3) Stranger in Moscow (1995

| Michael Jackson |

Syksyllä 1993, syyskuun 12. ja 15. päivien välillä Michael Jackson kirjoitti laulun. Maailma oli jo kolme viikkoa mölissyt häneen kohdistuvista 13-vuotiaan pojan hyväksikäyttösyytöksistä, mutta hän jatkoi Dangerous-kiertuettaan ja oli nyt Moskovassa valmistautumassa konserttiin. Kauko-Idän keikoilla lohduttamassa käyneet ystävät olivat palanneet kotiin. Laulun avainkysymys kuului: ”How does it feel, when you’re alone and you’re cold inside?” Tapa, jolla Jackson laulaa ”cold inside” kertoo kaiken tarpeellisen.

Aloituslause ”I was wandering in the rain” puolestaan sanelee musiikilliset kehykset. Rytmitausta tuntuu muodostuvan erilaisiin pintoihin osuvista sadepisaroista, ja myöhemmin kitara ja piano vahvistavat vaikutelmaa. Sateen olemus, se että synkimmilläänkin siinä on jotain kaunista, kuvastuu sävellyksen duuri-molli-vuoropuhelussa. Videotarinankin runkona ovat ristiriitaiset reaktiot sateeseen – muiden paetessa suojaan Jackson ja muutama muu ”toisinajattelija” kastautuvat nautinnollisesti.

Stranger in Moscow on käsittämättömän sopusointuinen esitys, jossa ei ole ainoatakaan turhaa ääntä. Historyn paksussa kansivihossa ei eritellä kappalekohtaisesti muusikoita, mutta ainakin David Paich on kertonut soittaneensa koskettimia ja (ilmeisesti nauhatonta) bassoa ja saaneensa Jacksonilta varsin vapaat kädet osuuksiinsa. Instrumentaaliosuudet toisen säkeistön jälkeen ja biisin lopussa hivelevät kuuloluita, ja jälkimmäisen voi sävellajinvaihtoineen ja puhallinmaisine melodioineen kuvitella valoon vieväksi auringonpilkahdukseksi.

Vaikka Jackson on kuvaillut biisiä täysin omaelämäkerralliseksi, Moskovan rooli jää siinä monitulkintaiseksi. Nimihän esiintyy vasta loppupuolella vastauksena ”How does it feel” -kysymykseen: ”Like stranger in Moscow”. Jotkut löytävät siitä kannanottoja kaupungin muuttumiseen neukkuajan jälkeen, viitataanhan tekstissä moniin menneisiin asioihin – KGB:kin lakkautettiin Neuvostoliiton myötä. Syksyllä 1993 moni venäläinen oli ehtinyt pettyä uuden ”vapauden” tarjoamiin mahdollisuuksiin ja kaipasi takaisin rautaesiripun suojaan.

Minusta tuo kaikki peilaa vain esittäjän omia tuntemuksia – tilanteessa koettu ”armageddon of the brain” kun leipoisi kenen hyvänsä pääkoppaan monenmoista mörköä ja paranoiaa. Parhaiten miehen asennetta lähikuukausien tapahtumiin kuvaa säe ”Take my name and just let me be”. Sama lähtökohta päti osittain myös keväällä 2005, jolloin puolustusstrategia suunnattiin täysin valamiehistölle ja median annettiin rehottaa holttia vailla. Nimi ehkä meni, mutta minuus toivottavasti säilyi.