perjantaina, elokuuta 29, 2008

1) Who Is It (1991

| Michael Jackson |

Who Is It on laulu rakkauden menetyksestä ja surusta. Vai onko? Minusta se kertoo kyvyttömyydestä käsitellä surua. Joku on jättänyt päähenkilön kertomatta syytä ja täten antamatta hänelle mitään eväitä menetyksensä työstämiseen. Jättäjä ehkä kuvittelee toisen kyllä tietävän eikä tajua, kuinka monta tulkintavaihtoehtoa tilanteeseen jäi. Oikeiden entsyymien puutteessa haavat eivät arpeudu, vaan kuhisevat toukkia ja syöpäläisiä. Tai kuten Michael Jackson huomattavasti runollisemmin sanoo: ”I am the damned, I am the dead, I am the agony inside the dying head.”

Kun teksti kiertää tuskassa vellovaa kehäänsä, se hämmentää musiikista esiin loputtomasti sävyjä. Biisin todellista draamankaarta piirtää orkesterisovitus – monenlaiset jousi- ja kosketinvariaatiot, huilu ja yksinäinen sello tuovat mieleen teorian viidestä surutyön vaiheesta, jotka ovat epäusko, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyntä. Tässä vain pelaaja ei ikinä etene viimeiselle levelille, vaan loppu on vähintään yhtä onneton kuin alkukin.

Nakuttava rytmi tuntuu toistavan samaa monimutkaista kuviota, mutta sitäkin kannattaa seurata. B-osassa raskaasti talsivan synabasson hetkeksi väistyessä se muuttuu epäsäännölliseksi esi-breakbeatiksi ja aivan lopussa kuin varkain Jacksonin omaksi beatboxaukseksi. Mieshän esitteli tuota pitkään piilottelemaansa kykyä livenä Oprah Winfreyn tv-haastattelussa, minkä seurauksena Who Is It valittiin samassa ohjelmassa videopuffatun Give In to Men sijasta seuraavaksi jenkkisingleksi.

Useitakin biisin sovituselementtejä haluaisi kuunnella omana ääniraitanaan, ja sitä tärkeintä onneksi voi: Jacksonin lauluosuus on ladattu sellaisenaan You Tubeen. Vaikka soundi on vähän nuhainen kuten röörinsä märiksi itkeneellä lellukalla kuuluukin, äänessä on älytön skaala vereslihaa, dynamiikkaa, läsnäoloa ja kaikkea pientä, mikä ei lopullisesta miksauksesta edes erotu. Ad libit eivät muodostu melodisesti kummoisiksi, mutta käyvät komeaa aksenttidialogia rytmitaustan kanssa. Nikottelua lienee liikaa, myönnän.

Kaikki tämä panostus huomioiden on melkeinpä tyhmänrohkeaa, että video vihjaa biisistä tihkuvan angstin juontuvan väärinkäsityksestä. Päähenkilö löytää käyntikortin ja luulee sen kuuluvan toiselle miehelle, mutta Alex paljastuukin luksusporttona toimivan rakkaan peitenimeksi. Tai jotain. Rainaa ei julkaistu lainkaan USA:ssa liian vaikeatajuisena ja uskallettuna. Ja tylsänä.

Who Is It ei ole Michael Jacksonin paras kappale vain siksi, että se on niin tajuttoman hyvä. Siinä kiteytyy parhaiten minun käsitykseni siitä, millaista on elää Michael Jacksonina tässä maailmassa. Jossa huono omatunto lepytetään ja selitykset väistetään viettifasismilla: kaikkihan niin tekee, kaikkihan sitä haluaa. Pahoissa teoissa pahinta ei aina ole itse teko, vaan joskus se, että kohde ei pysty samaistumaan siihen.

keskiviikkona, elokuuta 27, 2008

2) Wanna Be Startin’ Somethin’ (1982

| Michael Jackson |

Tapa, jolla Michael Jackson ekana vokaalisuorituksenaan matkii biisin kitara- ja bassokuvioita, kertoo miten täysillä hän on heittäytynyt musiikin kyytiin. Tiukkana perusjamituksena alkavan kappaleen muutamat improvisoidun oloiset kuprut ja ylimenevät säkeiden loput vauhdittavat tuntemusta siitä, että sekä menopeli että kyytiläinen lentävät kohta mutkasta pientareelle. Tähän sinkkuun ei todellakaan kaivattu videota omia visioita kahlitsemaan.

Taustalta erottuu kolme-neljä erilaista kuoroa: startin’ somethin’ -kohdissa laulanee multitrack-monistettu Jackson, jee jee -osuudet älähtää verevä naisryhmä ja a-osan säkeiden loppuja toistava (cryin’, lyin’) on jotain niiden väliltä. Sitten on vielä se kryptinen ”You’re a vegetable” -kohta, jossa Jackson ilmestyy erikseen vasempaan kanavaan toistamaan lausetta omituisesti naukuen. Mikä ihmeen vegetable? Nerokasta, tai jotain muuta.

Tekstin sanomaksi kyllä pian hahmottuu ”lopeta paskanjauhanta ja ryhdy tekoihin” -tyyppinen näkemys, mutta tyylilaji tuntuu sohivan sinne tänne. Lopulta se kuitenkin jalostuu upeaksi hengen ja itsetunnon nostatukseksi, joka Jacksonin hehkuttamana ja musiikin mehevöittämänä kohottaa koko esityksen uudelle tasolle:
Lift your head up high and scream out to the world
”I know I am someone” and let the truth unfurl
No one can hurt you now because you know what's true
Yes I believe in me, so you believe in you.


Kun lyriikka loppuu, biisi puhkeaa kukkaan naiskuoron aloittaessa afrohenkisen ”ma ma se, ma ma sa, ma ma coo sa” -jäkätyksensä ja Jacksonin luikautellessa ad libejään kättentaputusten ja säntillisten torviornamenttien päälle. Basso, kitara ja rummut vetäytyvät kotvaksi syrjään tästä karkelosta, ja kun ne kalkkiviivoilla palaavat messiin, on paivänselvää että Thrillerin hehkeimmät hetket on kuultu jo aloitusraidalla.

Tuo mama-hokema mukailtiin Manu Dibangon etnohitistä Soul Makossa (1972), ja kamerunilaistähti sai myös provikkansa käräjäsalin kautta, vaikka hänen versionsa kuulostaa varsin erilaiselta – sanatkin menevät hiukan toisin. Makossa kuulemma tarkoittaa ”minä tanssin”. Rihannan Don’t Stop the Musicin taustasampleksi ja moniin muihin kulttuurillisiin viittauksiin (lue Wikipediasta) on päätynyt nimenomaan Jacksonin variaatio.

Wanna Be Startin’ Somethin’ on kuulunut vakituisesti Michael Jacksonin konserttisettiin, Victory- ja Bad-kiertueilla jopa aloitusbiisinä, mutta minusta sen(kin) liveversio on liian nopea. Poikkeuksellisesti kehaisen Earth Song -sinkulla soivaa Brothers in Rhythm remixiä, jossa alkuperäinen vimma sai onnistuneen ysäripäivityksen. Tämänvuotisesta Akonin kanssa tehdystä versiosta en sano mitään. En ole ottanut edes muoveja päältä eräältä ystävälliseltä sielulta saamastani Thriller 25 -cd:stä.

maanantaina, elokuuta 25, 2008

3) Stranger in Moscow (1995

| Michael Jackson |

Syksyllä 1993, syyskuun 12. ja 15. päivien välillä Michael Jackson kirjoitti laulun. Maailma oli jo kolme viikkoa mölissyt häneen kohdistuvista 13-vuotiaan pojan hyväksikäyttösyytöksistä, mutta hän jatkoi Dangerous-kiertuettaan ja oli nyt Moskovassa valmistautumassa konserttiin. Kauko-Idän keikoilla lohduttamassa käyneet ystävät olivat palanneet kotiin. Laulun avainkysymys kuului: ”How does it feel, when you’re alone and you’re cold inside?” Tapa, jolla Jackson laulaa ”cold inside” kertoo kaiken tarpeellisen.

Aloituslause ”I was wandering in the rain” puolestaan sanelee musiikilliset kehykset. Rytmitausta tuntuu muodostuvan erilaisiin pintoihin osuvista sadepisaroista, ja myöhemmin kitara ja piano vahvistavat vaikutelmaa. Sateen olemus, se että synkimmilläänkin siinä on jotain kaunista, kuvastuu sävellyksen duuri-molli-vuoropuhelussa. Videotarinankin runkona ovat ristiriitaiset reaktiot sateeseen – muiden paetessa suojaan Jackson ja muutama muu ”toisinajattelija” kastautuvat nautinnollisesti.

Stranger in Moscow on käsittämättömän sopusointuinen esitys, jossa ei ole ainoatakaan turhaa ääntä. Historyn paksussa kansivihossa ei eritellä kappalekohtaisesti muusikoita, mutta ainakin David Paich on kertonut soittaneensa koskettimia ja (ilmeisesti nauhatonta) bassoa ja saaneensa Jacksonilta varsin vapaat kädet osuuksiinsa. Instrumentaaliosuudet toisen säkeistön jälkeen ja biisin lopussa hivelevät kuuloluita, ja jälkimmäisen voi sävellajinvaihtoineen ja puhallinmaisine melodioineen kuvitella valoon vieväksi auringonpilkahdukseksi.

Vaikka Jackson on kuvaillut biisiä täysin omaelämäkerralliseksi, Moskovan rooli jää siinä monitulkintaiseksi. Nimihän esiintyy vasta loppupuolella vastauksena ”How does it feel” -kysymykseen: ”Like stranger in Moscow”. Jotkut löytävät siitä kannanottoja kaupungin muuttumiseen neukkuajan jälkeen, viitataanhan tekstissä moniin menneisiin asioihin – KGB:kin lakkautettiin Neuvostoliiton myötä. Syksyllä 1993 moni venäläinen oli ehtinyt pettyä uuden ”vapauden” tarjoamiin mahdollisuuksiin ja kaipasi takaisin rautaesiripun suojaan.

Minusta tuo kaikki peilaa vain esittäjän omia tuntemuksia – tilanteessa koettu ”armageddon of the brain” kun leipoisi kenen hyvänsä pääkoppaan monenmoista mörköä ja paranoiaa. Parhaiten miehen asennetta lähikuukausien tapahtumiin kuvaa säe ”Take my name and just let me be”. Sama lähtökohta päti osittain myös keväällä 2005, jolloin puolustusstrategia suunnattiin täysin valamiehistölle ja median annettiin rehottaa holttia vailla. Nimi ehkä meni, mutta minuus toivottavasti säilyi.

perjantaina, elokuuta 22, 2008

4) Get on the Floor (1979

| Michael Jackson | Louis Johnson |

Tykkipeukku Louis Johnson treenasi Off the Wall -sessioissa paria bassokuviota, joita hän kaavaili Brothers Johnsonin tulevalle albumille. Michael Jackson kuitenkin ihastui kuulemaansa niin, että sävelsi niiden varaan itselleen biisin. Get on the Floorin basso-osuus on edelleen legenda, jonka jäljittelykykyä muusikonalut esittelevät ylpeästi useassakin You Tube -videossa.

Kappale poikkeaa toki muillakin tavoin edukseen. Siinä missä useat Off the Wallin raidat paljastavat tärkeimmät korttinsa jo ensimmäisen minuutin aikana, Get on the Floor noudattaa tanssikuumeen nousevaa logiikkaa. Basso niittaa funk-kertoimen korkealle jo alussa, mutta meno muuttaa muotoaan ja vokalistin energiataso kasvaa jatkuvasti. Kertosäkeiden lipevät stemmat saavat tehdä tilaa hihkumiselle ja vapautuneelle naurulle. Get on the Floor on Jacksonin uran riemukkain ja riemastuttavin levytys.

Alun lauluosuudessa herättävät huomiota vain epätyypillisesti oktaavia alempaa vetäistyt ”Then why don’t you just dance across the floor” -säkeet. Kolmannen kertsin päälle mies alkaa sitten hokea ”Get up won’t you get on get down” -mantraa ensin kuiskaten, sitten rumpubreikin jälkeen lähes aggressiivisena staccato-kälätyksenä. Rytmitaustan, Seawind-puhaltimien ja Wah Wah Watsonin (!) kitaroinnin kanssa se marinoituu todella hikiseksi biittiliemeksi, jonka ei soisi loppuvan lainkaan. Jatkuisit vielä vähän, edes viisiminuuttiseksi!

Lyriikasta on turha hakea syvempiä merkityksiä, jollei sitä ”There’s a chance for dancin’ all night long” -lauseineen kuvittele kunnian- ja kannustuksenosoitukseksi newyorkilaiselle Studio 54:lle, jota Jackson julkisesti kehui maailman parhaaksi discoksi. Off the Wallin levytyksen aikoihin tuo julkkisrysä näet ratsattiin ja väliaikaisesti suljettiin talousrikosepäilyjen takia eikä enää toipunut ennalleen.

keskiviikkona, elokuuta 20, 2008

5) Can You Feel It (1980

| Jackie Jackson | Michael Jackson |

Yes, I can! Tämä sinfonisen discon merkkiteos tuo esille kaiken sen, mikä mahtipontisuudessa on hyvää. Muhkea ylöspano 30-päisine taustakuoroineen ei missään vaiheessa sorru kosiskeleviin kliseisiin, vaan kekseliäs sovitus sekä hämmästyttää että pakahduttaa. Moonwalk-kirjassa Michael kertoo pyrkineensä The Jacksonsin omaan Also Sprach Zarathustra -tyyppiseen hymniin. Tuolla Richard Straussin säveltämällä jylhistelyllähän on väkevöitetty monia elokuvia – skaala ulottuu Avaruusseikkailu 2001:stä Jali ja suklaatehtaaseen.

Lopputulos on paljon esikuvaa imevämpi, ja etenkin Can You Feel Itin bassokomppi on alkanut elää pophistoriassa omaa elämäänsä. Tuttuja kopioita ovat muun muassa Madonnan Material Girl (1984) ja Septemberin Satellites (2005), ja The Tampererin hitti Feel It (1998) lainailee biisiä laajemminkin. Blackstreetin Can You Feel Me (1999) samplaa sekä studio- että liveversiota! Jotain tuttua siinä oli aiemminkin: sama dam-dam-da-dam talsii verkkaisemmin Jefferson Airplanen hämyklassikossa White Rabbit (1967).

Biisi toistaa Show You the Way to Go -hitin teemaa maailman kansojen yhteisen sävelen etsimisestä. Randy Jackson jopa laulaa a-osat samantyylistä haurautta tavoitellen, mutta Michael messuaa paljon dynaamisemmin ja palavammin – hän tuntuu suorastaan itkevän ilosta julistaessaan ”We’re all the same, the blood inside of me is inside of you”. Ylevähkö teksti lienee kuitenkin ensisijaisesti tehty myötäilemaan musiikillisia ambitioita. Näin korskeisiin raameihin kun ei sovi mikään ”woke up this morning” -proosa.

Rytmitaustan päälle kudotaan äänimattoa vuorottelevista lyhyistä sävelkuvioista ja koukuista, jolloin vuoron saavat useat eri instrumentit ilman että kenellekään tulee ahdasta. Erityisen komeasti pelaavat yhteen b-osan kitara, kädentaputukset ja ylöspäin pyrkivä kakkosbasso. Mukana on myös harkiten sijoitettuja tehosteääniä – Jackson kertoo hioneensa hiomasta päästyäänkin sumutorvimaista kosketinsoundia juuri oikeaksi.

Can You Feel It -videossa ääniefektit kylläkin karkaavat käsistä hukuttaen paikoitellen biisin alleen, mutta sitä ei tehtykään televisiota varten – MTV:tä oltiin tuolloin vasta perustamassa. Lähes kymmenminuuttinen eepos syntyi The Jacksons -konserttien avausfilmiksi Randyn toipumista odotellessa. Hänen auto-onnettomuutensa takia Triumph-kiertuetta jouduttiin näet myöhentämään kuukausikaupalla. Laajempaan tietoisuuteen video pääsi vasta muutaman vuoden päästä myyntinauhalla The Making of Thriller.



maanantaina, elokuuta 18, 2008

6) In the Closet (1991

| Michael Jackson | Teddy Riley |

Aika omalaatuisesti on tämäkin hitti askarreltu. Kolmijakoisena venkoileva biitti taukoaa tämän tästä naisen tai miehen epäselvään supatukseen, eikä musisointi sisällä tunnistettavia instrumentteja tai edes synteettistä bassoa. Mutta ihmeen freesisti ja persoonallisesti se groovaa vielä 17 vuotta myöhemmin – mitä nyt tähtituottaja Pharrell Williams kavereineen on kierrättänyt siitä ideaa jos toistakin. Pharrellhan on biisin toisen kirjoittajan Teddy Rileyn oppipoika ja avoimesti kuolaava Jackson-fani.

Keyboard-lehden haastattelussa Riley kertoi käyttäneensä sovituksessa aitoja jousia ja pianoa ja muokanneensa niitä tietokoneella. In the Closetin muu rakenne on paljolti Jacksonin keksintöä, ja nokkelastihan se myötäilee tekstin salamyhkäisyyttä. Kertosäkeen vahva melodiakierto jää härnäävästi keskeneräiseksi, kun Jackson kuiskaa: ”For now we take a vow to just keep it in the closet.” Se toinen kähisijä Mystery Girl on tiettävästi monacolainen prinsessa Stéphanie Grimaldi, jonka äänen videoversiossa korvasi Naomi Campbell.

Prinsessan paikalle oli aluksi tyrkyllä itse Madonna, joka on parissa yhteydessä selitellyt yhteistyön kariutumista. Hän muun muassa kertoi kysyneensä Jacksonilta, tietääkö tämä mitä ”in the closet” tarkoittaa. Daa! Eikö koko homman hienous ole juuri siinä, että sen merkitys jätetään avoimeksi? No, Madonnakin kyllä tietää, että varmin keino päästä kukkaseksi median kämmenelle on antaa outoja kommentteja Michael Jacksonista. Eikä hänen läsnäoloaan osaa kaivata siitä yksinkertaisesta syystä, että 50-vuotisen elämänsä aikana Madonna ei ole julkaissut yhtään niin hyvää biisiä kuin In the Closet.

Michael Jackson epäilemättä haki esitykseen siihenastisesta julkisuuskuvastaan poikkeavaa hekumallista särmää ja onnistuikin siinä sortumatta vaikkapa matkimaan Princen pornofunkia. Hänen ”Dare me” -ähkäisyissään ja Stéphanien ”If it’s aching, you have to rub it” -opastuksessa on provosoivaa härskiyttä, mutta biisin musiikillinen kliimaksi on sangen tyylikäs. Neljän minuutin kohdalta alkavan nostatuksen jatkoksi kertosäe alkaa vihdoin pyöriä keskeytyksettä – joksikin aikaa. Supatuksen ja kiusoittelevien rytmivariaatioiden jälkeen komeron ovi sulkeutuu loksahtaen.

perjantaina, elokuuta 15, 2008

7) Billie Jean (1982

| Michael Jackson |

Tarinoita Billie Jeanin työläästä synnystä rumpusoundeineen ja intron pituudesta käytyine riitoineen oli kerrottu niin paljon, että vuonna 2001 julkaistu Jacksonin varhainen demo hämmästytti: tässähän kuuluu jo kaikki olennainen! Tekstiä ei voinut kutsua edes luonnokseksi, mutta koukuttavimmat sävelpalikat olivat paikallaan – lumoava bassopohja, a-osan kumpuileva melodia, kuiva kitara, softi syntikka ja jopa laulua edeltävä kaiutettu sähähdys.

Toisaalta ei pidä väheksyä sitä vaivaa, joka tuon mainitun rumpusoundin eteen nähtiin – taivaspaikka on joskus pienestä kiinni. Billie Jeanin tunnistaa sekunnin murto-osassa, vaikka laulu alkaa vasta puolen ja eka kertosäe puolentoista minuutin kohdalla. Tästä biisiin tulee myös itsevarma kiireettömyyden ja omalla painollaan etenemisen tuntu. Lyriikkakin virtaa taitavasti musiikin mukana: kuten Dirty Diana, myös Billie Jean on oikealta soundaava päähenkilön nimi. Tuottaja Quincy Jones tosin oli huolissaan mielleyhtymästä ajan suurimpaan naistennistähteen Billie Jean Kingiin.

Laulun osittain omakohtainen tarina isyyssyytöksineen ei ime mukaansa mitenkään erityisesti, ja myöhemmin ratifioitu Jackson-kritiikkisäännöstö tuomitsisi sen oikopäätä vainoharhaiseksi. Klassikoksi sen kuitenkin nostavat muutamat apokalyptisen monitulkintaiset säkeet kuten ”Be careful what you do ’cause the lie becomes the truth”. Vastavoimatkin ovat tämän hoksanneet: jenkki-tv:n sensaatiohyeena Diane Dimond julkaisi ahdisteluoikeudenkäynnistä kirjan Be Careful Who You Love, jota muuten on saatavissa runsain mitoin Amazonista hintaan 0,01 dollaria.

Biisin, albumin ja koko uran kannalta varsinainen jättipotti ja onnennumerokertymä oli USA:ssa valtavat tv-katsojaluvut kerännyt Motownin 25-vuotisjuhlashow, jossa Jackson esitti ensin illan teeman mukaisesti vanhoja Motown-hittejä veljineen ja lopuksi soolona Billie Jeanin. Tarkkoja viikkomyyntilukuja ei tuolloin vielä rekisteröity, mutta tiettävästi Thrillerin kysyntä syöksyi katosta läpi. En ole koskaan täysin ymmärtänyt Motown 25:n magiaa – kohuttu moonwalkin lanseerauskin meni jokseenkin mönkään. Ja se, että playback-esitys sai näin ylitsepursuavan vastaanoton, antoi miehelle täysin vääränlaisen viestin siitä, mitä live-Jacksonin pitäisi yleisölle tarjota.

Billie Jeanillä on myös rasitteenaan kaikki kohtuuden rajat ylittänyt puhkisoittaminen Jacksonin ”tavaramerkkilauluna”. Päätin, että tällainen ei saa vaikuttaa sijoitukseen – eihän se varsinaisesti tekijän vika ole. Radioiden nyt vain kuuluu (?) banalisoida pitkätkin levytysurat veivaamalla ansiokkaasta katalogista vain yhtä tai kahta näytettä. Harvalla on ollut onni päästä latistamaan massojen tajuntaa näin edustavalla biisillä.

keskiviikkona, elokuuta 13, 2008

8) Little Susie (1995

| Michael Jackson |

History-albumia edeltänyttä aikaa voisi pitää Michael Jacksonin vimmaisimpana luomiskautena sitten vuosien 1978–80. Hänenhän oli tarkoitus levyttää vain 5–6 fanisyöttiä kokoelmatuplan täytteeksi, mutta tiiviihkössä tahdissa saatiin kasaan kokonaan uusi cd. Vaikka sisältö herätti ristiriitaisia reaktioita, harva kykenee kiistämään sitä, että mukaan mahtuu paljon uudenkuuloista, toteutukseltaan kokeilevaa, tinkimätöntä ja viimeisteltyä musiikkia.

Little Susien sovitus säpsähdytti ensikuulemalta ehkä eniten. Välisoitoksi lainatun Maurice Duruflén kuoroteoksen feidaantuessa kuuluu, kuinka pieni tyttö avaa soittorasian, vetää sen käyntiin ja hyräilee melodian mukana, kunnes veto loppuu. Taustalla raksuttaa vanha seinäkello. Voiko lapsen yksinäisyyttä paremmin kuvata? Proosallisempi kysymys: valmistettiinko biisiä varten aito soittorasia? Se näet kilkattaa a-osan melodiaa.

Tekstin piinakuvasto tuskanhuutoineen, repeytyneine vaatteineen, verisine hiuksineen ja kauhistelevine väkijoukkoineen onkin tavallaan vain kärjistäen tukemassa intron viestiä – sitä, miten kova kokemus laiminlyönti voi lapselle olla. Viimeinen säkeistöhän sen kertoo: ”Neglection can kill like a knife in your soul, oh it will.” Jackson antaa ymmärtää, että pienen ihmisen hylkääminen on jo sinällään raakaa väkivaltaa ellei peräti murha.

Ehkä yliampuvaa mässäilyä, mutta sitä mehevämpi on kontrasti lempeästi keinuvan kehtolaulumelodian ja Jacksonin konstailemattoman lauluosuuden kanssa. Little Susie on uniikki yhdistelmä lohdullista harmoniaa ja painostavaa kolkkoutta patarumpuineen, kaiutuksineen ja kirkonkelloineen. Sen melodramaattisuus ei ole bonjovimaista umpikyynistä kuulijoidenkalastelua, vaan se pyrkii tekemään olon epämukavaksi. Siirappi toimii sekä houkuttimena että karkottimena.

Kansiteksteissä mainitaan sävellyslähteenä Sunrise, Sunset, venäjänjuutalaisesta perheestä kertovan Viulunsoittaja katolla -musikaalin biisi. Ei siitä suoraan otettu kuin valssirytmiä korostava jousivälikkeen melodia, mutta kokonaistunnelmassa on paljon samaa slaavilaisuutta. Tämä yhteys ripottelee uutta kirpeää maustetta Little Susien tragediaan – Sunrisen lyriikassahan ihmetellään, kuinka nopeasti tytöt ja pojat varttuvat suuriksi. Susie ei varttunut.

maanantaina, elokuuta 11, 2008

9) Heartbreak Hotel | This Place Hotel (1980

| Michael Jackson |

Moonwalk-kirjassa Michael Jackson puhuu Heartbreak Hotelista enemmän kuin mistään muusta biisistään. Se oli hänen kunnianhimoisin siihen mennessä säveltämänsä laulu ja vei tekijänsä selvästi uudelle tasolle myös sovittajana. Hän rohkaistui kuvailemaan ideoitaan soittajille entistä perusteellisemmin, ja instrumentit pelaavat yhteen komeasti. Pari vuotta sitten Nathan Watts muisteli Bass Player -lehdessä ällistellen, kuinka Jackson lauloi ja beatboxasi hänelle biisin suuntaviivoja. ”From there, creating the bass line was a breeze.”

Musiikillinen tarinankerronta loistaa, vaikka itse tarina ei kaksiseksi kasvakaan. Heartbreak Hotelia pitävillä häijyillä naisilla on vankeinaan uskottomuudesta tai muusta kaltoinkohtelusta epäiltyjä miehiä, minähahmo mukaan lukien. Loppuratkaisu annetaan täysin sovituksen käsiin: erikoinen kitarasoolo voisi kuvata kapinaa ja rimpuilua, sen jälkeiset äänitehosteet pakenemista, hengästynyt läähätys ja harmoninen loppusoitto paon onnistumista.

Moonwalkissa Jackson selittää biisin hämmentävää naiskuvaa sillä, että hänestä seksiä ei pidä käyttää vallan tai kiristyksen välineenä. Koston hän valitsi teemaksi, koska hän ei ymmärrä sitä – halu laittaa toinen ”maksamaan” pahoista teoistaan on ”totally alien to me”. Tästä näkökulmasta miehen myöhempi ei-musiikillinen toiminta, toistuva toisen posken kääntäminen tuntuu kaikessa turhauttavuudessaan hyvinkin johdonmukaiselta.

Vaikka musiikki tempaa dramaattisuudellaan mukaansa ja Latoya-sisko parahtaa alkuun aimo kirkaisun, en menisi kuvailemaan Heartbreak Hotelia erityisen pelottavaksi biisiksi – ainakaan johonkin Morphineen verrattuna. Jackson kuitenkin piti sitä niin shokeeraavana, että se tarvitsi pehmeän sello-pianolopetuksen ”tuomaan kuulijan turvallisesti takaisin”. Ihan hyvä periaate tässä tapauksessa, mutta onneksi mies on myöhemmin osannut tarpeen tullen luopua siitä (Morphine...).

Heartbreak Hotel on jo sinänsä rangaistavan huonosti tunnettu levytys, eikä levy-yhtiö auttanut asiaa muuttamalla sen nimen myöhempiin painoksiin ilmeisesti Elvis-assosiaation takia. Jackson itse taas on esittänyt sitä konserteissa – etenkin Bad-kiertueella – riuskasti nopeutettuna. Tanssittavuus korostuu, mutta auditiivinen moni-ilmeisyys ja mehevät detaljit kärsivät. Levyversio on just eikä melkein, uskokaa jo.

perjantaina, elokuuta 08, 2008

10) They Don’t Care About Us (1995

| Michael Jackson |

Miellän remiksaukset olennaisiksi Michael Jacksonin tuotannossa vain sitä kautta, että niistä saattaa paljastua jotain uutta biisin yksityiskohdista tai jopa poisjätetyistä elementeistä. They Don’t Care About Us -singlellä julkaistussa Love to Infinity’s Classic Paradise Mixissä on käytetty muualla kuulumattomia gospelkuoro-osuuksia. Ihan sykähdyttäviä, mutta albumiversio ei tarvitse niitä – arvostan niitä pikemminkin todisteena siitä, että Jackson ymmärtää ”Kill your darlings” -ohjeen tärkeyden.

Varsinainen biisi on säilyttänyt tuoreutensa paljon remixejä paremmin. Sen runkona on omaleimainen rumpu-taputus-läpsytysbiitti, ja taustan sävelmatto muuttuilee jousimaisesta moniäänisen kuorohyräilyn kautta kaiutetuksi kirkkoulinaksi. Lastenlaulua muistuttavasta melodiasta huolimatta esityksessä on kiukkua, uhkaa ja jännitettä, joka purkautuu kolmen minuutin kohdalla väkevänä sähkökitara- ja sekvensserimellakkana. Ponnekkaiden kertosäetoistojen jälkeen se taas rauhoittuu, mutta päättyy pahaenteisesti poliisiradioviesteihin ja murjottavaan kitararäimeeseen.

Minä-muodosta huolimatta Jackson puhuu kaikkien sorrettujen suulla teemanaan ”ennakkoluulojen ja vihan tuoma tuska”. Yksilöidysti pääsevät ääneen intron äkäiset tytöt ja väkivaltaiselta poliisilta armoa anova mies: ”I have a wife and two children who love me.” Kahdesta videoversiosta ylivoimaisesti onnistuneempi tapahtuu etnisten vähemmistöjen ylikansoittamassa vankilassa. Vallan kahvaan kaivataan Franklin Delano Rooseveltia ja Martin Luther Kingiä. ”Tell me what has become of my rights, am I invisible because you ignore me? Your proclamation promised me free liberty.”

Moiseen suorasukaisuuteen kuuluu Jacksonin tapauksessa reagoida vain joko vaikenemalla tai vaientamalla, ja hiljaisena uutiskesänä jenkkimedia päätyi jälkimmäiseen: Michael Jackson käyttää sanaa ”kike”! Michael Jackson nimittelee juutalaisia! Ennenkuulumatonta! Miten ikinä saatoit syyllistyä noin epäkorrektiin käytökseen, senkin Wacko Jacko! Skandaaliin pumpattiin talkoovoimin ilmaa, kunnes Jacksonin oli esitettävä anteeksipyyntö. Irtopisteiden rohmuajia ilmaantui niin monesta suunnasta, ettei liikkumavaraa jäänyt.

Mitähän nämä närkästyjät kuvittelivat ”Kick me, kike me” -säkeen tarkoittavan? Että juutalaiset potkivat ja ”jutkuttavat” Jacksonia? Oikeastihan laulun päähenkilöä haukutaan kikeksi, mutta eikö sellaisesta saa kertoa tekstissä, joka käsittelee myös hakkaamista, raiskaamista ja tappamista? Joku saa, joku ei – niinpä tuo sanamörkö poistettiin biisin myöhemmistä single- ja videoversioista. Vaikka lyriikka ei olekaan omakohtainen, jälkijupakka antoi moninkertaista lisäpainoa lauseelle ”I can’t believe this is the land from which I came”.