32) Black or White (1991

| Michael Jackson | Bill Bottrell |

Kieltäydyn taas huomioimasta puheintroa osana kappaletta, koska se on niin irrallinen – jotain, joka kenties päätettiin ympätä Dangerous-abumin ekan singlen alkuun, on singlevalinta mikä tahansa. You Rock My World -introssa oli kuultavissa sentään jonkinlainen sanallinen yhteys biisiin, tässä ei. Kelaamme siis suoraan Jacksonin tuottajakaverin Bill Bottrellin soittamaan kitarariffiin, joka on kähvelletty John Mellencampin hitistä Hurts So Good (1982).

Alkoipas tämä nyt ynseästi. Oikeastihan Black or White on mahtitsibale! Tutuista osasistaan ja yleispätevästä tyylilajistaan huolimatta se on vahvasti omankuuloisensa pop-rock-hiphop-tanssihybridi. Möyrähtelevä basso, akustinen kitara, rummut ja kilkattimet pelaavat lainariffin takana timmisti yhteen ja vaihtavat jännästi koordinaattejaan mystisen L.T.B.-nimimerkin rapatessa. Biisi on muutenkin yllättävän kompakti – peräkkäiset ”hardrock”- ja ”hiphop”-tuokiot kestävät kumpikin vain 18 sekuntia.

Lyriikka paasaa paikoitellen aika purevastikin rotuharmonian ja värisokeuden puolesta. Etenkin rap-tekstissä tuodaan esiin, kuinka paljon ihonväriin tuijottaminen rajoittaa ihmisen ajattelua: ”I’ve seen the bright get duller, I’m not going to spend my life being a color.” Toisaalta on vaikea kuvitella kenenkään muun kuin afroamerikkalaisen artistin laulavan ”I ain’t scared of no sheets”, joka viittaa Ku Klux Klaniin. Paikoitellen sanoihin tulee myös puhtia nasevasta rytmityksestä kuten kertosäkeen aloituksessa ”But -- if -- you’re thinking about my baby”.

Black or White -nimi tietenkin heitti päin kuulijoiden naamaa kysymyksen Jacksonin muuttuneesta ulkonäöstä, johon hän antoi vastauksen vasta 1993 Oprah Winfreyn haastattelussa. Aiheeseen kytkeytyvä epätietoisuus tuntuu yhä kovasti häiritsevän useita, vaikka monissa viihdemuodoissa mysteeri on olennainen osa viehätystä. Miksi roskalehdet eivät ”kansalla on oikeus tietää” -missiossaan paljasta vaikkapa taikatemppujen salaisuuksia? Joissakin taide- ja kulttuuripiireissä käsittämättömyyden sietämistä pidetään jopa sivistyksen edellytyksenä – selittäminen tuhoaa taideteoksen. Minusta valtaosa Jacksoniin liittyvästä epätietoisuudesta on erittäin viihdyttävää!