aiemmin mainitsemani Don’t Stop ’til You Get Enoughin ja Lovely Onen samankaltaisuus Shake Your Bodyn kanssa häiritsee siksi, että pelkkään nimilauseen toistoon perustuvat kertosäkeet ovat muuten Jacksonille epätyypillisiä. Jotkuthan eivät muunlaisia osaa tehdäkään – pahimmat esimerkit Manic Street Preachers ja INXS.
Vaikka biisi kestää singlellä alle neljä minuuttia, yli kahdeksanminuuttisessa albumiversiossa ei mielestäni ole juurikaan tyhjää. Discon ja maksisinkkujen kulta-aikana tällaista täysipainoisuutta tapasi aika useinkin – puoli vuotta myöhemmin ilmestynyt Chicin yhtä pitkä Good Times toimi loistavasti esitellessään sovituksen instrumentit yksi kerrallaan. Shake Your Bodyn lopussa laulu, piano, jouset ja torvet vaikenevat samanhenkisesti tehdäkseen tilaa kitaran ja kahden syntikkabasson keskinäiselle peippailulle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)