| The Corporation™ |
The Jackson 5:n toinen single kuulostaa kyyniseltä menestysreseptin kopioimiselta, mutta ABC:tä levytettäessä I Want You Back oli vasta matkalla huipulle. Paremminkin kyseessä oli siis The Corporationin luottamus omaan linjavalintaansa – vielä tässä vaiheessa. Tematiikaltaan ABC on edeltäjäänsä sopivampi lapsen laulettavaksi, ja pohdinta kuulemma kävi kuumana, valittaisiinko biisin lausahduksista nimeksi ABC, 1–2–3 vaiko peräti Do re mi.
Ei ABC ihan samalla kaavalla kulje, vaan siihen mahdutettiin enemmän koukkuja ja variaatiota. Tito ja Marlon ovat tunnustaneet, etteivät osallistuneet I Want You Backin levyttämiseen, mutta ABC:ssä jokainen veli pääsi ääneen, ja Titosta yritettiin tehdä ryhmän bassolaulajaa – täytyyhän kunnon lauluyhtyeessä basso olla. Omaa ilmettä biisiin tulee nenäkkäästä njää njää -melodiasta ja suorastaan holtittoman groovaavasta väliosasta, jossa Michael huutaa: ”Sit down girl, I think I love you! No, get up girl, show me what you can do!”
Koska ABC ja I Want You Back kulkevat samassa sävellajissa, niitä esitettiin usein potpurina – muun muassa huippusuositussa Ed Sullivan Show’ssa, jonka taltiointi tungetaan aina kaikkien Michaelin menneisyyttä luotaavien ohjelmien alkupätkäksi ja soi myös VH1-kanavan kestorotaatiossa. Se, jonka päätteeksi Michael henkäisee maireasti ”ABC, girls!” Sullivanilla ja Motownilla oli hyvät välit ja Jacksonit esiintyivät hänen sunnuntaiohjelmassaan monta kertaa, mutta historia näyttää tuntevan vain yhden esityksen.
sunnuntaina, maaliskuuta 30, 2008
perjantaina, maaliskuuta 28, 2008
63) Invincible (2001
| Michael Jackson | Rodney Jerkins | Fred Jerkins III | Lashawn Daniels | Norman Gregg |
Invincible-albumin ajoittainen latteus ei johtunut vain biisien laadusta tai määrästä, vaan myös järjestyksestä. Paras esimerkki tästä on nimiraita, joka Unbreakablen ja Heartbreakerin perään soidessaan aiheuttaa taas tätä samaa -puutumuksen, mutta randomina iPodista putkahtaessaan kuulostaa paljon tuoreemmalta ja kekseliäämmältä.
Jo intro kiehtoo: biitti käynnistyy kuin hiukan muotopuolena klenkkaava, ilmaan heittämällä pyörimään laitettu hyrrä. Jacksonin well well -tokaisut antavat biisille minun korvissani humoristisen pohjavireen, jota vahvistaa invincible-sanan ble-tavun korostaminen. Rapvierailija Fats myös riimittää tuon ble-tavun nokkelasti sanaan cool – muutoinhan Fats oli jokseenkin mitätön ”löytö” päästäkseen ääneen kahdessa biisissä.
Dangerousin tapaan nimikappale viittaa naiseen, joka ei tällä kertaa aiheuta päänvaivaa kataluudellaan tai vaatimuksillaan, vaan välinpitämättömyydellään. ”Even when I beg and plead, she’s invincible.” Michael ja taustakuoro käyvät (minusta edelleen humoristista) dialogia tämän käytöksestä ja valloitusstrategioista. Konkreettisemman kaiun biisille antoi edesmenneen Moon TV:n raportti Helsingin erotiikkamessuilta, jossa eräs tummapintainen letkuheikki vonkasi leidiseuraa Invinciblen säestyksellä.
Vaikka Rodney Jerkinsin kylmänkova tuotanto toimii tässä ihan kohtalaisesti ja tarjoaa kivaa rytmisälää, biisissä olisi ainesta muuhunkin. Lopun väräjävistä falsettiheitoista huolimatta Jacksonin esityksestä jää hieman kireä vaikutelma – ikään kuin tekijäjoukkokaan ei olisi ollut yhtä mieltä lopullisesta tyylilajista.
Invincible-albumin ajoittainen latteus ei johtunut vain biisien laadusta tai määrästä, vaan myös järjestyksestä. Paras esimerkki tästä on nimiraita, joka Unbreakablen ja Heartbreakerin perään soidessaan aiheuttaa taas tätä samaa -puutumuksen, mutta randomina iPodista putkahtaessaan kuulostaa paljon tuoreemmalta ja kekseliäämmältä.
Jo intro kiehtoo: biitti käynnistyy kuin hiukan muotopuolena klenkkaava, ilmaan heittämällä pyörimään laitettu hyrrä. Jacksonin well well -tokaisut antavat biisille minun korvissani humoristisen pohjavireen, jota vahvistaa invincible-sanan ble-tavun korostaminen. Rapvierailija Fats myös riimittää tuon ble-tavun nokkelasti sanaan cool – muutoinhan Fats oli jokseenkin mitätön ”löytö” päästäkseen ääneen kahdessa biisissä.
Dangerousin tapaan nimikappale viittaa naiseen, joka ei tällä kertaa aiheuta päänvaivaa kataluudellaan tai vaatimuksillaan, vaan välinpitämättömyydellään. ”Even when I beg and plead, she’s invincible.” Michael ja taustakuoro käyvät (minusta edelleen humoristista) dialogia tämän käytöksestä ja valloitusstrategioista. Konkreettisemman kaiun biisille antoi edesmenneen Moon TV:n raportti Helsingin erotiikkamessuilta, jossa eräs tummapintainen letkuheikki vonkasi leidiseuraa Invinciblen säestyksellä.
Vaikka Rodney Jerkinsin kylmänkova tuotanto toimii tässä ihan kohtalaisesti ja tarjoaa kivaa rytmisälää, biisissä olisi ainesta muuhunkin. Lopun väräjävistä falsettiheitoista huolimatta Jacksonin esityksestä jää hieman kireä vaikutelma – ikään kuin tekijäjoukkokaan ei olisi ollut yhtä mieltä lopullisesta tyylilajista.
tiistaina, maaliskuuta 25, 2008
64) Lovely One (1980
| Michael Jackson | Randy Jackson |
Yli kymmenen vuoden levytysurasta huolimatta The Jacksons haki vuonna 1980 yhä identiteettiään – takana oli vain yksi täysin omavarainen albumi, ja Michaelin sooloura kukoisti Off the Wallin ansiosta. Triumph-albumin ensimmäinen single Lovely One tuntui tallaavan hyväksi havaittua reittiä, sillä se muistutti rakenteeltaan kahden edellisvuoden suurhittejä Shake Your Body ja Don’t Stop ’til You Get Enough.
Lovely Onessa on silti jotain omaa ja paljon hyvää. Moitteettomasti rakennetun ja sulavasti etenevän äänivallin svengi on mitä mehevin, ja Michaelin vimmainen ääni kertoo, että tämä levy oli hänelle yhtä tärkeä kuin Off the Wall. Albumeitahan tehtiin osittain päällekkäin, ja niiden oli tarkoitus muodostaa voimakaksikko, jota promottaisiin näyttävällä kiertueella. Harmi kyllä Triumph-rundi siirtyi kuukausikaupalla Randyn pirstottua jalkansa auto-onnettomuudessa.
Yhdentekevästi tekstitettyyn (kertosäehokema ”you are my lovely one” kiteyttää kaiken) biisiin ei tehty videota, ja muutenkin levyn strategiana tuntui olevan löylyn lisääminen toinen toistaan paremmilla lohkaisuilla. Myöhemmät kolme singleä tosiaan olivat parempia, mutta saivat mystisen heikosti huomiota osakseen USA:ssa. Tästä Michaelin oli helppo tehdä lopullinen päätelmä siitä, että levy-yhtiö ja yleisö pitivät veljiä pelkkänä taakkana hänen uransa kannalta.
Yli kymmenen vuoden levytysurasta huolimatta The Jacksons haki vuonna 1980 yhä identiteettiään – takana oli vain yksi täysin omavarainen albumi, ja Michaelin sooloura kukoisti Off the Wallin ansiosta. Triumph-albumin ensimmäinen single Lovely One tuntui tallaavan hyväksi havaittua reittiä, sillä se muistutti rakenteeltaan kahden edellisvuoden suurhittejä Shake Your Body ja Don’t Stop ’til You Get Enough.
Lovely Onessa on silti jotain omaa ja paljon hyvää. Moitteettomasti rakennetun ja sulavasti etenevän äänivallin svengi on mitä mehevin, ja Michaelin vimmainen ääni kertoo, että tämä levy oli hänelle yhtä tärkeä kuin Off the Wall. Albumeitahan tehtiin osittain päällekkäin, ja niiden oli tarkoitus muodostaa voimakaksikko, jota promottaisiin näyttävällä kiertueella. Harmi kyllä Triumph-rundi siirtyi kuukausikaupalla Randyn pirstottua jalkansa auto-onnettomuudessa.
Yhdentekevästi tekstitettyyn (kertosäehokema ”you are my lovely one” kiteyttää kaiken) biisiin ei tehty videota, ja muutenkin levyn strategiana tuntui olevan löylyn lisääminen toinen toistaan paremmilla lohkaisuilla. Myöhemmät kolme singleä tosiaan olivat parempia, mutta saivat mystisen heikosti huomiota osakseen USA:ssa. Tästä Michaelin oli helppo tehdä lopullinen päätelmä siitä, että levy-yhtiö ja yleisö pitivät veljiä pelkkänä taakkana hänen uransa kannalta.
lauantaina, maaliskuuta 22, 2008
65) Is It Scary (1997
66) Ghosts (1997
| Michael Jackson | James Harris III | Terry Lewis |
| Michael Jackson | Teddy Riley |
Kun kaksi biisiä alkavat samoilla sanoilla ”There's a ghost down in the hall, there's a ghoul upon the bed”, soivat samassa minielokuvassa/megavideossa ja tuntuvat muutenkin muodostavan kolikon kaksi puolta, miten niitä voi välttyä niputtamasta? Onneksi ne voi katsoa hyvinkin tasavertaisiksi esityksiksi – sillä erolla, että toisen vahvuus on musiikki, toisen teksti.
Alkujaan Jacksonin ja Stephen Kingin käsikirjoittaman Ghosts-videon musiikkina soi pelkästään 2 Bad ja nimikappale säesti vain lopputekstejä – siinä muodossa videota esitettiin USA:ssa Kingin Thinner-elokuvan alkupätkänä. Is It Scary dubattiin mukaan vasta, kun Ghosts tuli tv- ja vhs-levitykseen samaan aikaan Blood on the Dance Floor -albumin kanssa. Sinänsä yllättävää, koska Is It Scary sivuaa lyriikaltaan eniten videon teemoja.
Musiikillisesti pitemmän korren vetää Ghosts nokkelilla meluriffeillään ja vetoavilla ”don’t understand it” -huudahduksillaan. Is It Scary lähtee liikkeelle kunnianhimoisesti beatbox-nikotteluineen kaikkineen, mutta lopputuloksena on jotenkin suttuinen pauhupöpelikkö. Jimmy Jam ja Terry Lewis ovat aina onnistuneet paremmin Janet-siskon tuottajina – tosin heillä on ollut pitempi ja tiiviimpi työsuhde.
Kummitus symboloi biiseissä Jacksonin ja ulkomaailman välillä vallitsevaa ymmärtämättömyyttä. Ghostsissa hän kysyy: ”Who gave you the right to take intrusion, to see me? Tell me are you the ghost of jealousy?” Is It Scaryssä Jackson taas antaa arvioitavaksi oman kummituksensa: ”Am I amusing you or just confusing you, am I the beast you visualized?”
Tekeekö se tekstistä hyvän, jos se vahvistaa omia arveluita? Muistan suorastaan riemastuneeni 11 vuotta sitten siitä, kuinka tarkasti Is It Scary tuntui myötäilevän omaa teoriaani Michael Jacksonin julkisuuskuvan takana piilevistä motiiveista. Ne eivät olleet kaupallisia tai egosentrisiä, vaan puhtaan taiteellisia – jos ja kun taiteen tarkoitus on antaa haaste katsojalle ja paljastaa jotain hänestä itsestään. Kun seuraa Jacksonin mediaprojektion herättämiä villin vastakkaisia reaktioita ja tulkintoja, on todettava tämän ”taideteoksen” onnistuneen mitä loisteliaimmin. Sitä on vielä mahdoton sanoa, onko se ollut hurjan hintansa väärti.
Osa lyriikasta kuten ”If you wanna see eccentric oddities, I’ll be grotesque before your eyes” panee myös kysymään: miksi? Siltä varalta, että vastaus ei ilmene muualta (esimerkiksi Ghosts-videosta), Jackson rääkäisee loppumetreillä kuin nurkkaan ahdistettuna: ”You know you’re scaring me too, I think the evil is you.” Eikä siitä pääse mihinkään: vaikka Michael Jackson joskus näyttää vähän omituiselta maailman silmissä, tämä ei voi olla mitään sen rinnalla, kuinka omituiselta maailma näyttää Michael Jacksonin silmissä.
| Michael Jackson | Teddy Riley |
Kun kaksi biisiä alkavat samoilla sanoilla ”There's a ghost down in the hall, there's a ghoul upon the bed”, soivat samassa minielokuvassa/megavideossa ja tuntuvat muutenkin muodostavan kolikon kaksi puolta, miten niitä voi välttyä niputtamasta? Onneksi ne voi katsoa hyvinkin tasavertaisiksi esityksiksi – sillä erolla, että toisen vahvuus on musiikki, toisen teksti.
Alkujaan Jacksonin ja Stephen Kingin käsikirjoittaman Ghosts-videon musiikkina soi pelkästään 2 Bad ja nimikappale säesti vain lopputekstejä – siinä muodossa videota esitettiin USA:ssa Kingin Thinner-elokuvan alkupätkänä. Is It Scary dubattiin mukaan vasta, kun Ghosts tuli tv- ja vhs-levitykseen samaan aikaan Blood on the Dance Floor -albumin kanssa. Sinänsä yllättävää, koska Is It Scary sivuaa lyriikaltaan eniten videon teemoja.
Musiikillisesti pitemmän korren vetää Ghosts nokkelilla meluriffeillään ja vetoavilla ”don’t understand it” -huudahduksillaan. Is It Scary lähtee liikkeelle kunnianhimoisesti beatbox-nikotteluineen kaikkineen, mutta lopputuloksena on jotenkin suttuinen pauhupöpelikkö. Jimmy Jam ja Terry Lewis ovat aina onnistuneet paremmin Janet-siskon tuottajina – tosin heillä on ollut pitempi ja tiiviimpi työsuhde.
Kummitus symboloi biiseissä Jacksonin ja ulkomaailman välillä vallitsevaa ymmärtämättömyyttä. Ghostsissa hän kysyy: ”Who gave you the right to take intrusion, to see me? Tell me are you the ghost of jealousy?” Is It Scaryssä Jackson taas antaa arvioitavaksi oman kummituksensa: ”Am I amusing you or just confusing you, am I the beast you visualized?”
Tekeekö se tekstistä hyvän, jos se vahvistaa omia arveluita? Muistan suorastaan riemastuneeni 11 vuotta sitten siitä, kuinka tarkasti Is It Scary tuntui myötäilevän omaa teoriaani Michael Jacksonin julkisuuskuvan takana piilevistä motiiveista. Ne eivät olleet kaupallisia tai egosentrisiä, vaan puhtaan taiteellisia – jos ja kun taiteen tarkoitus on antaa haaste katsojalle ja paljastaa jotain hänestä itsestään. Kun seuraa Jacksonin mediaprojektion herättämiä villin vastakkaisia reaktioita ja tulkintoja, on todettava tämän ”taideteoksen” onnistuneen mitä loisteliaimmin. Sitä on vielä mahdoton sanoa, onko se ollut hurjan hintansa väärti.
Osa lyriikasta kuten ”If you wanna see eccentric oddities, I’ll be grotesque before your eyes” panee myös kysymään: miksi? Siltä varalta, että vastaus ei ilmene muualta (esimerkiksi Ghosts-videosta), Jackson rääkäisee loppumetreillä kuin nurkkaan ahdistettuna: ”You know you’re scaring me too, I think the evil is you.” Eikä siitä pääse mihinkään: vaikka Michael Jackson joskus näyttää vähän omituiselta maailman silmissä, tämä ei voi olla mitään sen rinnalla, kuinka omituiselta maailma näyttää Michael Jacksonin silmissä.
keskiviikkona, maaliskuuta 19, 2008
67) Tell Me I’m Not Dreamin’ (1984
| Michael Omartian | Bruce Sudano | Jay Gruska |
Yksi The Jacksonsin Victory-projektin kummallisuuksista oli se, että bändiin palannut Jermaine julkaisi lähes samaan aikaan sooloalbumin, johon oli panostettu paljon. Molemmilla levyillä oli monen varmasti odottama duetto Michaelin kanssa, mutta kaupallisesti niistä ei saatu paljon irti. Kumpikin laulaja kieltäytyi osallistumasta Torturen videoon, ja sähläämisen jälkeen Jermainen albumin avausraita Tell Me I’m Not Dreamin’ jäi ilmestymättä singlenä.
Kappale tilattiin Michael Omartianilta, joka Christopher Crossin menestyksen myötä kohosi 1980-luvun alun kuumimmaksi jenkkiradiopoptuottajaksi ja työsti myös Quincy Jonesin rinnalla almuhitti We Are the Worldin. Sekä biisissä että tuotannossa on ajalle ominaisia koukkuja. Varsinaisen kertosäkeen sijasta korkealta laulettua nimilausetta on nokkelasti ripoteltu sinne tänne kevyinä vinjetteinä. Toinen toistuva irtolause on ”Are you too good to be true”.
The Girl is Minessa Michael pääsi jo eroon poikabändiestetiikasta – hän ja Paul McCartney esittivät vuorosanansa toisilleen – mutta tässä vokalisteilla on yhteinen lemmenkohde kuin vanhoina Jackson 5 -aikoina. Michael peittoaa laulusuorituksellaan vaivatta Jermainen, joka ei kykene verevöittämään tulkintaansa juuri muulla kuin mukamacholla murahtelulla. Vielä koomisemmaksi hänen ”I could have been Michael” -väittämänsä teki saman levyn Dynamite-video kömpelöine tanssikohtauksineen. Kaunis ääni miehellä toki on.
Kuriositeettina biisissä soittaa kitaraa Ray Parker Jr, joka myöhemmin samana vuonna sai megahitin Ghostbusters-leffan tunnussävelellä. Tell Me I’m Not Dreamin’ jäi runsaasta radiosoitosta huolimatta pelkäksi albumiraidaksi, mutta neljän vuoden päästä Robert Palmer nosti sen coverversiollaan USA:n listan sijalle 60.
Yksi The Jacksonsin Victory-projektin kummallisuuksista oli se, että bändiin palannut Jermaine julkaisi lähes samaan aikaan sooloalbumin, johon oli panostettu paljon. Molemmilla levyillä oli monen varmasti odottama duetto Michaelin kanssa, mutta kaupallisesti niistä ei saatu paljon irti. Kumpikin laulaja kieltäytyi osallistumasta Torturen videoon, ja sähläämisen jälkeen Jermainen albumin avausraita Tell Me I’m Not Dreamin’ jäi ilmestymättä singlenä.
Kappale tilattiin Michael Omartianilta, joka Christopher Crossin menestyksen myötä kohosi 1980-luvun alun kuumimmaksi jenkkiradiopoptuottajaksi ja työsti myös Quincy Jonesin rinnalla almuhitti We Are the Worldin. Sekä biisissä että tuotannossa on ajalle ominaisia koukkuja. Varsinaisen kertosäkeen sijasta korkealta laulettua nimilausetta on nokkelasti ripoteltu sinne tänne kevyinä vinjetteinä. Toinen toistuva irtolause on ”Are you too good to be true”.
The Girl is Minessa Michael pääsi jo eroon poikabändiestetiikasta – hän ja Paul McCartney esittivät vuorosanansa toisilleen – mutta tässä vokalisteilla on yhteinen lemmenkohde kuin vanhoina Jackson 5 -aikoina. Michael peittoaa laulusuorituksellaan vaivatta Jermainen, joka ei kykene verevöittämään tulkintaansa juuri muulla kuin mukamacholla murahtelulla. Vielä koomisemmaksi hänen ”I could have been Michael” -väittämänsä teki saman levyn Dynamite-video kömpelöine tanssikohtauksineen. Kaunis ääni miehellä toki on.
Kuriositeettina biisissä soittaa kitaraa Ray Parker Jr, joka myöhemmin samana vuonna sai megahitin Ghostbusters-leffan tunnussävelellä. Tell Me I’m Not Dreamin’ jäi runsaasta radiosoitosta huolimatta pelkäksi albumiraidaksi, mutta neljän vuoden päästä Robert Palmer nosti sen coverversiollaan USA:n listan sijalle 60.
maanantaina, maaliskuuta 17, 2008
68) Keep the Faith (1991
| Siedah Garrett | Glen Ballard | Michael Jackson |
Kun tehdään levyä niin laajalle yleisölle kuin Michael Jacksonin potentiaalinen kuulijakunta ja vastassa on myös äänekäs ammattimaisten väärinymmärtäjien lauma, joidenkin teemojen käsittelyyn jopa silkkihansikas on väärä apuväline. Kuten uskonnon ja politiikan. Uhkarohkea voi kuitenkin ottaa näiden teemojen muodon irti kontekstistaan ja viljellä hyvinkin herkullisia pähkinöitä kuten History-levyn trailerivideo jättipatsaineen ja aseettomine armeijoineen.
Keep the Faith on muodoltaan modernia gospelia, jossa jumalaksi on nostettu ihmisen oma, peräänantamattomuuden kautta löytyvä potentiaali. Siedah Garrett ja Glen Ballard kirjoittivat jo Bad-albumille samanhenkisen, epäitsekkyyttä saarnaavan Man in the Mirrorin, mutta nyt pureudutaan tarkemmin Jacksonin omaan elämänfilosofiaan (”don’t let nobody turn you around”) ja lietsotaan samaa kuulijaan: ”Dust off your butt and get your self respect back!”
Kuudessa minuutissa on valtavasti asiaa, sillä lyhyen intron jälkeen laulu ei taukoa hetkeksikään. Kun Dangerous-kansivihon muissa lyriikoissa säkeet on jaettu omille riveilleen, Keep the Faith on kuvaavasti taitettu neliönmuotoiseksi möhkäleeksi. Ilmaa biisiin tulee sentään lopun komeasta Andrae Crouch Singersin kuoro-osuudesta, jonka taustana on vain simppeli biitti. Särmikkäät laulusovitukset ovat muutenkin kappaleen ykkösvahvuus.
Jacksonin tuottajakumppanin Bruce Swedienin mukaan oktaaveissa seikkaileva esitys äänitettiin kuoroineen kaikkineen liian korkeaan sävellajiin Jacksonin äänen kannalta. Vaikka moka olisi kenties saatu oikaistuksi jollain esi-Pro Toolsin betaversiolla, äänitys tehtiin kokonaan uudestaan. Olisivat samalla voineet tarkistaa syntikoiden ja rumpujen soundipolitiikkaa, sillä ne eivät enää 2000-luvulla tee vaikutusta. En jaksa uskoa, että niihin tulevaisuudessakaan pinttyy kovin nostalgista kaikua, vaikka biisissä sinänsä on ajatonta substanssia.
Kun tehdään levyä niin laajalle yleisölle kuin Michael Jacksonin potentiaalinen kuulijakunta ja vastassa on myös äänekäs ammattimaisten väärinymmärtäjien lauma, joidenkin teemojen käsittelyyn jopa silkkihansikas on väärä apuväline. Kuten uskonnon ja politiikan. Uhkarohkea voi kuitenkin ottaa näiden teemojen muodon irti kontekstistaan ja viljellä hyvinkin herkullisia pähkinöitä kuten History-levyn trailerivideo jättipatsaineen ja aseettomine armeijoineen.
Keep the Faith on muodoltaan modernia gospelia, jossa jumalaksi on nostettu ihmisen oma, peräänantamattomuuden kautta löytyvä potentiaali. Siedah Garrett ja Glen Ballard kirjoittivat jo Bad-albumille samanhenkisen, epäitsekkyyttä saarnaavan Man in the Mirrorin, mutta nyt pureudutaan tarkemmin Jacksonin omaan elämänfilosofiaan (”don’t let nobody turn you around”) ja lietsotaan samaa kuulijaan: ”Dust off your butt and get your self respect back!”
Kuudessa minuutissa on valtavasti asiaa, sillä lyhyen intron jälkeen laulu ei taukoa hetkeksikään. Kun Dangerous-kansivihon muissa lyriikoissa säkeet on jaettu omille riveilleen, Keep the Faith on kuvaavasti taitettu neliönmuotoiseksi möhkäleeksi. Ilmaa biisiin tulee sentään lopun komeasta Andrae Crouch Singersin kuoro-osuudesta, jonka taustana on vain simppeli biitti. Särmikkäät laulusovitukset ovat muutenkin kappaleen ykkösvahvuus.
Jacksonin tuottajakumppanin Bruce Swedienin mukaan oktaaveissa seikkaileva esitys äänitettiin kuoroineen kaikkineen liian korkeaan sävellajiin Jacksonin äänen kannalta. Vaikka moka olisi kenties saatu oikaistuksi jollain esi-Pro Toolsin betaversiolla, äänitys tehtiin kokonaan uudestaan. Olisivat samalla voineet tarkistaa syntikoiden ja rumpujen soundipolitiikkaa, sillä ne eivät enää 2000-luvulla tee vaikutusta. En jaksa uskoa, että niihin tulevaisuudessakaan pinttyy kovin nostalgista kaikua, vaikka biisissä sinänsä on ajatonta substanssia.
lauantaina, maaliskuuta 15, 2008
69) Honey Love (1975
| Brian Holland | Edward Holland Jr. | Michael L. Smith |
Se kuuluisa pallo oli kummastuttavan pahasti hukassa The Jackson 5:n viimeisellä Motown-albumilla Moving Violation, jota lähdettiin tekemään vankoista asemista Dancing Machine -hitin jälkilämmössä. Viisikolle näytti löytyneen uusi aikuisempi suunta, mutta discojunaan hypättäessä taisi osa matkatavaroista unohtua laiturille. Esimerkiksi nimikappaleen yritys tehdä tanssimusaa 1960-luvun Supremes-soundeilla sai viileän vastaanoton.
Kyytiin vedettiin myös vuonna 1968 ovet paukkuen Motownilta lähteneet Hollandin lauluntekijäveljekset, joiden omat levy-yhtiökokeilut olivat menneet mönkään ja hittikynä päässyt kuivumaan. Ei tullut Honey Lovestakaan hittiä, mutta se on yllättävän kiihkeä ja dramaattinen kollaasi discorytmiä, wahwah-kitaraa, perkussiivista hälyä ja tuuban törähdyksiä. Tunnelma sivuaa Motownilla niin ikään vaikuttaneen Norman Whitfieldin parhaita tuotoksia kuten The Temptationsin Ball of Confusion, vaikka teksti onkin niiden rinnalla silkkaa hömppää.
Vokaaliosuuksiltaan Honey Love on mielenkiintoinen, sillä Michael L. Smith sovitti sen kokonaan kuorolauluksi, jota Michael ja Jermaine pääsevät vain täydentämään korukuvioilla. Soundi on miellyttävä ja panee miettimään, paljonko Jacksonit menettivät stemmapotentiaalistaan Jermainen lähdettyä – muilla veljillähän on aika ohut ja persoonaton ääni, joka sopii kuoroon mutta ei juurikaan esille nostettavaksi.
Se kuuluisa pallo oli kummastuttavan pahasti hukassa The Jackson 5:n viimeisellä Motown-albumilla Moving Violation, jota lähdettiin tekemään vankoista asemista Dancing Machine -hitin jälkilämmössä. Viisikolle näytti löytyneen uusi aikuisempi suunta, mutta discojunaan hypättäessä taisi osa matkatavaroista unohtua laiturille. Esimerkiksi nimikappaleen yritys tehdä tanssimusaa 1960-luvun Supremes-soundeilla sai viileän vastaanoton.
Kyytiin vedettiin myös vuonna 1968 ovet paukkuen Motownilta lähteneet Hollandin lauluntekijäveljekset, joiden omat levy-yhtiökokeilut olivat menneet mönkään ja hittikynä päässyt kuivumaan. Ei tullut Honey Lovestakaan hittiä, mutta se on yllättävän kiihkeä ja dramaattinen kollaasi discorytmiä, wahwah-kitaraa, perkussiivista hälyä ja tuuban törähdyksiä. Tunnelma sivuaa Motownilla niin ikään vaikuttaneen Norman Whitfieldin parhaita tuotoksia kuten The Temptationsin Ball of Confusion, vaikka teksti onkin niiden rinnalla silkkaa hömppää.
Vokaaliosuuksiltaan Honey Love on mielenkiintoinen, sillä Michael L. Smith sovitti sen kokonaan kuorolauluksi, jota Michael ja Jermaine pääsevät vain täydentämään korukuvioilla. Soundi on miellyttävä ja panee miettimään, paljonko Jacksonit menettivät stemmapotentiaalistaan Jermainen lähdettyä – muilla veljillähän on aika ohut ja persoonaton ääni, joka sopii kuoroon mutta ei juurikaan esille nostettavaksi.
keskiviikkona, maaliskuuta 12, 2008
70) This Time Around (1995
| Michael Jackson | Dallas Austin | Bruce Swedien | Rene |
Thriller-hittien jatkuva uudelleenjulkaisu ärsyttää, koska moni merkittävä Jackson-levy odottaa sitä ensimmäistäkin kierrätysrundia. Esimerkiksi History-tuplan uusia biisejä sisältänyt kakkoskiekko ansaitsisi itsenäisen elämän. Se on lähes katharttinen kokonaisuus, joka alkaa tuskanhuudolla (Scream) ja päättyy hihitykseen (Smile) ja jolla on myös kaupallinen profiili: Jacksonin uran ainoana albumina History Continuesiltä lohkaistiin kuusi Top 5 -brittihittiä.
History-tuplasta on tosin myös osuvasti sanottu, että ensimmäinen levy kertoo siitä, mitä Jackson antoi maailmalle ja toinen siitä, mitä hän sai vastalahjaksi. Vuosien 1993–94 skandaalinärä paistaa läpi muun muassa This Time Aroundista, vaikka se ei levyn omaelämäkerrallisimpiin raitoihin kuulukaan. Se pikemminkin dramatisoi Jacksonin kokemuksia ja ennakoi, että vainolainen ei ole vielä saanut tarpeekseen. ”This time around they'll take it like spit cause you really can't control me.”
Monotonista laululyriikkaa täydentää paras Jackson-biisissä kuultu rapvierailu. Juuri megatähteyteen Ready to Die -albumillaan kihahtanut The Notorious B.I.G. kelailee äkkisuosion aiheuttamaa paranoiaa. ”Flashin’ cameras, taps on my phone, even in my home I ain’t safe as I should be.” Höpinän taustalta korva erottaa arvoituksellisen äänen, ikäänkuin oopperalaulaja kailottaisi muutaman seinän takana.
Tuottaja Dallas Austin on takonut hittejä monille naisille (mm. Pink, Sugababes, Gwen Stefani, Anastacia), mutta 1990-luvun puolivälissä hänet tunnettiin ensisijaisesti TLC-levyjen ansiosta. This Time Aroundilla Austinin ote on onnistuneen pelkistetty: hiipivä biitti jättää tilaa jännästi kerrostetuille ja lomitetuille stemmoille. Biisi ei ole missään määrin hiphopia, mutta siinä on hiphopin estetiikkaa.
Thriller-hittien jatkuva uudelleenjulkaisu ärsyttää, koska moni merkittävä Jackson-levy odottaa sitä ensimmäistäkin kierrätysrundia. Esimerkiksi History-tuplan uusia biisejä sisältänyt kakkoskiekko ansaitsisi itsenäisen elämän. Se on lähes katharttinen kokonaisuus, joka alkaa tuskanhuudolla (Scream) ja päättyy hihitykseen (Smile) ja jolla on myös kaupallinen profiili: Jacksonin uran ainoana albumina History Continuesiltä lohkaistiin kuusi Top 5 -brittihittiä.
History-tuplasta on tosin myös osuvasti sanottu, että ensimmäinen levy kertoo siitä, mitä Jackson antoi maailmalle ja toinen siitä, mitä hän sai vastalahjaksi. Vuosien 1993–94 skandaalinärä paistaa läpi muun muassa This Time Aroundista, vaikka se ei levyn omaelämäkerrallisimpiin raitoihin kuulukaan. Se pikemminkin dramatisoi Jacksonin kokemuksia ja ennakoi, että vainolainen ei ole vielä saanut tarpeekseen. ”This time around they'll take it like spit cause you really can't control me.”
Monotonista laululyriikkaa täydentää paras Jackson-biisissä kuultu rapvierailu. Juuri megatähteyteen Ready to Die -albumillaan kihahtanut The Notorious B.I.G. kelailee äkkisuosion aiheuttamaa paranoiaa. ”Flashin’ cameras, taps on my phone, even in my home I ain’t safe as I should be.” Höpinän taustalta korva erottaa arvoituksellisen äänen, ikäänkuin oopperalaulaja kailottaisi muutaman seinän takana.
Tuottaja Dallas Austin on takonut hittejä monille naisille (mm. Pink, Sugababes, Gwen Stefani, Anastacia), mutta 1990-luvun puolivälissä hänet tunnettiin ensisijaisesti TLC-levyjen ansiosta. This Time Aroundilla Austinin ote on onnistuneen pelkistetty: hiipivä biitti jättää tilaa jännästi kerrostetuille ja lomitetuille stemmoille. Biisi ei ole missään määrin hiphopia, mutta siinä on hiphopin estetiikkaa.
maanantaina, maaliskuuta 10, 2008
71) Goin’ Places (1977
| Kenneth Gamble | Leon Huff |
Vuosina 1976–1977 tehdyn The Jacksons Variety Show’n uskottiin edistävän levy-yhtiötä vaihtaneen perheen musiikkiuraa, mutta Michael oli eri mieltä. Hän inhosi nopeasti hutaistuja jaksoja puujalkavitseineen ja arveli niiden vievän huomion pois hänen ja veljesten erityisosaamisesta. Kuinka ollakaan, tv-ohjelman jälkeinen albumi Goin’ Places ja sen singlet jäivät kauas kaupallisista odotuksista.
Materiaalissa ei kuitenkaan ole valittamista. Nimiraita potkaistaan käyntiin eläväisellä pianojuoksutuksella, bongoilla, torvilla ja joutuisasti laukkaavalla bassolla. Kertosäkeeseen kirmataan hienolla nostatuksella ”cos I like the feeling I get when I’m riding a jet”. Vaikka musiikin rientävä olemus viittaa fyysistä rasitusta edellyttävään matkustamiseen, teksti ylistääkin epäekologisesti lentomatkailun iloja. Gamble & Huff hakivat aktiivisesti Jacksonsille omaa soundia ja onnistuivatkin siinä, mutta tematiikasta tulee mieleen heidän The O’Jaysille tekemänsä hitti Love Train (1972).
Lopun pitkät ad libit lienevät veljesten keksimiä, sillä niitä ei ole mukana albumin lyriikoissa. Niissä luetellaan matkakohteita kotimaanliikenteestä merten taakse siirtyen, sieltä ensin tärkeimmät markkina-alueet Japanin ja Englannin mainiten, kunnes mittava kiertely (Philippines, yes indeed!) päätyy Afrikkaan. Toisin kuin monilla suosituilla aikalaisillaan Jacksonsilla oli tässä vaiheessa vakaahko ulkomaankannatus – esimerkiksi Earth Wind & Firen ja Kool & the Gangin vienti alkoi vetää jokunen vuosi myöhemmin.
Vuosina 1976–1977 tehdyn The Jacksons Variety Show’n uskottiin edistävän levy-yhtiötä vaihtaneen perheen musiikkiuraa, mutta Michael oli eri mieltä. Hän inhosi nopeasti hutaistuja jaksoja puujalkavitseineen ja arveli niiden vievän huomion pois hänen ja veljesten erityisosaamisesta. Kuinka ollakaan, tv-ohjelman jälkeinen albumi Goin’ Places ja sen singlet jäivät kauas kaupallisista odotuksista.
Materiaalissa ei kuitenkaan ole valittamista. Nimiraita potkaistaan käyntiin eläväisellä pianojuoksutuksella, bongoilla, torvilla ja joutuisasti laukkaavalla bassolla. Kertosäkeeseen kirmataan hienolla nostatuksella ”cos I like the feeling I get when I’m riding a jet”. Vaikka musiikin rientävä olemus viittaa fyysistä rasitusta edellyttävään matkustamiseen, teksti ylistääkin epäekologisesti lentomatkailun iloja. Gamble & Huff hakivat aktiivisesti Jacksonsille omaa soundia ja onnistuivatkin siinä, mutta tematiikasta tulee mieleen heidän The O’Jaysille tekemänsä hitti Love Train (1972).
Lopun pitkät ad libit lienevät veljesten keksimiä, sillä niitä ei ole mukana albumin lyriikoissa. Niissä luetellaan matkakohteita kotimaanliikenteestä merten taakse siirtyen, sieltä ensin tärkeimmät markkina-alueet Japanin ja Englannin mainiten, kunnes mittava kiertely (Philippines, yes indeed!) päätyy Afrikkaan. Toisin kuin monilla suosituilla aikalaisillaan Jacksonsilla oli tässä vaiheessa vakaahko ulkomaankannatus – esimerkiksi Earth Wind & Firen ja Kool & the Gangin vienti alkoi vetää jokunen vuosi myöhemmin.
perjantaina, maaliskuuta 07, 2008
72) You Rock My World (2001
| Michael Jackson | Rodney Jerkins | Fred Jerkins III | Lashawn Daniels | Nora Payne |
Sopiiko, etten kommentoi Jacksonin ja Chris Tuckerin dialogi-introa? Monien arvelujen mukaanhan intro ja videokäsikirjoitus tehtiin kokonaan toisiin biiseihin, mutta ympättiin You Rock My Worldiin, kun Sony määräsi sen ensimmäiseksi singleksi. Videossa tosin kiehtoo tapahtumapaikka Waterfront Hotel, joka viittaa Marlon Brandon hienoimpaan leffaan On the Waterfront (Alaston satama, 1954). Oliko hän tässä olevinaan sama Terry Malloy 47 vuotta myöhemmin? Sitäkö Jackson tarkoitti sanoessaan lopuksi Brandolle ”I know who you are”?
Varsinaisen biisin aluksi Jackson lausahtaa ”Darkchild” kuten aiemmin moni muukin Darkchildin eli Rodney Jerkinsin palveluita ostanut. You Rock My World onkin tuotannollisesti albumin onnistunein Jerkins-raita, samalla tavoin pelkistetyn ilmava kuin Whitney Houstonin It’s Alright but It’s Not OK. Jackson-levyjen pitkäaikaisen miksaajan Bruce Swedienin mukaan sitä pidettiin alusta asti albumin kulmakivenä, jonka varaan muu rakentuisi. Hmm.
Biitti pumppaa hypnoottisen harmonisesti, mutta inisevä synajousisoundi tuo ikävästi mieleen 1970-luvun Boney M -hitit. Erikoinen elementti on myös läpi biisin toistuva yhden nuotin di-dii di-dii dii -kuvio, joka jatkuu ainoana ”melodisena” osana myös loppurevittelyä edeltävän rytmisuvannon päällä. Singlen bonusraidaksi laitettiin Jacksonin lauluosuus ilman soittimia, ja vaikka se on kiinnostavaa kuultavaa stemmoineen kaikkineen, hieman myös ihmetyttää, kuinka rosoisesti se on editoitu.
Invinciblen ekana singlenä You Rock My World sai osansa sensaatiomedian aggressiivisesta disinformaatiosta. Vaikka se debytoi Billboard Hot 100:ssa poikkeuksellisen korkealla (34) ja ponnisti siitä Top 10 -hitiksi pelkällä radiosoitolla, lehdistö kiirehti julistamaan sen flopiksi parilta musiikkipäälliköltä lypsettyjen kylmäkiskoisten kommenttien turvin. Tätä ”floppia” pidettiin myös syynä albumin alasajoon, vaikka kaikilla vertailukelpoisilla mittareilla se oli vähintään yhtä suuri menestys kuin Historyn ensimmäinen single Scream.
Sopiiko, etten kommentoi Jacksonin ja Chris Tuckerin dialogi-introa? Monien arvelujen mukaanhan intro ja videokäsikirjoitus tehtiin kokonaan toisiin biiseihin, mutta ympättiin You Rock My Worldiin, kun Sony määräsi sen ensimmäiseksi singleksi. Videossa tosin kiehtoo tapahtumapaikka Waterfront Hotel, joka viittaa Marlon Brandon hienoimpaan leffaan On the Waterfront (Alaston satama, 1954). Oliko hän tässä olevinaan sama Terry Malloy 47 vuotta myöhemmin? Sitäkö Jackson tarkoitti sanoessaan lopuksi Brandolle ”I know who you are”?
Varsinaisen biisin aluksi Jackson lausahtaa ”Darkchild” kuten aiemmin moni muukin Darkchildin eli Rodney Jerkinsin palveluita ostanut. You Rock My World onkin tuotannollisesti albumin onnistunein Jerkins-raita, samalla tavoin pelkistetyn ilmava kuin Whitney Houstonin It’s Alright but It’s Not OK. Jackson-levyjen pitkäaikaisen miksaajan Bruce Swedienin mukaan sitä pidettiin alusta asti albumin kulmakivenä, jonka varaan muu rakentuisi. Hmm.
Biitti pumppaa hypnoottisen harmonisesti, mutta inisevä synajousisoundi tuo ikävästi mieleen 1970-luvun Boney M -hitit. Erikoinen elementti on myös läpi biisin toistuva yhden nuotin di-dii di-dii dii -kuvio, joka jatkuu ainoana ”melodisena” osana myös loppurevittelyä edeltävän rytmisuvannon päällä. Singlen bonusraidaksi laitettiin Jacksonin lauluosuus ilman soittimia, ja vaikka se on kiinnostavaa kuultavaa stemmoineen kaikkineen, hieman myös ihmetyttää, kuinka rosoisesti se on editoitu.
Invinciblen ekana singlenä You Rock My World sai osansa sensaatiomedian aggressiivisesta disinformaatiosta. Vaikka se debytoi Billboard Hot 100:ssa poikkeuksellisen korkealla (34) ja ponnisti siitä Top 10 -hitiksi pelkällä radiosoitolla, lehdistö kiirehti julistamaan sen flopiksi parilta musiikkipäälliköltä lypsettyjen kylmäkiskoisten kommenttien turvin. Tätä ”floppia” pidettiin myös syynä albumin alasajoon, vaikka kaikilla vertailukelpoisilla mittareilla se oli vähintään yhtä suuri menestys kuin Historyn ensimmäinen single Scream.
keskiviikkona, maaliskuuta 05, 2008
73) Workin’ Day and Night (1979
| Michael Jackson |
Off the Wall- ja Thriller-albumien vuoden 2001 painoksissa kuultiin muutamasta biisistä demoversiot, jotka auttavat ottamaan painokkaammin kantaa siihen ikuisuuskysymykseen, suuriko osa biisien lopullista olemusta on Michael Jacksonin ja suuriko Quincy Jonesin ansiota. Tosin pitää huomioida, että Jackson osallistui Off the Wallilla myös omien sävellystensä tuottamiseen ja olisi tuottanut enemmänkin, jollei osa levytysajasta olisi kulunut The Jacksonsin Destiny-kiertueella.
Hän teki Don’t Stop ’til You Get Enough- ja Workin’ Day and Night -demot kotona pikkusisarustensa Randyn ja Janetin kanssa, ja rupisuudestaan huolimatta ne sanelivat lopullista sovitusta yllättävän paljon. Kumpaakin demoa dominoinut lehmänkello- ja cabasa-kilkatus on mukana lähes sellaisenaan, vaikka sen olisi voinut jättää jommastakummasta pois ihan moni-ilmeisyyden nimissä.
Kiivastempoinen, kineettinen ja Jacksonin upeilla scat-rytmityksillä käynnistyvä Workin’ Day and Night oli pitkään live-esitysten tietynlainen tukijalka – esimerkiksi Dangerous-kiertueella siinä oli aistittavissa vähän vapaampaa muusikkomeininkiä millintarkkojen tanssispektaakkelien seassa. Välillä tosin tuntui, että lyriikan hengessä sitä tahkottiin hikisemmällä tahdilla kuin mihin stamina riittää.
Niin, se lyriikka. Useista Jacksonin biiseistä välittyy käsitys, että ihmissuhteen ylläpitoon kuuluu lahjonnan rajoilla liikkuva hyödykehyvittely, ja tässä se on äitynyt raadannan ja epäluulon oravanpyöräksi. Pari vuotta myöhemmin Matti & Teppo menivät joka ainoa aamu seitsemäksi töihin kultansa rakkauden innoittamina, mutta Jacksonin motivaatio jää vähän hämäräksi. ”You must be seeing some other guy instead of me”, mies pähkäilee ja puskee silti duunia.
Off the Wall- ja Thriller-albumien vuoden 2001 painoksissa kuultiin muutamasta biisistä demoversiot, jotka auttavat ottamaan painokkaammin kantaa siihen ikuisuuskysymykseen, suuriko osa biisien lopullista olemusta on Michael Jacksonin ja suuriko Quincy Jonesin ansiota. Tosin pitää huomioida, että Jackson osallistui Off the Wallilla myös omien sävellystensä tuottamiseen ja olisi tuottanut enemmänkin, jollei osa levytysajasta olisi kulunut The Jacksonsin Destiny-kiertueella.
Hän teki Don’t Stop ’til You Get Enough- ja Workin’ Day and Night -demot kotona pikkusisarustensa Randyn ja Janetin kanssa, ja rupisuudestaan huolimatta ne sanelivat lopullista sovitusta yllättävän paljon. Kumpaakin demoa dominoinut lehmänkello- ja cabasa-kilkatus on mukana lähes sellaisenaan, vaikka sen olisi voinut jättää jommastakummasta pois ihan moni-ilmeisyyden nimissä.
Kiivastempoinen, kineettinen ja Jacksonin upeilla scat-rytmityksillä käynnistyvä Workin’ Day and Night oli pitkään live-esitysten tietynlainen tukijalka – esimerkiksi Dangerous-kiertueella siinä oli aistittavissa vähän vapaampaa muusikkomeininkiä millintarkkojen tanssispektaakkelien seassa. Välillä tosin tuntui, että lyriikan hengessä sitä tahkottiin hikisemmällä tahdilla kuin mihin stamina riittää.
Niin, se lyriikka. Useista Jacksonin biiseistä välittyy käsitys, että ihmissuhteen ylläpitoon kuuluu lahjonnan rajoilla liikkuva hyödykehyvittely, ja tässä se on äitynyt raadannan ja epäluulon oravanpyöräksi. Pari vuotta myöhemmin Matti & Teppo menivät joka ainoa aamu seitsemäksi töihin kultansa rakkauden innoittamina, mutta Jacksonin motivaatio jää vähän hämäräksi. ”You must be seeing some other guy instead of me”, mies pähkäilee ja puskee silti duunia.
sunnuntaina, maaliskuuta 02, 2008
74) Why You Wanna Trip on Me (1991
| Teddy Riley | Bernard Belle |
Michael Jacksonin mediakriittiset biisit ovat olleet järjestään pettymyksiä. Tuntuu, että hän ei kerta kaikkiaan pysty samaistumaan toimittajien ilkeilyihin eikä osuvasti pureutumaan siihen, mikä niissä on pahiten pielessä. Turha haukkua erikseen tabloideja, koska ”luotettavatkin” tiedotusvälineet osaavat käsitellä Jacksonia kuin tabloidit. Teddy Riley ja Bernard Belle ottivat teeman auttavasti haltuun luettelemalla oikeita ongelmia, jollaisten takia lehdistön railakkaasti väärinkäyttämä sananvapaus alun perin on olemassa. Huumeet, korruptio, nälkä, väkivalta, lukutaidottomuus, kodittomuus, tappavat taudit...
Tässäkin lyriikassa jää huomioimatta se ristiriita, että Jacksonia kohdellaan mediassa täysin epäjohdonmukaisesti myös muihin julkkiksiin nähden. Juorutoimittajathan hokevat yöunen saamiseksi kahta opinkappaletta, joista kumpikaan ei toimi Jacksonin kohdalla. Ensimmäisen mukaan julkkikset ovat valinneet julkisuuden varjopuolineen kaikkineen, mutta Jacksonista tuli megatähti kauan ennen kuin hänellä oli valtaa tai valmiuksia tehdä sen suhteen valintoja.
Toisen selityksen mukaan kaikkien artistien tie huipulle tyrehtyy ennen pitkää ilman mediayhteistyötä, mutta sen osuus Thrillerin ainutlaatuisessa ylivoimassa oli häkellyttävän pieni. Ei haastatteluja (paitsi parille erikoislehdelle), ei ylistäviä arvosteluja (paitsi jälkikäteen), ei kiertuetta, ei promootiotempauksia, vaan vain kolme videota, jotka nekin joutuivat taistelemaan tiensä MTV:lle. Niin, ja yksi kuukävely. Thriller on tuskallinen muistutus viihdemedialle sen merkityksettömyydestä, ja Jackson laitetaan yhä uudestaan maksamaan siitä korkoa korolle.
Ensisijaisesti Why You Wanna Trip on Me on kuitenkin ankara tanssiraita, jonka tyhjiömäinen sointi ja Rileyn rutikuiva kitarariffi alleviivaavat tekstin sarkastisuutta. Vastapainoksi tarjotaan tässäkin pehmeä harmoninen elementti eli Jacksonin enkelimäiset ”why why why” -laulustemmat. Suurinta osaa äänistä ei voi kuvailla perinteisin instrumenttitermein, mutta sangen hallitun kombinaation ne muodostavat. This song was made to be played loud!
Michael Jacksonin mediakriittiset biisit ovat olleet järjestään pettymyksiä. Tuntuu, että hän ei kerta kaikkiaan pysty samaistumaan toimittajien ilkeilyihin eikä osuvasti pureutumaan siihen, mikä niissä on pahiten pielessä. Turha haukkua erikseen tabloideja, koska ”luotettavatkin” tiedotusvälineet osaavat käsitellä Jacksonia kuin tabloidit. Teddy Riley ja Bernard Belle ottivat teeman auttavasti haltuun luettelemalla oikeita ongelmia, jollaisten takia lehdistön railakkaasti väärinkäyttämä sananvapaus alun perin on olemassa. Huumeet, korruptio, nälkä, väkivalta, lukutaidottomuus, kodittomuus, tappavat taudit...
Tässäkin lyriikassa jää huomioimatta se ristiriita, että Jacksonia kohdellaan mediassa täysin epäjohdonmukaisesti myös muihin julkkiksiin nähden. Juorutoimittajathan hokevat yöunen saamiseksi kahta opinkappaletta, joista kumpikaan ei toimi Jacksonin kohdalla. Ensimmäisen mukaan julkkikset ovat valinneet julkisuuden varjopuolineen kaikkineen, mutta Jacksonista tuli megatähti kauan ennen kuin hänellä oli valtaa tai valmiuksia tehdä sen suhteen valintoja.
Toisen selityksen mukaan kaikkien artistien tie huipulle tyrehtyy ennen pitkää ilman mediayhteistyötä, mutta sen osuus Thrillerin ainutlaatuisessa ylivoimassa oli häkellyttävän pieni. Ei haastatteluja (paitsi parille erikoislehdelle), ei ylistäviä arvosteluja (paitsi jälkikäteen), ei kiertuetta, ei promootiotempauksia, vaan vain kolme videota, jotka nekin joutuivat taistelemaan tiensä MTV:lle. Niin, ja yksi kuukävely. Thriller on tuskallinen muistutus viihdemedialle sen merkityksettömyydestä, ja Jackson laitetaan yhä uudestaan maksamaan siitä korkoa korolle.
Ensisijaisesti Why You Wanna Trip on Me on kuitenkin ankara tanssiraita, jonka tyhjiömäinen sointi ja Rileyn rutikuiva kitarariffi alleviivaavat tekstin sarkastisuutta. Vastapainoksi tarjotaan tässäkin pehmeä harmoninen elementti eli Jacksonin enkelimäiset ”why why why” -laulustemmat. Suurinta osaa äänistä ei voi kuvailla perinteisin instrumenttitermein, mutta sangen hallitun kombinaation ne muodostavat. This song was made to be played loud!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)