81) D.S. (1995

| Michael Jackson |

Vuoden 1993 syytös 13-vuotiaan pojan seksuaalisesta hyväksikäytöstä oli aluksi Michael Jacksonille vain yksi supertähteyden lieveilmiö, jatkoa lukuisille ”Hän on isä toiselle kaksosistani” -tyyppisille väittämille. Seurauksena oli kuitenkin kolossaalinen karkaavien mopojen ja sotkeentuvien pasmojen tilataideteos, jossa etenkin uutismedia unohti otsikonnälässään täysin vanhat periaatteensa. Kukaan ei tunnu edelleenkään tietävän, mitä tapahtui. Poliisi kuulemma otti valokuvia Jacksonin intiimialueista, mutta paljastuiko niistä mitään? Siitäkin kerrottiin mitä lystättiin.

Niinpä vastaanotto oli hämmentynyt, kun Jackson teki laulun rikostutkimuksia johtaneelle Santa Barbaran piirisyyttäjälle Tom Sneddonille – tai siis Dom Sheldonille. Tylyyn riffiin perustuvaa, Slashin kitarasoololla verevöitettyä rockbiisiä voi toki kuunnella ja arvostaa hiphophenkisenä dissauksena, mutta yhtyäkseen sen mantramaiseen ”Dom Sheldon is a cold man” -hokemaan olisi pitänyt saada vahvempaa näyttöä kohteen kylmyydestä.

Pitää sitä sitten hyvänä tai huonona ominaisuutena, Michael Jackson ei varsinaisesti ole solvaamisen huippukyky. En ole muissakaan yhteyksissä ymmärtänyt lauseen ”I bet he never had a social life anyway” herja-arvoa. Ehkä avainsana on imperfekti ”had”: ehkä Tom Sneddonin punaniskaisissa sidosryhmissä juuri sellaisen ihmisen sosiaalinen elämä alkoi kukoistaa, joka sai haltuunsa kuvia Michael Jacksonin munista.

Kymmenen vuotta myöhemmin D.S. sai uutta kaikua, kun Sneddon hekumoi median parrasvaloissa pistettyään juuri yli 70 poliisin kanssa Neverlandin mullin mallin. Hän oli selvästi oppinut ainakin yhden asian ekasta yrityksestään: ketään ei kiinnosta kyseenalaistaa jonkun syyttäjän tekemisiä, jos toisessa vaakakupissa on Michael Jacksonin ahdingolla mässäily. Täten hän sai vapaasti syytää jahtiinsa enemmän resursseja kuin esimerkiksi yhdenkään sarjamurhaajan kiinnisaamiseen Kalifornian historiassa. Sneddon kiersi itse uhriehdokkaiden perässä Australiassa asti, ja Jacksonin asianajajan, Thomas Mesereaun mukaan pelkästään sormenjälkieksperttejä pestattiin yhdeksän!

Eikä valtaosaa mediasta tuntunut epäilyttävän mikään. Ei se, että ratsia järjestettiin Jacksonin kokoelmalevyn julkaisupäivänä. Ei se, että pidätyshetkellä luetut syytteet muuttuivat olennaisesti matkalla oikeussaliin. Ei se, että syytösten aikajana (tapahtumajärjestys ja -ajankohdat) oli logiikaltaan jokseenkin mahdoton. Ei edes se, että Jackson asetettiin yksinään rikossyytteeseen salaliitosta.

Tom Sneddon toimi suojassa kaikelta – paitsi omalta suurelta suultaan. Jacksonin nimittäminen Wacko Jackoksi miellettäneen vain rehdiksi kansallisurheiluksi, mutta Amerikka tietää tuskin mitään epäkorrektimpaa kuin se, että valkoinen mies kutsuu mustaa miestä (tässä tapauksessa todistaja Chris Tuckeria) sanalla ”boy”. Kun raskauttavaksi hehkutettu todistusaineisto osoittautui pala kerrallaan naurettavaksi vedätykseksi, oli jo syytä yhtyä D.S:n lauseeseen ”He don’t do half what he say”.

Turhaa, mutta kiehtovaa pohdintaa: uskoiko Sneddon tosissaan Jacksonin syyllisyyteen vai metsästikö hän vain friikin päänahkaa tietoisena siitä, kuinka valtavan hyödyn useampikin taho saisi sekä jahdista että etenkin tuomiosta? Onko D.S. pelkkä pilkkalaulu vai suruhymni sille, kuinka mikroskooppisen vähän ihminen on vuosisatojen saatossa kehittynyt?

Kas kummaa, youtubesta ei löydy tuota Sneddonin voitonriemuista ”we got him” -pressitilaisuutta. Mutta biisinäyte sentään.