torstaina, heinäkuuta 10, 2008

13) The Lost Children (2001

| Michael Jackson |

Häiveellä sisään tulevasta valssirytmisestä introsta tulee mieleen yksi pophistorian parhaista joululauluista, Pretendersin 2000 Miles. The Lost Children ei ole joululaulu, mutta sen lumoava kepeys, melodisuus ja jotenkin kelttiläinen tunnelma kaivavat esiin sitä sadunomaista kutitusta, jota muinoin tunsi muun muassa joulua odottaessaan. Pääosin Michael Jacksonin ohjelmoimat ja soittamat taustat on tehty kauttaaltaan syntikoilla, mutta ne tukevat viisun viestiä juuri kuten pitääkin.

Viestinä on se, että musiikki on osa vanhemman ja lapsen yhteyttä, ja yhteys on musiikin edellytys. Kun lapseen menetetään yhteys, hänelle ei voi laulaa. The Lost Childrenissä aikuiset laulavat ”kadonneille” lapsille kaksi ensimmäistä kertosäettä, ja kolmannessa ”löytyneet” lapset vastaavat. 20-päistä lapsikuoroa johtaa muuten Tom Bahler, She’s Out of My Lifen kirjoittaja, ja tuo osuus on biisin musiikillinen kohokohta. Tosin en ole varma, laulavatko vekarat stemmoja vai soinnutetaanko hienot harmoniat pelkästään instrumenteilla.

Konstikkaaksi biisin tekee kuitenkin pohdinta siitä, mitä lapsen katoaminen kaikessa laajuudessaan tarkoittaa. Se voi toki viitata Peter Pan -satuosastoon tai konkreettisesti tietymättömissä oleviin tenaviin, mutta minusta se on lauluksi puristettu versio puheesta, jonka Jackson piti Oxfordin yliopistossa The Lost Childrenin levyttämisen aikoihin alkuvuonna 2001. Lapsuus katoaa, kun aikuiset eivät kykene tai ehdi vaalimaan sitä ja yrittävät korvata läsnäolonsa materialla. ”Childhood has become the great casualty of modern-day living.”

Toki puheita on pidetty maailman sivu, mutta Jackson todella pisti itsensä peliin kertomalla isäsuhteestaan ja omista tavoitteistaan kasvattajana. Hänen seitsemänkohtainen lasten oikeuksien julistuksensa todisti myös aiheeseen paneutumisesta ja eläytymisestä, esimerkkinä kohta neljä: ”Oikeus tulla kuunnelluksi, vaikka ei olisikaan kiinnostavaa asiaa”. Lapsi, joka joutuu taistelemaan oikeudestaan rakkauteen, suojeluun ja arvonantoon, menettää lapsuutensa. Näitä oikeuksia väheksyvä aikuinen menettää myös kosketuksen omaan tärkeään menneisyyteensä.

Media arvatenkin vaikeni tapahtumasta, joka oli kiusallisessa ristiriidassa sen ylläpitämän ja tuottoisaksi kokeman Jackson-kuvan kanssa. Tämä sen toiminnassa juuri on viheliäisintä: vaikka Michael Jacksonin systemaattisesta ”luonnemurhasta” kärsii ensisijaisesti vain yksi mies läheisineen, niin näin oivan ja potentiaalisen mission mitätöimisestä kärsii koko maailma. Minä ainakin ihan tosissani arvostan Jacksonin ponnisteluja – mahdollisesti enemmän kuin hänen musiikillisia ansioitaan. Musiikki ei voi olla oikeassa, idealismi voi.

Popkulttuuri on pitkään ja kipeästi kaivannut idealismia – utopistista, naiivia, radikaalia, mitä tahansa. Kun sitä olisi tarjolla alan korkeimmalta taholta, pyrimme kuitenkin kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin tukahduttamaan ja likaamaan sen. Kukaties myös onnistuimme pyrkimyksissämme: lasten oikeuksien esitaistelija on ollut pitkään hiljaa, eikä uutta ole näköpiirissä. Yläfemma! Tuntuuko nyt hyvältä?

Herkullisen ulottuvuuden The Lost Childreniin tuovat äänipätkät Hämärän rajamailla -sarjan jaksosta Kick the Can (1962). Vanhainkodin kuistilla viruva mies katselee lasten purkinpotkimista ja oivaltaa, että hänen ikääntymisensä alkoi siitä, kun hän lakkasi leikkimästä. Koko talo pitää äijää höpsähtäneenä, mutta hän suostuttelee lopulta muutkin asukit karkaamaan yöllä laitoksesta pihalle potkimaan purkkia. Kaikki muuttuvat jälleen lapsiksi paitsi ukkelin skeptinen huonekaveri, joka tapahtuneen hoksattuaan jää anelemaan: ”Ottakaa minut mukaan!”

Jaksossa näyttelevät ja biisissä puhuvat junioritkin ovat nykyisin Michael Jacksonia vanhempia, päähenkilöistä puhumattakaan, joten teemassa on kiistattomia ikuisuusarvoja. Tämän vihjauksen mukaan siis todellisia kadonneita lapsia olemme me aikuiset, ja The Lost Children on omistettu meille. Muun muassa sille Helsingin Sanomien arvostelijalle, jonka mukaan tämä kaunis, puhdas, viisas, ovela ja monin tavoin puhutteleva esitys on ”pelottavan omituinen”. Wishing them well, and wishing them home...

Kick the Can youtubessa

6 kommenttia:

FiRe kirjoitti...

Taas hieno postaus. Tässä ajattelemisen aihetta varmasti monelle. Täytyypä etsiä kappale käsiini.

Kiitos!

Anonyymi kirjoitti...

Yllättävä ja hieno nosto listan kärkipäähän. Olisi ollut helppo kuvitella tämä kappale teilattavaksi, ja vaatineekin asiaan perehtymistä ja syvällisempien asioiden esiin ottamista ennen arvion laatimista.

stir kirjoitti...

Samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa. Erilainen perspektiivi toi kappaleeseen aivan uudenlaisen tuntuman. Toivottavasti TOP-10 tuo mukanaan samanlaisia analyyseja ja oman suosikkini Stranger in Moscow'n. 8)

oney kirjoitti...

Mun täytynee vaihteeksi kuunnella tämä biisi kun kerta näinkin kovalle sijalle on päätynyt..

-j4zz- kirjoitti...

Valtteri on liekeissä!!!
Upeasti ilmaistu ja tuli suurena yllärinä että tlc on sijalla 13. mutta onhan se ihan kiva biisi.

olen aina syrjinyt the lost childreniä(ei vaan ole iskenyt) joten päätin paneutua siihen ja kappas vaan...kuulostaa erittäin hyvältä:)

Johanna kirjoitti...

Minä rakastan tätä kappaletta!
Jostain syystä viime vuosina (kun en paljon Jackon musiikkia muuten kuunnellut), palasin usein kuuntelemaan tätä kappaletta (sekä levyllä seuraavana olevaa Whatever happends'ia)...
Kaunis kappale ja yksi suosikeistani!
Hieno esittely...